Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle
Tutkijat lataavat kasan syitä sille, miksi pikkulapsia ei kannata jakaa tasojoukkueisiin – silti KuPS teki niin
Asiantuntijat varoittavat, että pienten lasten jaottelusta tasojoukkueisiin on monia riskejä.
Lasten varhainen jaottelu voi johtaa kierteeseen, jossa varhain kehittyville kasaantuu etuja, joista myöhemmin kehittyvät jäävät paitsi.
Liian varhainen jaottelu voi viedä lapselta harrastamisen ilon ja johtaa koko harrastuksen loppumiseen.
Tää on niin totta. Poikani pelasi jalkapalloa joukkueessa, joka jaettiin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Vain muutamat harkat sen jälkeen ja poika halusi lopettaa. Muutenkin touhu tuntui pelkältä rahastukselta. Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut. Ei tullut hauskaa yhdessä tekemisen meininkiä ja onnistumisen iloja.
Mulle tuli mitta täyteen kun ostimme pojalle uuden jalkapallon harjoituksiin, niin se oli kummasti vaihtunut harkoissa iänvanhaan rämään. Pojan pallo oli merkattu isoin kirjaimin tussilla, joka ei todellakaan lähde pois kuin spriillä hankaamalla.
Kommentit (238)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukin kykyjensä mukaan.
No kyllä minusta varsinkin ns varhaisen erikoistumisen lajeissa on ongelmana, että huomattavat taidot ja kyvyt pitäisi olla siinä jo ennen koulun alkua tai viimeistään heti sen jälkeen. Karsinta suosii fyysisesti varhain kehittyneitä sekä lajin ex-urheilijoiden omia lapsia, jotka osaavat opettaa lastaan testejä varten. Kyllä siinä monet kyvyt karsiutuu pois ja pahimmassa tapauksessa lopettaa kokonaan.
Tämähän se ongelma on, että 6-7-vuotiaissa on jäätävät ikä- ja kehityserot, jos toki myös taito- ja motivaatioerot. Missään maassa lahjakkuuksien tunnistaminen ei toimi siitä näkökulmasta, että vielä aikuisinakin alkuvuoden lapset ovat yliedustettuina urheilussa. Kuten myös yliopistoissa ja johtajan duuneissa.
Totean tämän sekä yleisellä tasolla että loppuvuoden pojan äitinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Niinpä. Mulla on kehitysvammainen lapsi eikä hänellä ollut mitään asiaa kylän urheiluharrastuksiin enää päiväkoti-iän jälkeen. Mitään erityisryhmiä ei tuolla perämetsässä ollut tarjolla.
Anteeksi nyt, mutta ei kai voi olettaa, että ns. perämetsässä olisi tarjolla erityisryhmiä? Mistä niihin löytyisi osallistujia?
Asun itsekin pienellä paikkakunnalla, ja lapseni koulussa on yksi kehitysvammainen lapsi. Ei ole varmasti erityisryhmiä täällä hänelle, koska ei ole muita lähellekään saman ikäisiä kehitysvammaisia lapsiakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko jakaa jos halutaan saada parhaiten kehittyvät pelaamaan ja kehittymään.
Nykyaikaan kuuluu kilpailu, jo ihan pienestä alkaen on harjoiteltava tosissaan jos haluaa maailman kärkeen.
Tämä justiinsa, kuka 8 vuotiaana edes tajuaa tuollaisia asioita, jos ei aikuinen sitä tuputa. Nimenomaan lapsi haluaa HARRASTAA eikä kilpailla. Pitäköön tunkkinsa, mä en tollasta rahota enää yhtään. ap.
Nimenomaan lapsi harrastaa ja haluaa harrastaa. Mun oma 8 v haaveilee, että isona hän on töissä kaupassa ja harrastuksenaan pelaa futista Suomen maajoukkueessa. Olen kertonut hänelle, että kaikki on mahdollista, kun vain treenaa kovasti ja on ahkera koulussa.
Ei kannattaisi valehdella omalle lapselle. Elämässä paljon on tuurista kiinni. Maailma on täynnä lahjakkaita ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät vain koskaan saaneet mahdollisuutta edes epäonnistua.
En valehtele. En väitä hänelle, että hän pääsisi maajoukkueeseen, mutta en myöskään väitä hänelle että hän ei pääsisi. Iloitsen jokaisesta hänen tekemästään maalista ja rakastan häntä vaikka peli menisi penkin alle.
