Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhde ja erilaiset elämäntavat, erityisesti liikunnallisuus
Olen jonkin aikaa tapaillut miestä joka on monella tavalla oikeasti tosi ihana. Luotettava, arvostava, rehellinen, huomaavainen, ystävällinen, rakastava. Listaa voisi vaan jatkaa. Yhdessäolo on helppoa ja muutenkin tuntuu, että luonteen puolesta samanlaista miestä ei välttämättä heti tule uudestaan vastaan.
Isoin ongelma tällä hetkellä itselleni on omat ja miehen elintavat, erityisesti liikunnallisuus ja omasta terveydestä huolehtiminen. Olen itse liikunnallinen ja treenaan useamman kerran viikossa. Mies on ollut aiemmin reilusti ylipainoinen, mutta sittemmin laihduttanut huomattavasti. Ylipainoa on kuitenkin edelleen reippaasti ja kaikki yhteinen tekeminen johon liittyy liikunta, vaikka ihan pelkkä kävely, pitää suorittaa miehen jaksamisen mukaan. Vapaa-ajallaan mies ei harrasta liikuntaa. Kuulemma kiinnostusta on ja haluaa kanssani liikkua, mutta toistaiseksi en ole nähnyt käytännössä juurikaan edistystä tai tekoja asian hyväksi.
Haluaisin kuulla rehellisiä kokemuksia teiltä joilla on tämän tyyppinen parisuhde ja miten teillä on mennyt. Pelkään että tämä on loppujen lopuksi itselle ratkaiseva tekijä, mutta yritän kovasti keskittyä kaikkeen hyvään mitä meillä on. Mietityttää vaan, että riittääkö se. En ole ottanut aihetta puheeksi miehen kanssa, mutta aion sen ennen pitkää tehdä ja keskustella asiasta.
Kommentit (543)
Vierailija kirjoitti:
Toinen juttu oli se, kun otin puheeksi miehen tekemiset hänen vapaa-ajallaan. Minun puolestani jokainen saa käyttää vapaa-aikansa kuten haluaa, mutta en voi kieltää ettenkö näkisi sitä ongelmana jos ei tosiaan kiinnosta edes silloin tällöin vartiksi sinne ulos lähteä jos on koko päivä aikaa. Näin kärjistetysti. Varsinkin kun siitä olisi pidemmän päälle tosi paljon hyötyä. Ja tämä on nimenomaan sitä miehen omaa suhtautumista liikuntaan ja tietenkin toivon, että kiinnostusta löytyisi muulloinkin kun silloin kun minä olen paikalla. En tiedä onko tämä ajattelutapa sitten jonkun mielestä jostain syystä tosi väärin, minusta ei.
Joku sanoi jotenkin, että mies pistää minut heti vaihtoon jos ja kun otan tämän asian puheeksi ja ns. nostan kissan pöydälle. Hyvin epätodennäköistä, en näe mahdollisena meidän tapauksessa. Mutta ehdottomasti tämä on asia josta on puhuttava ja niin aion tehdäkin. Haluan antaa miehelle mahdollisuuden kehittyä asian suhteen vaikka tiedän, että se ei mikään pikainen muutos varmasti olekaan. Se on sitten hänestä kiinni, että miten aikoo edetä ja ottaako asian tosissaan. En voi tietää, että miten suuriin muutoksiin toinen pystyy ellei anna edes mahdollisuutta yrittää. Ehkä se sitten on ajan tuhlausta, ehkä ei. Kukaan ei ole täydellinen ja se on tosi. Ei vaikka useasta viestistä täällä saakin sen kuvan, että täydellisesti itselle sopivia miehiä/naisia löytyy ihan joka oksalta, sen kun menee ja poimii mieluisan.
Mikäli miehellä ei olisi lainkaan motivaatiota lähteä kanssani liikkumaan ja/tai kieltäytyisi siitä kokonaan, niin en usko että katsoisin suhdetta pidemmälle.
