Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.

Asia on juuri näin. Eikös juuri liikunnassa nämä "lahjakkuudet" ole aika pitkälti kumottukin, eli pienillä lapsilla on suuria eroja liikkumismäärissä jo harrastukseen mentäessä. Pikkulapsilla lahjakkuus on lähinnä innostusta, eikä vielä taitoja. Mutta äkkiäkös vanhemmat sen innokkuuden saa tuhottua, ellei lapsi saa harrastaa ikätovereidensa kanssa.

Murrosiässäkin voi tapahtua ihmeitä. Esim poikani oli joukkueensa huonoimpia siinä ennen kasvupyrähdystä (lyhyehkö, kömpelö, hieman jopa pullea), mutta alla kahdessa vuodessa näyttikin ihan toiselta (lihaksikas, pitkähkö, raamikas). Tuntui että se harjoittelu alkoi siinä vasta näkyä tuloksissakin. Valmentakin lohkaisi, että mitä te olette syöttäneet pojallenne. 😀

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.

Asia on juuri näin. Eikös juuri liikunnassa nämä "lahjakkuudet" ole aika pitkälti kumottukin, eli pienillä lapsilla on suuria eroja liikkumismäärissä jo harrastukseen mentäessä. Pikkulapsilla lahjakkuus on lähinnä innostusta, eikä vielä taitoja. Mutta äkkiäkös vanhemmat sen innokkuuden saa tuhottua, ellei lapsi saa harrastaa ikätovereidensa kanssa.

Murrosiässäkin voi tapahtua ihmeitä. Esim poikani oli joukkueensa huonoimpia siinä ennen kasvupyrähdystä (lyhyehkö, kömpelö, hieman jopa pullea), mutta alla kahdessa vuodessa näyttikin ihan toiselta (lihaksikas, pitkähkö, raamikas). Tuntui että se harjoittelu alkoi siinä vasta näkyä tuloksissakin. Valmentakin lohkaisi, että mitä te olette syöttäneet pojallenne. 😀

Ei ole liikunnassa kumottu lahjakkuutta. Päinvastoin tiedetään, että toisilla on enemmän nopeita ja toisilla enemmän hitaita lihassoluja, toisilla luonnostaan parempi keuhkotilavuus tai nopeampi reaktioaika.  Ei ole aivan reilua tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.

Asia on juuri näin. Eikös juuri liikunnassa nämä "lahjakkuudet" ole aika pitkälti kumottukin, eli pienillä lapsilla on suuria eroja liikkumismäärissä jo harrastukseen mentäessä. Pikkulapsilla lahjakkuus on lähinnä innostusta, eikä vielä taitoja. Mutta äkkiäkös vanhemmat sen innokkuuden saa tuhottua, ellei lapsi saa harrastaa ikätovereidensa kanssa.

Murrosiässäkin voi tapahtua ihmeitä. Esim poikani oli joukkueensa huonoimpia siinä ennen kasvupyrähdystä (lyhyehkö, kömpelö, hieman jopa pullea), mutta alla kahdessa vuodessa näyttikin ihan toiselta (lihaksikas, pitkähkö, raamikas). Tuntui että se harjoittelu alkoi siinä vasta näkyä tuloksissakin. Valmentakin lohkaisi, että mitä te olette syöttäneet pojallenne. 😀

Ei ole liikunnassa kumottu lahjakkuutta. Päinvastoin tiedetään, että toisilla on enemmän nopeita ja toisilla enemmän hitaita lihassoluja, toisilla luonnostaan parempi keuhkotilavuus tai nopeampi reaktioaika.  Ei ole aivan reilua tämä.

Nuo erot alkaa tosissaan näkyä vasta kun taistellaan huipulla muuta parasta ~5% vastaan. Ennen sitä asenne, innostus ja treenimäärä merkitsee paljon paljon enemmän. Perinteinen selitys on, "ettei pärjäisi vaikka yrittäisi koska tämmösenä mä synnyin.." kait se on helpompaa kun nähdä se vaiva ja treenata. Lihaskin muotoutuu sen mukaan, miten sitä treenaa, kaikki ei ole genetiikkaa. Esimerkiksi, hölkkö vs voimaharjoittelu vs plyometriset kehittää lihasta eri tavoin. Genetiikka merkitsee ilman muuta, mutta vasta kun lähestytään sitä huippujengiä. Aivan loistavasti voi pärjätä ihan vaan tekemällä töitä ja olemalla innostunut jostain.. se ei tarkoita, että kaikista tulee Ronaldoja, Usail Boltteja tai vaikka Lauri Markkasia jos treenaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.