Tuntuu, että aikuiset ovat ihan kokonaan hukanneet aikuisuuden. Lapsia joko prässätään kuin pikkuaikuisia tai sitten ajatellaan että eipä niistä mitään kumminkaan tule. Se että lapsi sanoo tänään haluavansa jalkapalloilijaksi, ei ole mikään mandaatti viedä häneltä lapsuutta. Huomenna hän voi haluta vaikka astronautiksi.
Vierailija kirjoitti:
Pakko jakaa jos halutaan saada parhaiten kehittyvät pelaamaan ja kehittymään.
Nykyaikaan kuuluu kilpailu, jo ihan pienestä alkaen on harjoiteltava tosissaan jos haluaa maailman kärkeen.
Tässä ei ole kyse mistään lasten harrastuksesta, vaan ammattijalkapallosta. "Halutaan maailman kärkeen". Täydellistä epärehellisyyttä naamioida urheilupisnes lasten harrastustoiminnaksi ja vaatia siihen lasten vanhempien ja jopa yhteiskunnan tukea "kun meidän seura on oikein kasvattajaseura". Hyi hxxxxxxi mitä vastenmielistä teeskentelyä!
Älkää ihmiset viekö lapsianne näiden harrastushuijareiden hyväksikäytettäviksi.
Mutta eihän se sillain menekään, että lapsen sanomisesta seuraisi muuta kuin kokeilu tai alkeisryhmä korkeintaan. Samalla tavalla joku asia nousee omaksi kuin aikuisillakin, eli se asia alkaa kiinnostaa mistä eniten tietää/osaa.
Minulla on ollut periaate, että otettuun harrastukseen sitoudutaan kaudeksi kerrallaan ja sitten mietitään että jatketaanko vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitoin poikani sirkuskouluun. Harkat kahdesti viikossa. Esiintymiset aina kauden päätteeksi. Ehtii käydä kerran viikossa myös vapaapalokunnassa ja judossa.
Vapaapalokunnassa oppii johtamaan, sirkuksessa esiintymään ja judo ylläpitää kuntoa. Judoa voi harrastaa tai olla harrastamatta niin paljon kuin haluaa. Kerran viikossa tai joka toinen päivä.
Nyt lukioikäisenä näkee, että valinta kannatti. Ainoa mitä valitsin hänelle, oli lopulta se, että hän ei päässyt käsipalloon, korikseen tai fudikseen vaan sirkukseen. Tanssia hän harrasti myös hetken, mutta muut pojat kiusasi.
Muut ovat melkein kaikki lopettaneet kaikki harrastukset, koska loppujen lopuksi lukioikäisenä ei enää jakseta panostaa huonoihin yleisurheilijoihin tai palloilijoihin. Heidät on tiputettu jo tasojen valinnassa tai liian tiukalla sitoutumispakolla. Asumme myös kunnassa, jossa on paljon työttömyyttä, joten monelta on loppunut rahat tukea kilpapelaamista.
Jääkiekkoa ei ole kukaan raaskinut pelata sitten 2015-luvun.
Jos lapsen urheiluharrastuksesta tulee murhetta vanhemmille, olen huomannut että jonkinlaisen huippu-urheilun jälkeen ne murheet vasta alkavat. Suurin osa huppu-urheilun lopettaneista on hukassa ja pahasti deekiksellä. Valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan harrastanut joukkuelajeja. Harrastin lapsena ja nuorena ratsastusta, voimistelua, laskettelua ja uintia. Näissä lajeissa kilpaillaan yksilöinä tai ei kilpailla ollenkaan (harrastusryhmät). Ihanteellinen ratkaisu itsenäiselle lapselle/nuorelle, jolla on kyky nauttia liikunnasta yksin, hyvä itsekuri ja hyvä motivaatio. Tuloksia tulee vain omalla työllä. Kukaan ei kysele oletko hyvä tiimipelaaja. Kaikki kyselevät vain onko kivaa (harrastusryhmä) tai oletko treenannut ahkerasti (kilparyhmä). Kilparyhmästä voi pudottautua pois jos fyysinen kunto tai henkinen kantti pettää.
Aina kun kuulen jotain kitinää joukkuelajien (jalkapallo, jääkiekko, yms) tasoryhmistä ja kentän laidalla raivoavista vanhemmista, tiedän valinneeni oikein. Oli fiksu päätös kieltää lapsilta kaikki joukkuelajit. Näitä lajeja ei meillä "sponsoroida" vanhempien rahoilla. Jos lapsi oikeasti uskoo olevansa lahjakas urheilija, niin sitten vaan lenkkipolulle juoksemaan. Katsotaan miten lapsi pärjää yleisurheilussa.