Mukavaa, aurinkoista ja liikunnallista kevättä kaikille
AP
Ei minun mielestäni ole mitenkään väärin erityisesti ajatella että miehen pitää liikkua valitsemallasi tavalla myöskin silloin kun sinä et ole paikalla. Se on sinun tapasi ajatella että haluat määritellä miehen vapaa-aikaa vaikka et olisikaan hänen kanssaan silloin. Moni muu vain ajattelee eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies ja olen samanlaisessa tilanteessa, mutta niin päin että olen itse liikuntaa harrastava. olen normaalipainoinen BMI 23 mies, minulle tärkeää on itsestäni huolehtiminen, liikuntaa monipuolisesti, lenkkeilyä lähes joka päivä, laskettelu, pyöräily, uinti, vaellus, hiihto, lihaskunto treeniä. Syön tosi terveellisesti kasviksia ja kiinnostusta terveellistä ruokaa kohtaan on. Näkyy itsessäni päällepäin. Vaimo taas on BMI yli 40 nainen ja ei liiku vähääkään, ei ole ollenkaan kiinnostunut samoista asioista. Itse olen sitä mieltä että todellakin tällä on merkitystä, on esimerkiksi todella vaikeaa löytää yhteisiä kiinnostuksenkohteita, lisäksi liikkumattomuus valitettavasti näkyy myös saamattomuutena, aina on väsynyt ja kipeä, kaikki tuntuu olevan liikaa. Olen tosissani miettinyt eroa ja uuden kumppanin kanssa yksi tärkeimmistä asioista olisi juuri se yhteisen tekemisen ja kiinnostuksen kohteiden löytyminen. Ei todellakaan riitä että luonteet metsää ja on ihan kivaa yhdessä. Varsinkin kun arki tulee eteen niin se yhteinen juttu pitää olla
Ei pysty arvostamaan tämmöisiä henkisiä tossukoita, olet näköjään suhteessa siksi ettet uskalla yksinkään olla ja pelkäät ettei löydy ketään parempaa tilalle. 1. Eroa, 2. kasva aikuiseksi, ja sitten ehkä jossain vaiheessa parisuhde jos vaihe 2 onnistui
Taas sellaisia oletuksia asioista joista ei tiedä vähääkään. Ensinnäkin minne lähdet yhtäkkiä suhteesta jossa on pieniä lapsia ja vastuu heistä, lisäksi vaikka olet ollut 20 vuotta vakityössä niin tilillä on rahaa alle sata euroa, johtuen siitä että elämässä on ollut aika rankkoja solmuja, mm koti on kerran mennyt. Olen jutellut asioista aika monien naisten kanssa ja olisin hetkessä varattu toiselle naiselle jos niin haluaisin. Olisikin elämä sellaista että joka hetkessä voisi tehdä niin kuin itsestä parhaaksi tuntuu. Olen huomannut että naiset ovat usein olleet huonoissa suhteissa, on ollut alkoholisti mies, väkivaltaa monenlaista pahaa, mutta kun kysytään mitä mieheltä haluaa niin minkäänlaisia kriteereitä ei löydy, kelpaisi samanlainen ansakin, kunhan vain alkuun olisi kiva. Sensijaan minä miehenä tiedän, liikunnallisuus on niin tärkeää että en hyväksy naista joka ei liiku ollenkaan umppanikseni, elämästä hänen kanssaan jää elämättä ja kokematta liikaa.
Haluaisitko kertoa mitä jää kokematta ihmisen kanssa joka ei ole niin liikunnallinen?
Esimerkiksi itse haluaisin käydä lomareissuilla vaikkapa Lapin luonto kohteissa ja muuallakin niitä nähtävyyksiä on, niihin ei huonokuntoinen pääse. Ei satakiloinen ihminen jaksa kiivetä tunturin huipulle nähdäkseen kauniita maisemia. Jos ei niille reissuille lähde yksin niin ne jää käymättä. Käyn talvella laskettelemassakin, vaimo ei saa edes laskettelumonoja jalkaan, jää se yhteinen päivä rinteessä viettämättä, huvipuisto, et mahdu laitteisiin, minä mahdin. Kyllä on todella tärkeää että liikunnallisella ihmisellä on liikunnallinen kumppani. Sitä kannattaa myös arvostaa.
Ohis, mutta pakko huomauttaa: Tiedän montakin satakiloista naista ja noin 140 kiloisen miehen, jotka ovat ihan hyvässä fyysisessä kunnossa ja kiipeävät joka vuosi useammalle tunturille.
Tupssa sepustuksessa olikin kyse läskivihasta, ei huonosta kunnosta. Paostaa läpi pitkin viestiä.
