Parisuhde ja erilaiset elämäntavat, erityisesti liikunnallisuus

Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso. 

Jep. Jos ihmisen hormonitoiminta tai mikään muukaan addiktio olisi jokaiselle samanlainen, kehittyisi samalla tavalla niin eihän meillä mitään ongelmia olisikaan. Olisi jo kehitetty pilleri, jonka jokainen aamulla popsaisee ja siihen loppuisi addiktiot. Toinen pilleri, joka saa jokaisen ryntäämään lenkkipolulle virne naamalla onnessaan.

Eikä sen nyt helppo tie voi väittää olevan, jos kolmatta vuotta ravaa ja nyt vasta alkaa joskus askel kivaltakin tuntumaan.

Vierailija kirjoitti:

Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso. 

Jep. Jos ihmisen hormonitoiminta tai mikään muukaan addiktio olisi jokaiselle samanlainen, kehittyisi samalla tavalla niin eihän meillä mitään ongelmia olisikaan. Olisi jo kehitetty pilleri, jonka jokainen aamulla popsaisee ja siihen loppuisi addiktiot. Toinen pilleri, joka saa jokaisen ryntäämään lenkkipolulle virne naamalla onnessaan.

Eikä sen nyt helppo tie voi väittää olevan, jos kolmatta vuotta ravaa ja nyt vasta alkaa joskus askel kivaltakin tuntumaan.

Itse jotenkin viehätyn siitä rääkistä ja kehoni kurittamisesta, ei se itse suoritus mukavalta tunnu enkä lähde mitenkään hymy naamalla suorittamaan. Lisäksi nautin hoikasta ja kiinteästä kehosta, saan siitä mielihyvää. 

Täällä puhutaan pitkälle menemisistä ja saavutuksista. Harvasta kumminkaan on alansa huipuksi, vaikka kuinka treenaisi, eli kyllä on myös hyvä taito sietää omaa keskinkertaisuuttaan ja keskeneräisyyttään. Jos kaikki pyrkisivät pakkomielteisesti olemaan harvojen huippujen joukossa, niin monelta jäisi elämä elämättä. Toki huippusuorittajat varmasti viihtyvät keskenään, mikäli suorittamisen ja treenaamisen lisäksi sellaiseen jää aikaa, mutta eivät pakonomaiset huippusuorittajat ole suinkaan kaikille tavoitelluin ihmistyyppi kumppaniksi.

Ei kannata jatkaa suhdetta. Minua ärsyttää pelkästään se, ettei mies pysy perässä juostessa ja muissakin lajeissa jää kevyen harrastelun puolelle. Muut asiat kyllä kompensoivat, mutta sohvaperunaa en katsoisi hetkeäkään liikunnallisena ihmisenä.

Kyllä joku huomautti hyvin, minkä itsekin allekirjoitan, että ei se, että ei juokse 20 km lenkkipolkuja tarkoita, että ihminen on sohvaperuna. Aika monen treenailevan miehen takana on nainen, joka hoitaa lapset ja kaikki kodin hommat ja moni treenaileva nainen on sinkku.

Kun sitten tulee ero tai nainen pariutuu, tilanne hyvinkin saattaa muuttua. Miehen treenailu vaihtuu kaljapulloon ja naisen vyötärön levenemiseen ensin lasten myötä ja sitten muuten vaan.

Jos treenailusta ei todellakaan kykene tekemään koko elämän kestävää, ne kilot, jotka on saatu pidettyä kurissa treenillä ilmaantuvat hyvinkin nopeasti. Kaikilla meillä on se urheileva, tosi timmi nuoruudenkaveri, jota emme tunnista, kun kymmenen vuoden päästä kaupassa törmätään.

Heidät tunnistamme, jotka ovat olleet "ihan tavallisia", kuka hoikka ja nyt normaalipainoinen ja sen toisen, joka on aina ollut vähän pyöreä. He yleensä säilyvät aika hyvin, ikä tuo muutaman kilon, ei enempää, koska heidän tavoissaan mikään ei ole radikaalisti muuttunut.