Vierailija kirjoitti:
Haistata pitkät jalkapallolle. Vie poika harrastajateatteriin tai tanssitunnille. Kaikki pääsee esiintymään ja kivaa on. Jalkapallo on vain mielikuvituksen puutetta.
No ei se ole mielikuvituksen puutetta. Monet lapset ovat oikeasti kiinnostuneita ja innostuneita siita. Jos hyvin sattuu, harkat voivat olla jopa uudemmankin asuntoalueen koululla, jolloin ei vaadita vanhempia kuljettelemaan tai lapsia matkustelemaan yksikseen. Hintakin voi olla ihan mukavaa urheiluseuratasoa. Siella ne on sitten muutkin tutut ja kaverit.
Jos lapsi ei ole kovin liikunnallisesti lahjakas, niin sopisi katsella vahan vaatimattomampia seuroja. Ei tarvitse olla liigajoukkueen nuoriso-osasto. Tuttavan lapsi aikoinaan vaihtoi "paremmasta" seurasta seuraan, jonka tarkoitus oli nimenomaan huvikseen pelailu ohjatusti, ei huippufutikseen valmentaminen. Kaikki saivat pelata. Lapsi tykkasi kovasti, mutta ehka tama vaatii lapseltakin sen ymmartamista ja tietamista, ettei hanen arvonsa ole kiinni futistaidoista tai urheiluseuran statuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haistata pitkät jalkapallolle. Vie poika harrastajateatteriin tai tanssitunnille. Kaikki pääsee esiintymään ja kivaa on. Jalkapallo on vain mielikuvituksen puutetta.
No ei se ole mielikuvituksen puutetta. Monet lapset ovat oikeasti kiinnostuneita ja innostuneita siita. Jos hyvin sattuu, harkat voivat olla jopa uudemmankin asuntoalueen koululla, jolloin ei vaadita vanhempia kuljettelemaan tai lapsia matkustelemaan yksikseen. Hintakin voi olla ihan mukavaa urheiluseuratasoa. Siella ne on sitten muutkin tutut ja kaverit.
Jos lapsi ei ole kovin liikunnallisesti lahjakas, niin sopisi katsella vahan vaatimattomampia seuroja. Ei tarvitse olla liigajoukkueen nuoriso-osasto. Tuttavan lapsi aikoinaan vaihtoi "paremmasta" seurasta seuraan, jonka tarkoitus oli nimenomaan huvikseen pelailu ohjatusti, ei huippufutikseen valmentaminen. Kaikki saivat pelata. Lapsi tykkasi kovasti, mutta ehka tama vaatii lapseltakin sen ymmartamista ja tietamista, ettei hanen arvonsa ole kiinni futistaidoista tai urheiluseuran statuksesta.
Mitä mielikuvitusta vaatii juosta pyöreän pallon perässä nelikulmaisella kentällä. Ei yhtään mitään. Ei kaikista tule Litmasia.
Tämä juuri. Lopetimme tuon takia lasten urheiluharrastukset, kyllästyminen tuohon rumbaa. Vaihdoimme muihin iloa tuottaviin harrastuksiin, kuten partioon. Olemme sen jälkeen urheilleet yhdessä perheenä lenkkeillen ja retkeillen. Välillä olisi silti ollut mukava, kun olisi ollut joku iloa tuottava urheiluharrastus siinä rinnalla tukemassa liikunnallisia, mutta sellaisia ei juuri ole varsinkaan vanhemmille lapsille tai teineille, tai ainakaan tytöille, jos ei puhuta tanssista tai vastaavasta. Ja kaikki tytöt eivät ole kiinnostuneita tanssista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä pitäisi muistaa se, että osa kehitystahti lapsuudessa ja nuoruudessa on yksilöllistä. Samoin kuin esimerkiksi fyysinen kehitys, joka on geenien määrämää. Osa samanikäisistä on vuosia edellä, toiset jäljessä.
Joo, tuli harmia, kun opiskelin musiikkiopistossa 9–15-vuotiaana. Piti tehdä tutkintoja, opiskella teoriaa ja esiintyä, yhtenään. Koskaan siellä ei kysytty, että haluatko tai jaksatko. Oppikirjat ym. olivat kaikkea muita kuin lapsenomaisia. Kaiken lisäksi äitini hoki koko ajan sitä, ettei pidä lopettaa koska sitä katuu sitten aikuisena. Kerran sanoin haluavani lopettaa, mutta vanhempani eivät sitä oikein hyväksyneet, joten jatkoin. He myös vetosivat siihen, että on jo mennyt niin paljon rahaa, ja se menisi hukkaan. Kavereitakaan en sieltä saanut, koska pääasiassa soitettiin yksin.