Höpö höpö. Se, että jotkut ylipainoiset on hyvässä kunnossa, ei poista sitä tilastollista faktaa, että suurin osa ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä jos kerrot haaveista miehelle. Olisi ihana käydä patikoimassa esim 20 km lenkki yhdessä kesällä tai pyöräillä Turun saaristossa x kilometriä. Mitä mieltä olet? Jne
Jos mies väittää haluavansa niin ehdota että teette treenisuunnitelman sitä varten. Jos mies innostuu ja toteuttaa niin mies saattaa innostua liikunnallisemmaksi. Jos taas mies makaa sohvalla edelleen niin tiedät että muutosta tuskin tulee jatkossakaan,Voisiko joku nyt kertoa minulle, miksi nämä, jotka ehdottomasti parisuhteelta haluavat sitä, että käydään yhdessä patikoimassa 20 km lenkit ja pyöräillään Turun saaristossa x kilometriä eivät hae seuraa ainoastaan pitkän matkan patikoijista ja pyöräilijöistä?
Miksi heidän pitää alkaa tiukkaamaan muilta näitä tehtäväksi ja pyrkiä muuttamaan heitä treenisuunnitelmillaan?
Ja aplle vastaus: kyse on sinusta, ei miehestä. Jos sinä et kestä sitä, että vastaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että rankemmat liikunnalliset suoritukset (käsittääkseni suorittamisesta on kyse) teet yksin ja miehen kanssa muuta, suhteenne ei tule kestämään.
Jos ehdottomasti haluat, että näitä asioita tehdään kumppanin kanssa, mies ei ole sinua varten ja ennen kaikkea, sinä et ole häntä varten. Joku muu hyvinkin mielellään ottaisi miehen, jolla on mainitsemasi luonteenpiirteet ja haluaa olla hänen kanssaan, koska yhdessä oleminen on kivaa ja helppoa sellaisen ihmisen kanssa.
Mun mielestä monikin tässä ketjussa, myös minä, olen kertonut, että deittailen vain liikunnallisia ja hyvinvoinnistaan huolehtivia tyyppejä ja olen ehdoton tälle. Tämä tosin tuomittiin ja joku helvetin saivartelija ilmestyi vänkäämään, että mitäs jos kumppani ei jossain kohtaa kykenekään enää osallistumaan, kun tässä puhuttiin nimenomaan kenen kanssa lähteä rajentamaan suhdetta. Todella moni aktiiviliikkuja etsii vain vastaavaa. Olen itse tapaillut muutamaa ylipainoista ja huonokuntoista miestä, mutta totesin, ettei tule mitään ja päädyin deittailemaan liikunnallisia. Toki muutkin asiat ihmisessä kiinnostaa, onneksi on vara valita (mulle sinkkuus on täysin ok vaihtoehto). Nyt kuulemma olen sitten liian nirso 😂
Sulle näytettiin kyllä useaan kertaan että viesti johon vastattiin koski kumppania eikä deittailua. Jopa ihan erikseen boldattiin kaikki kumppani sanat viestistä. Tämä asia ei vänkyttämiselläsi muutu miksikään, sillä tämä on fakta👌
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei tästä aloituksesta muuta jää käteen niin se, että ne jotka liikkuvat aktiivisesti ja säännöllisesti, vaikka vain kävellen päivittäin, pyrkivät elämään terveellisesti ja pitämään huolta itsestään ja terveydestään, pitävät sitä arvona. Muut taas eivät. He eivät näe tälle mitään arvoa.
Parisuhteessa erillaiset arvomaailmat johtaa herkästi eroon ajan kanssa. Kyse ei ole siitä, mikä on laji tai asia, mitä tehdään, tai ei tehdä, vaan juurikin siitä, mitä kumppanit pitävät arvona. Ihan turhaa saivartelua, että toinen rassaa (yksin) autoja kun toinen on (yksin) lenkillä, jos näitä ei kumppanit osaa toisissaan arvostaa.
Sä et nyt vain ymmärrä mitä arvot ovat. Ihan perusongelma nykyään. Terveys voi olla arvo, mutta liikunnan harrastus on VÄLINE sen arvon toteuttamiseksi, ei itse arvo. Näkemykset myös eroavat siinä kuinka paljon ja millaista liikuntaa terveys vaatii. Arvostaminen ja arvostus taas tarkoittavat eri asiaa kuin arvo, sinulla menee nyt vain sanat ja niiden merkitykset iloisesti sekaisin.