Asia on juuri näin. Eikös juuri liikunnassa nämä "lahjakkuudet" ole aika pitkälti kumottukin, eli pienillä lapsilla on suuria eroja liikkumismäärissä jo harrastukseen mentäessä. Pikkulapsilla lahjakkuus on lähinnä innostusta, eikä vielä taitoja. Mutta äkkiäkös vanhemmat sen innokkuuden saa tuhottua, ellei lapsi saa harrastaa ikätovereidensa kanssa.

Murrosiässäkin voi tapahtua ihmeitä. Esim poikani oli joukkueensa huonoimpia siinä ennen kasvupyrähdystä (lyhyehkö, kömpelö, hieman jopa pullea), mutta alla kahdessa vuodessa näyttikin ihan toiselta (lihaksikas, pitkähkö, raamikas). Tuntui että se harjoittelu alkoi siinä vasta näkyä tuloksissakin. Valmentakin lohkaisi, että mitä te olette syöttäneet pojallenne. 😀

Sekoitat ehkä siihen, että lapsuuden menestys ennustaa heikosti huipulle pääsyä. Erityisesti varhaisessa lapsuudessa (alle 12 v.) menestys korreloi aikuisiän huipputasoon yllättävän heikosti monissa lajeissa, ja tämän vuoksi ei suositella, että liian nuorena alettaisiin vaikka jalkapallossa jakamaan tiukkoihin tasoryhmiin. Tämä tietysti vaihtelee aika paljon lajeittain, joissain lajeissa huippu saavutetaan hyvin nuorena.

Olen ollut tuolla kentillä reilun 40 vuotta, ensin urheilemassa ja sitten valmentamassa 18-vuotiaasta alkaen. Ei yhdestäkään lapsesta voi sanoa 6 vuotiaana, että siitä tulee varmasti tähti. Melkoinen guru saa olla, että saa nämä 100% oikein. Toki se lahjakkuus näkyy, mutta se ei riitä huippu-urheilussa mihinkään. Pitää tehdä hemmetisti töitä sen lisäksi. Mutta, että voisi ennustaa oikein... Ihminen on erehtyväinen ja lehmä märehtiväinen.

T. Mukava valkku

Vierailija kirjoitti:

Harrastaako kukaan lapsi enää itsekseen mitään? Vai ovatko kaikki jossain seuran joukkueessa?

Meidän poika harrastaa taijia takapihalla ja kuuntelee Chöpääniä.

On hyvin erikoista väittää, että lahjakkuus ei vaikuttaisi mihinkään. Olen itäsuomalainen persjalka, jolla on nopeat lihassolut. Olin erinomainen lyhyillä matkoilla. Ennen kuin menin jonnekin lasten kisoihin, kuvittelin, että se on minun lajini. Kun näin gasellimaiset mimmit, jotka olivat minua päätä pidempiä, tajusin, että tällä rakenteella ja lahjoilla olen enemmänkin kuulantyöntäjä tyyppi. 

Valitsin lopulta liikuntalajikseni jumpan ja tanssin ja unohdin kokonaan urheilun. En halunnut työntää kuulaa, enkä oikeastaan urheilu edes kiinnostanut. 

Itselläni on kaksi lasta jalkapallossa, saman seuran sisällä mutta eri ikäluokissa. Toinen on 12v, toinen 11v.

Omasta mielestäni näissä ei ole ongelma siinä, että jaetaan tasoryhmiin. Ongelma tulee siinä, jos se toteutetaan huonosti. 

Meillä myös nuoremmalla on ollut "aina" tasoryhmät. Ero on kuitenkin siinä, että treenit ovat kaikilla samaan aikaan ja lapsia toisinaan sekoitellaan ryhmien välillä. Toki osa on selkeästi niin taitavia, että pelaavat ja treenaavat vain ylimmässä ryhmässä tai päinvastoin.

Kuitenkin tuo samaan kellonaikaan treenaaminen samassa paikassa tuo sen, että jokainen ikäluokassa tuntee toisensa sekä ilmapiiri koko ikäluokassa on hyvä. Jos muutoksia tulee pelaajan tasoryhmään, löytyy sieltä uudestakin kuitenkin aina tuttuja kavereita ja sillä on iso merkitys jokaisen viihtymisen suhteen.

Toisella lapsellani taas tasoryhmillä on aivan eri aikaan treenit. Ryhmämuutoksia tehdään aivan liian usein, mikä johtaa siihen ettei ryhmäytymistä tapahdu. Joka kausi ryhmä vaihtuu, mahdollisesti useampaankin kertaan. Kivat pelikaverit jää ja pitäisi siirtyä johonkin mistä ei juuri ketään tunnekaan. Aloittaa alusta uusien pelikavereiden kanssa. Nyt teini-iän kynnyksellä näkee, että tämä alkaa vaikuttaa intoon harrastaa. Osa lähtee muihin seuroihin, osa lopettaa kokonaan. 