Kärjistettyä, mutta myös yleisen elämäntietämyksen valossa totta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä joku huomautti hyvin, minkä itsekin allekirjoitan, että ei se, että ei juokse 20 km lenkkipolkuja tarkoita, että ihminen on sohvaperuna. Aika monen treenailevan miehen takana on nainen, joka hoitaa lapset ja kaikki kodin hommat ja moni treenaileva nainen on sinkku.

 

Kun sitten tulee ero tai nainen pariutuu, tilanne hyvinkin saattaa muuttua. Miehen treenailu vaihtuu kaljapulloon ja naisen vyötärön levenemiseen ensin lasten myötä ja sitten muuten vaan.

 

Jos treenailusta ei todellakaan kykene tekemään koko elämän kestävää, ne kilot, jotka on saatu pidettyä kurissa treenillä ilmaantuvat hyvinkin nopeasti. Kaikilla meillä on se urheileva, tosi timmi nuoruudenkaveri, jota emme tunnista, kun kymmenen vuoden päästä kaupassa törmätään.

 

Heidät tunnistamme, jotka ovat olleet "ihan tavallisia", kuka hoikka ja nyt normaalipainoinen ja sen toisen, joka on aina ollut vähän pyöreä. He yleensä säilyvät aika hyvin, ikä tuo muutaman kilon, ei enempää, koska heidän tavoissaan mikään ei ole radikaalisti muuttunut.

 

Kärjistettyä, mutta myös yleisen elämäntietämyksen valossa totta.

Kyllä tässä on monta totuuden siementä.

Lisään vielä tuosta etenemisestä ja urheilusta, joka vähän nauratti itseäni. Siis oikeastiko nyt muutaman esimerkin vuoksi menestyjät ovatkin oikeita atleetteja, kun tähän asti on totuttu ajattelemaan, että kyllä se on ne eturivin nörttipojat, jotka keksintöjä kammioissaan tekevät. Pikkusen uskallan väittää, että yksi Stubb ei tätä muuta. Esimerkkinä muutoinkin juuri hän on hauska: yhtään ei vaikuta perhesuhteet, ei se, että vaikka akateeminen osaaminen aika heikkoa olikin, on kuitenkin käyty kansainväliset koulut ja päästy sitä myötä piireihin, joiden kautta sitten kv-hommiin. Ei, kyllä kaikki tämä on lenkkipolulla saavutettu!

Välillä tuntuu, että ihmiset, jotka hörähtävät urheiluun, ovat ihan harhaisia.

Vierailija kirjoitti:

Nää ihmiset jotka sanoo, ettei sportti vaikuta seksielämään... säälin kumppaneitanne :D Luuletteko tosiaan ettei kropan ulkonäkö vaikuta siihen, kuinka kiihottavaksi joku kokee seksin kanssanne? :D

No okei, olette niitä jotka hoitaa toimituksen pimeässä. Molemmat ajattelee salaa jotain julkkista tahoillaan.

En ikipäivänä deittailisi naista joka ei treenaa persettään. Se on 10X tärkeämpää kuin tissit. Tissit voi olla ihan sama millaiset, kunhan jotkut itikan pistot on. Perse sen sijaan pitää olla pyöreä, iso ja timmi, eikä sellaisia saa kuin kuntosalilta, kovilla kyykkytreeneillä. Naama, perse, tissit... tässä järjestyksessä.

Ihmiset jotka ei liiku on helvetin ahdistavia. Semmosia nyhveröitä en kaipaa edes kaveripiiriini. On sellainen yleinen nahjus-asenne kaikkeen, neuroottisia, hitaita ja pelokkaita. Toiset treenaajat tunnistaa heti, riuska kädenpuristus ja silmiin ulottuva hymy.