Liikunta on OSA hyvinvointia ja terveellistä elämäntapaa ja tämä kombo on arvo toisille. Se, että sä et tajua sitä, ei tarkoita etteikö se olisi muille. Älä viitsi jatkaa sössöttämistä ja saivartelemista päivän selvästä asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä jos kerrot haaveista miehelle. Olisi ihana käydä patikoimassa esim 20 km lenkki yhdessä kesällä tai pyöräillä Turun saaristossa x kilometriä. Mitä mieltä olet? Jne
Jos mies väittää haluavansa niin ehdota että teette treenisuunnitelman sitä varten. Jos mies innostuu ja toteuttaa niin mies saattaa innostua liikunnallisemmaksi. Jos taas mies makaa sohvalla edelleen niin tiedät että muutosta tuskin tulee jatkossakaan,Voisiko joku nyt kertoa minulle, miksi nämä, jotka ehdottomasti parisuhteelta haluavat sitä, että käydään yhdessä patikoimassa 20 km lenkit ja pyöräillään Turun saaristossa x kilometriä eivät hae seuraa ainoastaan pitkän matkan patikoijista ja pyöräilijöistä?
Miksi heidän pitää alkaa tiukkaamaan muilta näitä tehtäväksi ja pyrkiä muuttamaan heitä treenisuunnitelmillaan?
Ja aplle vastaus: kyse on sinusta, ei miehestä. Jos sinä et kestä sitä, että vastaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että rankemmat liikunnalliset suoritukset (käsittääkseni suorittamisesta on kyse) teet yksin ja miehen kanssa muuta, suhteenne ei tule kestämään.
Jos ehdottomasti haluat, että näitä asioita tehdään kumppanin kanssa, mies ei ole sinua varten ja ennen kaikkea, sinä et ole häntä varten. Joku muu hyvinkin mielellään ottaisi miehen, jolla on mainitsemasi luonteenpiirteet ja haluaa olla hänen kanssaan, koska yhdessä oleminen on kivaa ja helppoa sellaisen ihmisen kanssa.
Mun mielestä monikin tässä ketjussa, myös minä, olen kertonut, että deittailen vain liikunnallisia ja hyvinvoinnistaan huolehtivia tyyppejä ja olen ehdoton tälle. Tämä tosin tuomittiin ja joku helvetin saivartelija ilmestyi vänkäämään, että mitäs jos kumppani ei jossain kohtaa kykenekään enää osallistumaan, kun tässä puhuttiin nimenomaan kenen kanssa lähteä rajentamaan suhdetta. Todella moni aktiiviliikkuja etsii vain vastaavaa. Olen itse tapaillut muutamaa ylipainoista ja huonokuntoista miestä, mutta totesin, ettei tule mitään ja päädyin deittailemaan liikunnallisia. Toki muutkin asiat ihmisessä kiinnostaa, onneksi on vara valita (mulle sinkkuus on täysin ok vaihtoehto). Nyt kuulemma olen sitten liian nirso 😂
Sulle näytettiin kyllä useaan kertaan että viesti johon vastattiin koski kumppania eikä deittailua. Jopa ihan erikseen boldattiin kaikki kumppani sanat viestistä. Tämä asia ei vänkyttämiselläsi muutu miksikään, sillä tämä on fakta👌
Sä puhuit kumppanista, mä deittailun aloittamisesta jonkun kanssa. Meeppä nyt takas hiekkalaatikolle harjoittelemaan motorisia taitoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Sä taas vedät äärimmäisyyksiin puhumalla rääkkäämisestä ja itsensä piippuun vetämisestä. Toisille tollainen on ok, mutta kyllä suurin osa ihmisistä aloittaa liikunnan/kuntoilun maltilla ja kunnon kasvaessa lisää sitä, mikäli haluaa. Ei mitään järkeä edes vetää itseään piippuun, siitä ei ole mitään hyötyä!
Mun liikuntataustalla ei ole mitään merkitystä, koska kävelyllä, tai uinnilla, jos nivelrikkoa, liikunnan aloittaminen on mahdollista kaikille, se ei ole itsensä rääkkäämistä. Se on about kevyintä, millä aloittaa. Liikunnan vaikutukset sekä fysiikkaan että psyykeeseen tunnetaan hyvin, kerroin oman tarinani vain siksi, että yllätyin itsekin vaikutuksista, mutta jouduin alussa patistelemaan itseäni, sitten alkoi sujumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Sä siis olet sitä mieltä, että jos ei ole kipuja tai koe oloaan raskaaksi, ei liikunnasta ole hyötyä? Olet väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieman OT, mutta on mielenkiintoista näitä kommentteja lukiessa ajatella, kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut vain muutamassa sukupolvessa. Ennen työ oli fyysistä JA muukin elämä aktiivista, ei mätetty itseä herkuilla tukkoon tai ainakin kalorit poltettiin tehokkaasti ja elintasosairauksia ei paljon esiintynyt, kun nykyään ollaan ylipainoisina ruutujen ääressä ja sohvaperunoina vs. sitten aktiivisesti urheilevat ihmiset kuten saleilla treenaajat.