Itse lajia pitkään harrastaneena tiedän, että joukkuelajeissa on oikeasti suuri merkitys myös sillä joukkuehengellä, sillä että tuntee pelikaverinsa. Hyvin toimiva joukkue nostaa myös vähän heikommankin pelaajan tasoa kokonaisuudessa. Ja se motivaatio on se, millä saadaan pelaajaan kehitystä. Heikolla motivaatiolla parempikin pelaaja jää varjoon. 

Tärkeintä olisi saada jokaiselle pelaajalle sellainen joukkue, että lapsi/nuori haluaa lähteä treeneihin hyvällä motivaatiolla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.

Asia on juuri näin. Eikös juuri liikunnassa nämä "lahjakkuudet" ole aika pitkälti kumottukin, eli pienillä lapsilla on suuria eroja liikkumismäärissä jo harrastukseen mentäessä. Pikkulapsilla lahjakkuus on lähinnä innostusta, eikä vielä taitoja. Mutta äkkiäkös vanhemmat sen innokkuuden saa tuhottua, ellei lapsi saa harrastaa ikätovereidensa kanssa.

Murrosiässäkin voi tapahtua ihmeitä. Esim poikani oli joukkueensa huonoimpia siinä ennen kasvupyrähdystä (lyhyehkö, kömpelö, hieman jopa pullea), mutta alla kahdessa vuodessa näyttikin ihan toiselta (lihaksikas, pitkähkö, raamikas). Tuntui että se harjoittelu alkoi siinä vasta näkyä tuloksissakin. Valmentakin lohkaisi, että mitä te olette syöttäneet pojallenne. 😀

Sekoitat ehkä siihen, että lapsuuden menestys ennustaa heikosti huipulle pääsyä. Erityisesti varhaisessa lapsuudessa (alle 12 v.) menestys korreloi aikuisiän huipputasoon yllättävän heikosti monissa lajeissa, ja tämän vuoksi ei suositella, että liian nuorena alettaisiin vaikka jalkapallossa jakamaan tiukkoihin tasoryhmiin. Tämä tietysti vaihtelee aika paljon lajeittain, joissain lajeissa huippu saavutetaan hyvin nuorena.

Tämä juuri. Suomessa korostetaan aivan liikaa jotain nuorten Suomen ennätyksiä ja jopa 10-vuotiaiden "maailmanennätyksiä".

Lapsista on äärimmäisen vaikea sanoa kuka on missäkin lajissa oikeasti lahjakas ja kuka ei. Tuloslista sitä ei välttämättä kerro, eli 60 metrillä nopein 10-vuotias ei välttämättä ole sen porukan lahjakkain pikajuoksija. Joku saattaa kasvaa ja vahvistua luontaisesti vuodessa yhtäkkiä ikätovereitaan nopeammin ja on sen takia muita edellä jossakin urheilulajissa. Se ei vielä ole lahjakkuutta.

Tätä en nyt ihan käsitä. Miten niin tulee ???? En usko. Ja kuinka monelle mukamas ? Miksi muka ? Ai, että ei mukamas ole siihen varaa ?  Mut viinaksiin yms kyllä on..................niitä ei tarvitse ostaa !!!!!! Ilmankin voi elää hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Pakko jakaa jos halutaan saada parhaiten kehittyvät pelaamaan ja kehittymään.

Nykyaikaan kuuluu kilpailu, jo ihan pienestä alkaen on harjoiteltava tosissaan jos haluaa maailman kärkeen.

Olethan samaa mieltä myös peruskouluissa, tyhmät omille luokilleen ja fiksuille parempaa opetusta,

Lasten suru ei liikuta minua. Aivan sama, vaikka kaikki Suomen lapset (jokainen alle 18v) itkisi itsensä uneen joka ilta ja saisi "traumoja" siitä ettei päässyt harrastamaan juuri sitä lajia mitä itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Lasten suru ei liikuta minua. Aivan sama, vaikka kaikki Suomen lapset (jokainen alle 18v) itkisi itsensä uneen joka ilta ja saisi "traumoja" siitä ettei päässyt harrastamaan juuri sitä lajia mitä itse haluaa.