Mieheni on ollut suhteemma aikana laihempi ja lihavampi, huonokuntoisempi ja parempikuntoisempi. Hänen ulkomuodollaan ei ole aidosti ollut mitään vaikutusta haluuni häntä kohtaan. Pidän häntä himoittavana, koska hän on hän. Ihmiset ovat näissä asioissa varmaan erilaisia. Toiset pistää enemmän painoarvoa ulkonäölle ja toiset vähemmän. Itse ajattelen niin, että kun ihan oikeasti syvästi rakastaa toista ihmistä niin ulkonäkö menettää vuosien aikana merkityksensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso. 

Jep. Jos ihmisen hormonitoiminta tai mikään muukaan addiktio olisi jokaiselle samanlainen, kehittyisi samalla tavalla niin eihän meillä mitään ongelmia olisikaan. Olisi jo kehitetty pilleri, jonka jokainen aamulla popsaisee ja siihen loppuisi addiktiot. Toinen pilleri, joka saa jokaisen ryntäämään lenkkipolulle virne naamalla onnessaan.

Eikä sen nyt helppo tie voi väittää olevan, jos kolmatta vuotta ravaa ja nyt vasta alkaa joskus askel kivaltakin tuntumaan.

Itse jotenkin viehätyn siitä rääkistä ja kehoni kurittamisesta, ei se itse suoritus mukavalta tunnu enkä lähde mitenkään hymy naamalla suorittamaan. Lisäksi nautin hoikasta ja kiinteästä kehosta, saan siitä mielihyvää. 

Juuri toi, että osa ihmisistä saa hyvänolon hormoneja siitä, että tuntuu pahalta, on ihan totta. Toiset ei saa mitään mielihyvää siitä, että rääkkää itseään. Se tuntuu vain kidutukselta eikä miltään muulta. Jari Isometsä sanoi, että huippu-urheilijan on pakko nauttia kivusta, koska se on se millä saadaan tuloksia. Ja niin se on ja ne ketkä nauttii siitä päätyvät huippu-urheilijoiksi (toki tarvitaan muitakin ominaisuuksia). Kaikilla nyt vain ei välittäjäaineet ja hormonit toimi tuolla tavalla ja se on ok. Olemme erilaisia.

Jos ei suhteen alussa pysty hyväksymään toista sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, niin ei kannata jatkaa suhdetta. Sehän on se suhteen edellytys, että kelpaa itse omana itsenään ja kelpuuttaa toisen sellaisena kuin hän on. Me ihmiset muutumme elämämme aikana monta kertaa ja olemme eri elämänvaiheissa erilaisia. Tätä muutosta pitää sietää (toki ei pidä sietää mitä tahansa, tämä on eri asia). Toisen ihmisen muuttumista on vaikea sietää jos alun alkaenkaan ole voinut hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso. 

Jep. Jos ihmisen hormonitoiminta tai mikään muukaan addiktio olisi jokaiselle samanlainen, kehittyisi samalla tavalla niin eihän meillä mitään ongelmia olisikaan. Olisi jo kehitetty pilleri, jonka jokainen aamulla popsaisee ja siihen loppuisi addiktiot. Toinen pilleri, joka saa jokaisen ryntäämään lenkkipolulle virne naamalla onnessaan.

Eikä sen nyt helppo tie voi väittää olevan, jos kolmatta vuotta ravaa ja nyt vasta alkaa joskus askel kivaltakin tuntumaan.

Itse jotenkin viehätyn siitä rääkistä ja kehoni kurittamisesta, ei se itse suoritus mukavalta tunnu enkä lähde mitenkään hymy naamalla suorittamaan. Lisäksi nautin hoikasta ja kiinteästä kehosta, saan siitä mielihyvää. 