Ihmeellistä on se, että nykyään nähdään vain nämä ääripäät eli sohvalla lojujat ja himotreenaajat. Ennen oltiin arjessa aktiivisempia, mutta varsinaisia urheiluharrastuksia oli ehkä vähemmän. Tai ennen kaikkea tavoitteellisia harrastuksia. Oikeasti olisi pidetty vähän outona, jos puoliso olisi valittu sen perusteella mihin urheilusuorituksiin pystyy. Tai no ehkä näitäkin jossain oli.
Kommenttini ei ollut täydellinen, mutta siis vertasin tuota porukan eriytymistä ajoista, jolloin iso osa kansasta teki fyysistä työtä ja liikkui omilla lihasvoimillaan nykyaikaan, jolloin porukkaa kertyy enemmän kohti ääripäitä eli toisaalta fyysisesti hyvin passiivinen elämäntyyli ja toisaalta himourheilu (joista ensimmäiseen oli ennen harvemmin mahdollisuuttakaan, kun ei voinut elää tukien varassa ja työ oli fyysistä ja joista viimeksimainittuun oli varmaan harvemmalla aikaa ja resurssejakaan). Työn muuttumisen lisäksi vapaa-aikaa on nykyään paljon, ja moni viettä monta tuntia vuorokaudessa erilaisten ruutujen ääressä kun taas toiset treenaavat enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti ja moni ehkä palvoo sitä omaa kroppaansakin. Ihmisiä on sitten toki paljon näiden ääripäiden välilläkin.
-Poistun ehkä keskustelusta tämän pikakommenttini jälkeen:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteet on loppujen lopuksi aina myös suorittamista, osittain. Eihän sitä haluaisi ajatella, mutta on silti.
Jos molemmat olivat hoikkia ja liikunnallisia kun tavattiin, sitten toinen turpoaa 120-kiloiseksi niin ero siinä helposti tulee. Monen ihmisen hoikkuus ja liikunnallisuus on aktiivisen päätöksen tulosta, ei mikään "luonteenpiirre" tai "hän nyt vain tykkää liikunnasta, ja minä en". Sellainen myytti elää usein epäliikunnalisten ihmisten keskuudessa, että urheilullisen näköiset ihmiset "nauttivat" joka kerran treeneihin lähdöstä, ikään kuin se olisi joku "luonteenpiirre" jota teillä ei ole. Fitti ihminen pakottaa itsensä lähtemään treeneihin 80% kerroista, eikä haluaisi pukea niitä lenkkareita kuin joinakin kertoina. Itse olen fitti ja monet kaverit on. Ei kukaan varsinaisesti rakasta treeneihin lähtemistä. Se on valinta, vähän niin kuin että "minä kouluttaudun korkealle" tai "minä teen lujasti ylitöitä, niin että urani etenee". Siinä voi myös laiskistua. Niin kuin työpaikallakin voi. Ja sitten tulee potkut.
Parisuhteissa on tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, mitkä on asetettu kun on tavattu. Jos kaksi lihavaa alkaa seurustelemaan, heillä ei varmaan mitään tällaisia liikuntavaatimuksia ole. Mutta jos kaksi fittiä alkaa seurustelemaan, kyllä se odotusarvo on, että molemmat jatkavat sitä itsensä piiskaamista. Se on vain erilainen elämänfilosofia. Jotkut haluavat olla "sellaisia kuin ovat" ja jotka haluavat piiskata itsestään jotakin parempaa, kuin mitä luonnostaan ovat. Fitit ihmiset kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.
AP ilmeisesti kuuluu tähän fittien ryhmään. Ja hänen miehensä ei. Ongelmia voi olla tulossa. Voi niitä tulla muutenkin, mutta riskit pyritään minimoimaan, niin että ainakin alussa olisi yhteinen sävel. Myöhemmin duo voi mennä epävireeseen, mutta jos ei yhteistä säveltä ole alussakaan, on aika hutera lähtökohta.