Sama. En jaksa kuunnella tuota vanhempien jatkuvaa uhriutumista. Heidän mielestään lasten elämän pitäisi aina olla jatkuvaa juhlaa. Lapselle ei saisi koskaan tulla paha mieli mistään. Ei edes siitä, että lapsi itse (kuriton ja huonosti kasvatettu koulukiusaaja) pahoinpitelee muita lapsia treeneissä ja joutuu pois urheiluseurasta. 

"Meidän lapselle tuli surullinen mieli, koska X, Y ja Z."

Hyvä että tuli. Lapsen pitäisi kokea pettymyksiä joka päivä (kyllä, joka päivä) niin että hän oppii paikkansa. Kenellekään ei ole syntymässä luvattu helppoa elämää. 
 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko jakaa jos halutaan saada parhaiten kehittyvät pelaamaan ja kehittymään.

Nykyaikaan kuuluu kilpailu, jo ihan pienestä alkaen on harjoiteltava tosissaan jos haluaa maailman kärkeen.

Olethan samaa mieltä myös peruskouluissa, tyhmät omille luokilleen ja fiksuille parempaa opetusta,

KYLLÄ! Olen aina ollut sitä mieltä, että lahjakkaat lapset ansaitsevat opiskelurauhan. Heitä ei pitäisi pakottaa opiskelemaan samassa luokassa hidasjärkisten häirikkölasten kanssa. Häiriköt huutavat, riehuvat, kiusaavat muita oppilaita ja haukkuvat opettajia.

Normaalia käytäntöä Homo sapiens GT-supersport-piireissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ollaan mekin surtu. 

Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin. 

 

Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa. 

 

Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen. 

 

Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.

 

Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.  

Itse aikuisena lopetin kamppailulajin melko pian sen aloittamisen jälkeen, koska oma tavoitteeni oli vain harrastaa lajia, mutta valmentajan tavoite oli viedä meidät kaikki kisoihin keräämään mitaleita, menestystä ja kunniaa. En halua treenata kisoja varten tai osallistua niihin. En halua mitellä osaamistani toisia vastaan ja kantaa harteillani seurran (ja lajin) kunniaa. Haluan vain harrastaa.

Sama kokemus aikuisiällä kuorosta. Olin mukana perustamassa kyseistä harrastekuoroa, ja ajattelin, että tämä on vain kivaa harrastelua parina iltana viikossa, päästään laulamaan ja ehkä vähän opitaankin jotain. Meni muutama kuukausi, niin kuoron johtaja ja pari kunnianhimoisempaa "puoliammattilaista" jäsentä rupesivat viemään kuoroa pelkkiin esityksiin. Minä ja eräs toinen jäsen saimme pahoja katseita osaksemme, kun töiden vuoksi emme päässeet kaikkiin harjoituksiin. Laulamisen hauskuus katosi nopeasti, kun alettiin painaa veren maku suussa pelkkiä esiintymisiä varten. Lopetin sitten kaikessa hiljaisuudessa, kävin aina vain harvemmin ja harvemmin, kunnes en käynyt enää ollenkaan. Eipä minua siellä näköjään kaivattukaan, loppupuolella hyvä, että edes pari kanssani aloittanutta jäsentä tervehtivät kun tulin paikalle. 

Miksi kaikesta pitää tehdä niin haudanvakavaa? Miksi ei voi vain pitää kivaa, ja nauttia yhdessä harrastamisesta?

Aina voi perustaa oman seuran. 

Oma lapseni on urheilullinen ja kilpailuhenkinen ja liikkunut ikäisekseen aina valtavasti, ihan jo ensi neuvolakäynneillä oli "jäntevä" ja rakasti hyppykiikussa oloa ns. Alaikäisenä. 

Hienoa että tälläisille lapsille on väylä edetä jopa mahdollisesti kohti ammattia. Jos taas nämä korkean energian lapset olisivat muualla kuin kilpailemassa kovaa niin jälki voisi olla sen mukaista. Tosiaan höntsäklubeja vaan perustamaan ne joille seurojen juniorityö liian kilpahenkistä.

Vierailija kirjoitti:

Aina voi perustaa oman seuran. 

 

Oma lapseni on urheilullinen ja kilpailuhenkinen ja liikkunut ikäisekseen aina valtavasti, ihan jo ensi neuvolakäynneillä oli "jäntevä" ja rakasti hyppykiikussa oloa ns. Alaikäisenä. 

Hienoa että tälläisille lapsille on väylä edetä jopa mahdollisesti kohti ammattia. Jos taas nämä korkean energian lapset olisivat muualla kuin kilpailemassa kovaa niin jälki voisi olla sen mukaista. Tosiaan höntsäklubeja vaan perustamaan ne joille seurojen juniorityö liian kilpahenkistä.