 

Juuri toi, että osa ihmisistä saa hyvänolon hormoneja siitä, että tuntuu pahalta, on ihan totta. Toiset ei saa mitään mielihyvää siitä, että rääkkää itseään. Se tuntuu vain kidutukselta eikä miltään muulta. Jari Isometsä sanoi, että huippu-urheilijan on pakko nauttia kivusta, koska se on se millä saadaan tuloksia. Ja niin se on ja ne ketkä nauttii siitä päätyvät huippu-urheilijoiksi (toki tarvitaan muitakin ominaisuuksia). Kaikilla nyt vain ei välittäjäaineet ja hormonit toimi tuolla tavalla ja se on ok. Olemme erilaisia.

Tämähän on ihan totta jo silläkin perusteella, että jotkut nauttivat S/M-seksistä, joka toisille on täysi kauhistus. En tiedä, onko näillä mitään yhteyttä, koska kuulun siihen toiseen leriiin, joka ei tykkää kummastakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää ihmiset jotka sanoo, ettei sportti vaikuta seksielämään... säälin kumppaneitanne :D Luuletteko tosiaan ettei kropan ulkonäkö vaikuta siihen, kuinka kiihottavaksi joku kokee seksin kanssanne? :D

No okei, olette niitä jotka hoitaa toimituksen pimeässä. Molemmat ajattelee salaa jotain julkkista tahoillaan.

En ikipäivänä deittailisi naista joka ei treenaa persettään. Se on 10X tärkeämpää kuin tissit. Tissit voi olla ihan sama millaiset, kunhan jotkut itikan pistot on. Perse sen sijaan pitää olla pyöreä, iso ja timmi, eikä sellaisia saa kuin kuntosalilta, kovilla kyykkytreeneillä. Naama, perse, tissit... tässä järjestyksessä.

Ihmiset jotka ei liiku on helvetin ahdistavia. Semmosia nyhveröitä en kaipaa edes kaveripiiriini. On sellainen yleinen nahjus-asenne kaikkeen, neuroottisia, hitaita ja pelokkaita. Toiset treenaajat tunnistaa heti, riuska kädenpuristus ja silmiin ulottuva hymy.

 

Mieheni on ollut suhteemma aikana laihempi ja lihavampi, huonokuntoisempi ja parempikuntoisempi. Hänen ulkomuodollaan ei ole aidosti ollut mitään vaikutusta haluuni häntä kohtaan. Pidän häntä himoittavana, koska hän on hän. Ihmiset ovat näissä asioissa varmaan erilaisia. Toiset pistää enemmän painoarvoa ulkonäölle ja toiset vähemmän. Itse ajattelen niin, että kun ihan oikeasti syvästi rakastaa toista ihmistä niin ulkonäkö menettää vuosien aikana merkityksensä. 

Sama koskien vaimoani. Hänen ei tarvitse kuin katsoa sillä tietyllä tavalla niin kaikki ympäriltä katoaa. Luulen, että nämä ulkonäkökeskeisemmät eivät voikaan tajuta, mitä se on harrastaa seksiä niin että siinä on koko pää eikä pelkkä kroppa. Siis että seksi on pään sisällä eikä tuijoteta kroppaa. Uutta se oli itsellenikin ennen tätä naista. 

Jos treenailusta ei todellakaan kykene tekemään koko elämän kestävää, ne kilot, jotka on saatu pidettyä kurissa treenillä ilmaantuvat hyvinkin nopeasti. Kaikilla meillä on se urheileva, tosi timmi nuoruudenkaveri, jota emme tunnista, kun kymmenen vuoden päästä kaupassa törmätään.

Tämäpä tämä. Sääliksi käy läheinen vanhus, joka rääkkäsi itseään ja lapsiaan hiihtoladuilla ja juoksulenkeillä  ja nyt puolittaa suklaakonvehdin, kun "ei voi syödä niin paljon kun lihoo". Tämä alkoi jo keski-iässä ja on vuosi vuodelta pahentunut. Kun se hoikkuus on maailman tärkein asia.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että voit muuttaa vain itseäsi. Joko hyväksyt miehen sellaisena kuin hän on tai sitten eroatte. Jos jäät siihen kuvitelmaan, että toinen muuttuu, niin suhde ei voi toimia.