En tiedä mitä tarkoitat fitillä, mutta minä ainakin nautin liikunnasta. Olisi ihan hullua lähteä pelaamaan rantalentistä, frisbeegolfaamaan, surffaamaan ja patikoimaan pakosta. Olen todella hyvässä kunnossa fyysisesti, en kuitenkaan mikään salikissa, koska siellä minua ei näy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Luulisi sun ikäisen mummon jo tietävän, miten tärkeää on ikääntyessä säännöllinen liikunta. Mikset voi hyväksyä, että jokainen tekee sen omalla tavallaan, joku mielellään puusavotassa, mihin sua ei saa.
M51
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteet on loppujen lopuksi aina myös suorittamista, osittain. Eihän sitä haluaisi ajatella, mutta on silti.
Jos molemmat olivat hoikkia ja liikunnallisia kun tavattiin, sitten toinen turpoaa 120-kiloiseksi niin ero siinä helposti tulee. Monen ihmisen hoikkuus ja liikunnallisuus on aktiivisen päätöksen tulosta, ei mikään "luonteenpiirre" tai "hän nyt vain tykkää liikunnasta, ja minä en". Sellainen myytti elää usein epäliikunnalisten ihmisten keskuudessa, että urheilullisen näköiset ihmiset "nauttivat" joka kerran treeneihin lähdöstä, ikään kuin se olisi joku "luonteenpiirre" jota teillä ei ole. Fitti ihminen pakottaa itsensä lähtemään treeneihin 80% kerroista, eikä haluaisi pukea niitä lenkkareita kuin joinakin kertoina. Itse olen fitti ja monet kaverit on. Ei kukaan varsinaisesti rakasta treeneihin lähtemistä. Se on valinta, vähän niin kuin että "minä kouluttaudun korkealle" tai "minä teen lujasti ylitöitä, niin että urani etenee". Siinä voi myös laiskistua. Niin kuin työpaikallakin voi. Ja sitten tulee potkut.
Parisuhteissa on tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, mitkä on asetettu kun on tavattu. Jos kaksi lihavaa alkaa seurustelemaan, heillä ei varmaan mitään tällaisia liikuntavaatimuksia ole. Mutta jos kaksi fittiä alkaa seurustelemaan, kyllä se odotusarvo on, että molemmat jatkavat sitä itsensä piiskaamista. Se on vain erilainen elämänfilosofia. Jotkut haluavat olla "sellaisia kuin ovat" ja jotka haluavat piiskata itsestään jotakin parempaa, kuin mitä luonnostaan ovat. Fitit ihmiset kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.
AP ilmeisesti kuuluu tähän fittien ryhmään. Ja hänen miehensä ei. Ongelmia voi olla tulossa. Voi niitä tulla muutenkin, mutta riskit pyritään minimoimaan, niin että ainakin alussa olisi yhteinen sävel. Myöhemmin duo voi mennä epävireeseen, mutta jos ei yhteistä säveltä ole alussakaan, on aika hutera lähtökohta.
En tiedä mitä tarkoitat fitillä, mutta minä ainakin nautin liikunnasta. Olisi ihan hullua lähteä pelaamaan rantalentistä, frisbeegolfaamaan, surffaamaan ja patikoimaan pakosta. Olen todella hyvässä kunnossa fyysisesti, en kuitenkaan mikään salikissa, koska siellä minua ei näy.
Mä tykkään kanssa vähän vauhdikkaammista ja vaihtelevista lajeista, ne ei edes tunnu liikunnan suorittamiselta, kun on niin hauskaa. Hyvä fiilis tulee itse tekemisestä, mutta myös fyysisestä suorittamisesta.
Kummasti kukaan ei kyseenalaista jos pari, jolla eri uskonnot, eroaa ja kertovat syyksi erillaiset näkemykset. Pelkkää hyväksyntää luvassa.
Ei sitä eroa ihmetelläkään. Sitä ihmetellään, miksi menivät yhteen, jos se oma uskonnollinen näkemys on niin vahva, että toisen näkemystä ei hyväksy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Sä taas vedät äärimmäisyyksiin puhumalla rääkkäämisestä ja itsensä piippuun vetämisestä. Toisille tollainen on ok, mutta kyllä suurin osa ihmisistä aloittaa liikunnan/kuntoilun maltilla ja kunnon kasvaessa lisää sitä, mikäli haluaa. Ei mitään järkeä edes vetää itseään piippuun, siitä ei ole mitään hyötyä!