Siskonikin soitti, ja halusi lopettaa, itki ym. No, hänellä loppui viiden vuoden jälkeen, kun oli pakko. Sen verran tuossa laitoksessa sai olla, jos ei etene. Hän siis ei saanut yhtään tutkintoa läpi, toisin kuin minä.
Musiikin harrastaminen on tietääkseni leppoisampa, lapsilla lapsentahtisempaa, ja jotenkin iloisempaa kuin silloin 90-luvulla. Urheiluharrastusten kanssa ollaan taidettu mennä toiseen suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä juuri. Lopetimme tuon takia lasten urheiluharrastukset, kyllästyminen tuohon rumbaa. Vaihdoimme muihin iloa tuottaviin harrastuksiin, kuten partioon. Olemme sen jälkeen urheilleet yhdessä perheenä lenkkeillen ja retkeillen. Välillä olisi silti ollut mukava, kun olisi ollut joku iloa tuottava urheiluharrastus siinä rinnalla tukemassa liikunnallisia, mutta sellaisia ei juuri ole varsinkaan vanhemmille lapsille tai teineille, tai ainakaan tytöille, jos ei puhuta tanssista tai vastaavasta. Ja kaikki tytöt eivät ole kiinnostuneita tanssista.
Millaista harrastusta tytölle siis pitäisi olla? Eikö sopisi vaikka jokin kansalaisopiston ryhmäliikuntakurssi, uimaseuran uintikurssi, seinäkiipeily ym. Vai eikö paikkakunnallanne ole näitä?
Vierailija kirjoitti:
"Sitten pitää etsiä HARRASTEryhmä eikä roikkua väkisin siellä KILPAryhmässä jos ei kerran kilpailu kiinnosta. "
No ongelma on se että monesti on olemassa vain se kilparyhmä joka toimii kunnolla ja sitten ehkä joku höntsäryhmä johon seura ei panosta yhtään ja jolla ei ole edes kunnon valmennusta. Jos et mahdu kilparyhmään niin moni lopettaa koska se höntsäryhmä ei tarjoa oikein mitään.
Esim. oma lapseni pelasi salibandyä ja seuralla oli vain SM-tasoinen kilpajoukkue (johon jokainen halukas ei mahtunut) ja sitten reilun kymmen pojan höntsäjoukkue johon ei halunnut oikein kukaan sellainen joka ei kilparyhmään mahtunut.
Melkoinen epäkohta on se, että myös sen rupuporukan, jolla on joku iskävalmentaja joka muistaa vain oman lapsensa nimen, vahemmat maksavat ihan yhtä isot rahat, mm. paremman joukkueen kalliin valmentajan palkan. Törkeää rahastusta oli. Poika lopetti 9-vuotiaana, oli niin pettynyt siihen hommaan.
Tässä syystä Suomi ei pärjää jalkapallossa. Huiput ei saa erottua vaan kaikilla pitää olla kivaa.
Me vanhemmat käymme lasten kanssa höntsäilemässä kesäisin. Eli pallo mukaan ja läheiselle urheilukentelle palloa potkimaan. On ihan ilmaista, eikä tule kenellekään paha mieli.
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Miksi te ette järjestä niille lapsillenne sitä jalkapalloa kahdesti viikossa liikunnan ilosta? Kenen se pitäisi tehdä? Kuinka vaikeaa se on? Jos kerran kysyntää olisi, niin mistä kiikastaa. Katson tästä olohuoneen ikkunasta yhtä täysin tyhjää koulun kenttää. Eipä näy liikunnan ilosta ketään tekemässä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Tässä syystä Suomi ei pärjää jalkapallossa. Huiput ei saa erottua vaan kaikilla pitää olla kivaa.
Ei, vaan huippuja ei synny, koska kuusivuotiaiden isit ja äidit luulevat tunnistavansa lahjakkuudet, ja sen jälkeen lapset jaetaan kahden kerroksen väkeen. Kummaltakin porukalta tapetaan pelaamisen ilo.
Ei kannattaisi valehdella omalle lapselle. Elämässä paljon on tuurista kiinni. Maailma on täynnä lahjakkaita ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät vain koskaan saaneet mahdollisuutta edes epäonnistua.