Ne seurat voisi ja PITÄISI palauttaa kilpailuhenkisyydestä takaisin normaalille harrastustasolle. Niin, että ne sopisivat taas ihan kaikille lapsille. Monoa naama punaisena huutaville valmentajille, ja seurojen rahaa kahmiville johtajille. Ei lasten tarvitse reissata keikkabussilla pelaamaan toiseen kaupunkiin - ei sellaista tehty 20-30 vuotta sitten. Seurat tarvitsisivat oikein kunnon kurinpalautuksen. Kilpailuhenkiset vanhemmat voivat sitten perustaa vaikka keskenään omia "veren maku suussa" -klubejaan, jonne kiskoa kersansa saamaan varhaista vatsahaavaa.

Se on vaikea kysymys. Onko harrastus oikea, jalkapallo ei sovi kaikille.

Ite harrastin urheilun sijaan rumpujen soittoa metallibändeissä. Mutta oliko kaikilla mahdollisuus päästä bändiin? No ei todellakaan. Bändeihin otettiin kovimmat soittajat. Oli paljon etenkin kitaran soittajia (ylitarjontaa), joita ei huolinut kukaan. Kotona he yksin rämpyttelivät. Sain vasta aikuisena kuulla että X ja Y henkilö oli soittanut kitaraa tai bassoa. Ei heitä kaupungin bändiskenessä tiennyt kukaan, koska heillä ei ollut riittävää taitoa keikkailevaan bändin. Bändit toimivat tavoitteellisesti, ja tekivät demoja joita läheteltiin levy-yhtiöhin. Joten heikommat soittajat eivät edes kehdanneet ilmoittaa, että hei mäkin soittelen. Tiesivät ettei taito ja lahjat riitä. Alistuivat yksin soitteluun. 

Jalkapallossa olin ihan paska. Mutta varmaan siinä on sama homma, sinne haluttaisiin ne parhaat. Ja muut on vähän niin kuin tiellä. Bändissä se vielä korostuu pahemmin, kun on vain 4-5 tyyppiä. Parhaat soittajat olivat usein mukana vielä monessa bändissä. Ei heitä montaa ollut. Vain alle 5% on riittävän lahjakkaita, että kukaan heidän kanssa viitsii soitella. Jalkapallossa ja jääkiekossa on varmaan samaa, ne joilla on tulevaisuutta lajin parissa ammattilaisena, nähdään vähän eri valossa. Valmentajat ovat innoissaan heistä.

Pallopelit eivät sovi niille, joilla ei koordinaatio riitä. En minäkään olisi päässyt fudis-, koris- tai lätkäjengiin, 90-luvulla kun olin teini. Ne olivat ainoat lajit paikkakunnalla. Olisin ollut liian huono sinne. Muistan kun yksi poika kävi fudiksessa, ja hänen äitinsä valitti valmentajalle, että miksi Markus ei saa peliaikaa, kun maksetaan lisenssimaksut. Mutta ei se niin toimi, jos poika ei osaa pelata, pelit hävitään. Joten ei voi päästää kentälle.

Kävin karatessa, mutta sielläkin on harmaata massaa. Seuran parhaat karatekat voittivat SM-mitaleita. Minulla ei ollut mitään jakoa siinä hommassa. Sisulla pystyin olemaan keskitasoa.

Aikuisena olen löytänyt lenkkeilyn ja puntin. Ne on riittävän simppeleitä minulle, ei tarvitse koordinaatiota, voi sisulla painaa. Tylsiä lajeja, mutta minun koordinaatiolla ei tehdä muuta.

Nuorena en olisi viitsinyt lenkkeillä tai punttailla. Liian tylsää. Mutta aikuisena opin puurtamaan monien tylsien asioiden läpi (tenttikirjat, lenkkeily, sali), jos ymmärsin että niistä on henkilökohtaista hyötyä. 

Suomessa on paljon aikuisia ihmisiä, jotka vain lenkkeilevät ja punttaavat. Koska ei heillä ole varsinaista urheilullista lahjakkuutta, eikä heistä ole muuhun. Koordinaatio on huono, joten on valittava joko liikkumattomuus, tai tylsät puurtamislajit. Lapsi ei vielä osaa tällaisista innostua, koska tällainen tylsä puurtamisen taito opitaan yleensä vasta aikuisena. Sitähän se monen aikuisen elämä on. Yksinäistä, tylsää puurtamista.

Kaikista ei vain ole joukkuelajeihin, ne vaativat pelisilmää ja ketteryyttä. Silloin on parempi harrastaa jotakin, missä tällaista ei tarvitse osata.