Mun liikuntataustalla ei ole mitään merkitystä, koska kävelyllä, tai uinnilla, jos nivelrikkoa, liikunnan aloittaminen on mahdollista kaikille, se ei ole itsensä rääkkäämistä. Se on about kevyintä, millä aloittaa. Liikunnan vaikutukset sekä fysiikkaan että psyykeeseen tunnetaan hyvin, kerroin oman tarinani vain siksi, että yllätyin itsekin vaikutuksista, mutta jouduin alussa patistelemaan itseäni, sitten alkoi sujumaan.
Ap haluaisi, että kumppaninsa harrastaisi rankkaa liikuntaa. Tästä lähdettiin. Et kävelyinesi kelpaisi aapeelle.
Vierailija kirjoitti:
Ei ongelmaa, jos et kaipaa miestä mukaan liikuntaharrastuksiin. Mutta seksiongelmia voi tulla, jos mies on kovin huonossa kunnossa.
Ja naisilla heti ensimmäisenä kyrpäasiat mielessä.
Ehkä jo vähän OT puolelle, mutta siis osan mielestä se on ihan ok olla sairaalloisen ylipainoinen jos tekee työtä, jossa joutuu välillä tekemään muutakin kun vaan istumaan paikoillaan? Te kuulutte sitten luultavasti itse tähän joukkoon jotka näin kommentoitte koska en muuten keksi, että miten tuo on jonkun mielestä ok asia. Miehen työ ei ole fyysistä raatamista 8h putkeen, aikaa on myös istuskeluun. Kaikki asiat kun ei ole joko tai ääripäitä.
Totesin myös, että ymmärrän kyllä jos työpäivän jälkeen ei aina kiinnosta enää liikkua. Täysin ok ja minullakin on näitä päiviä. Teen myös fyysistä työtä, mutta jos ihmisellä on hyvä tai tavallista parempi peruskunto niin yleensä ei ole mikään ongelma lähteä vielä vaikka illalla töiden jälkeen tekemään pikku lenkki.
Ja vaikka käydään töissä, niin vapaapäiviä ja pidempiä vapaita on myös, jolloin sitä liikuntaa voi ja ehtii harrastaa jos vaan haluaa.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Täsmennän, että en todellakaan alkanut liikkumaan kipujen takia, vaan koska koin olevani rapakunnossa. Se, että kivut ja säryt jäi pois, oli vain positiivinen sivutuote, mutta motivoi osaltaan jatkamaan harrastusta.
Vierailija kirjoitti:
Joo, ei kannata tyytyä noin huonoon mieheen. Pitää olla sportinen, iso muna, kohtelias, uskollinen, huumorintajuinen, empaattinen, vähintään keskituloinen, oma kämppä ja uudehko sähköauto.
Tuossa oli kyllä hyvä listaus, mies mun makuun🤤
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tule muuttumaan. Sattaa toki jatkossakin käydä kanssasi vaikka kävelyllä, mutta ei hänestä aktiiviliikkujaa tule jos ei ole ollut sitä tähän päivään mennessäkään. Se on hyvin paljon luontainen keskushermostollinen ominaisuus, että kuinka liikunta-aktiivinen on. Se on totaalisen yksilöllinen ominaisuus. Joillekin aktiivinen liikunta on kuin lataisi puhelinta täyteen, eli he vaatii sitä tunteakseen itsensä energisiksi. Toisilla taas keskushermosto toimii päinvastoin. Se lataa elimistöä ja jaksamista levossa. Siksi tällaista ihmistä ei kiinnosta aktiiviliikunta, koska hänen elimistönsä pistää ikään kuin vastaan. Hän ei saa siitä liikunnasta sitä hyvää oloa ja kiksejä yhtä vahvasti kuin se päinvastainen osapuoli. Siksi aina väkisin aloitetut liikuntaharrastukset lopahtaa ja siksi myös jollakin on lähes pakkomielle päästä lenkille vaikka sairaanakin, tai ainakin vahvasti toipilaana.
Tässä on perää. Kaikki eivät saa mielihyvää rankasta liikunnasta, vaan keho menee pois balanssista.
Toisekseen, liikuntasuorituksiin voi addiktoitua, jos on sentyyppinen luonne. Eli päivittäisestä lenkistä tulee pakkomielle, ja olet kuin tulisilla hiilillä, ärtynyt, jos et pääse juoksemaan. Keho tottuu päivän liikunta-annokseen ja vaatii sitä. Siitä voi myös oppia pois, mutta kuten tiedetään, addiktioista vieroittautuminen on haastavaa.
Hyvä olo ei sama kuin addiktoituminen. Liikkunnasta saatava hyvä olo on se, mikä saa jatkamaan sitä. Se saa pylkyn penkistä sinäkin päivänä kun ei huvittaisi. Sen hyvän olon takia siitä*haluaa* tehdä säännöllistä.
Itsellä oli vielä viime syksynä kipuja ja särkyjä vähän joka paikassa, etenkin öisin. Sitten aloin sauvakävelemään, joka on tuttu laji vuosien takaa. Kun kunto koheni, lisäsin lenkkiin kuntoportaan. Jonkun aikaa piti itseään pakottaa lähtemään, enkä aina jaksanutkaan, mutta viikkojen myötä alkoi askel kevenemään ja kivut ja säryt jäämään pois lähes täysin. Nyt käyn sauvomassa/kuntoportaat/ulkokuntosali 4-7 kertaa viikossa, enkä todellakaan aijo lopettaa, olin addiktoitunut tai en, koska en halua vajota siihen, mitä olin viime syksynä, kipeä ja olo oli raskas koko ajan.
Päivittäisen lenkin lisäksi 2-3 koiralenkkiä päivässä, kaksi ohjattua kevyehköä liikuntatuntia viikossa ja kaikki asiointimatkat kävellen tai pyörällä.
N54
Ps. Ihan huomaamatta lähti muutama vyötärölle kertynyt kilokin samalla, mikä ei ollut tavoite, mutta nyt olen ihannepainossani.
On selvää, että vannot nyt tietynlaisen liikunnan ja "fysioterapian" nimeen, koska lähtökohtasi oli päästä eroon kivusta ja särystä. Et kerro, harrastitko sitä ennen liikuntaa (paitsi ilmeisesti koirien ulkoilutus).
Eri asia ihmisellä, joka ei koe kehossaan olevan ongelmaa, ei kipuja, ei laihtumisen tarvetta.
Olen itse hoikka hyötyliikkuja. En ikimaailmassa tarkoituksellisesti vetäusi itseäni piippuun eli rääkkäisi kehoani liikunnan ja terveyden nimissä. Joskus olen joutunut ankariin tilanteisiin esim. metsäsavotassa, joissa on pitänyt pungertaa niin paljon kuin lähtee. Mutta nämä ovat poikkeuksia, enkä hakemalla hae haasteita.
N68
Sä taas vedät äärimmäisyyksiin puhumalla rääkkäämisestä ja itsensä piippuun vetämisestä. Toisille tollainen on ok, mutta kyllä suurin osa ihmisistä aloittaa liikunnan/kuntoilun maltilla ja kunnon kasvaessa lisää sitä, mikäli haluaa. Ei mitään järkeä edes vetää itseään piippuun, siitä ei ole mitään hyötyä!
Mun liikuntataustalla ei ole mitään merkitystä, koska kävelyllä, tai uinnilla, jos nivelrikkoa, liikunnan aloittaminen on mahdollista kaikille, se ei ole itsensä rääkkäämistä. Se on about kevyintä, millä aloittaa. Liikunnan vaikutukset sekä fysiikkaan että psyykeeseen tunnetaan hyvin, kerroin oman tarinani vain siksi, että yllätyin itsekin vaikutuksista, mutta jouduin alussa patistelemaan itseäni, sitten alkoi sujumaan.
Ap haluaisi, että kumppaninsa harrastaisi rankkaa liikuntaa. Tästä lähdettiin. Et kävelyinesi kelpaisi aapeelle.
Haluat ymmärtää tahallasi väärin, jälleen. Kyse oli siitä, miksi ihmiset liikuu, mikä motivoi ja mikä saa jatkamaan. Kerroin oman tarinani. Sunkin kannattaisi edes kokeilla, voisi tehdä hyvää! Oletko kateellinen vai mitä, kun olet niin pahansuopa? Huono päivä? Lähde kävelylle.
Onneksi oma kumppani on menossa täysillä mukana.
Alue: Aihe vapaa
Kummasti kukaan ei kyseenalaista jos pari, jolla eri uskonnot, eroaa ja kertovat syyksi erillaiset näkemykset. Pelkkää hyväksyntää luvassa.