Ja tuo liikuntaharrastus on sellainen, että se yleensä vie aikaa, ennen kuin siitä tulee tapa ja rutiini. 

Itse lähdin aikoinaan uimahalliin vain sen takia, että vein sinne lapset ja olisin kyllä jättänyt uimisen jossain vaiheessa , ellei sinne olisi pitänyt niitä lapsia viedä.  Vaikka siis tykkäsin uimisesta. No vuodet vieri ja lapset jätti uimisen teini-iässä, mutta minä jatkoin. Olin jo niin koukussa, että vielä nytkin 15 vuotta myöhemmin käyn uimassa ja vesijumpassa. 

Hiihtämisen kanssa kävi samoin. Tyttö halusi hiihtää jo ihan pienestä ja pakko oli olla mukana. Nyt tyttö o muuttanut aikapäiviä sitten pois kotoa, mutta minä hiihdän edelleen. 

Koirien kanssa piti alkaa lenkkeilemään ja tapa jatkuu, vaikka koiraa en enää lenkitä jne.

Minunkin miesystävälläni pn pakkomielle, hän pyöräilee.  Ihan hulluna. Kymmenien kilometrien lenkkejä useammin viikossa, "ihan vahingossa" eli polkee ja polkee vaan, ja huomaa yhtäkkiä olevansa Porvoossa (asumme Helsingissä). Paluumatka sitten onnibussilla, koska muuten reissu kävisi hänellekin vähän liian rankaksi.

Aikaisemmin hänellä oli pakkomielle sulkapallosta niin pitkälle, että siitä seurasi avioero, kun aikaa ei riittänyt perheelle eikä pienille lapsille. Minä en siis ole tuo ex-vaimo. 

Hän on siis eläkkeellä joten hänellä on aikaa. Liikumme jossain määrin myös yhdessä, lähinnä retkeillen ja kävellen, ja se on aina kivaa. Mutta tuo pakkomielteisyys vaivaa minua jossain määrin, koska se on addiktio enkä lähtökohtaisesti suhtaudu addiktioihin positiivisesti. Ei myöskään ole kivaa, kun hän katoaa täysin sinne pyöräilymaailmaansa, irrottautuu radioyhteydestä enkä tiedä ollenkaan, missä hän kulloinkin viilettää. Itse olen kohtuullisen liikunnallinen, mutta en addiktiivinen. En kuitenkaan suunnittele eroa tämän takia.

Vierailija kirjoitti:

Jos treenailusta ei todellakaan kykene tekemään koko elämän kestävää, ne kilot, jotka on saatu pidettyä kurissa treenillä ilmaantuvat hyvinkin nopeasti. Kaikilla meillä on se urheileva, tosi timmi nuoruudenkaveri, jota emme tunnista, kun kymmenen vuoden päästä kaupassa törmätään.

Tämäpä tämä. Sääliksi käy läheinen vanhus, joka rääkkäsi itseään ja lapsiaan hiihtoladuilla ja juoksulenkeillä  ja nyt puolittaa suklaakonvehdin, kun "ei voi syödä niin paljon kun lihoo". Tämä alkoi jo keski-iässä ja on vuosi vuodelta pahentunut. Kun se hoikkuus on maailman tärkein asia.

Ei se hiihtäminen ole mitään rääkkiä.  Vaan aivan älyttömän ihanaa. Olisin ihmeissäni jos joku säälisi minua sen takia, että rakastan hiihtämistä :D

Täällä on joillain outo käsitys siitä, että liikkuminen olisi kaikille joku laihdutusmuoto ja pakkopullaa. 

Liikkuminen tuo monille tosi paljon nautintoa ja jo pelkkä luonnossa olo rentouttaa ja vie stressin mennessään. 

Ja mikään ei ole ihanampaa, kuin lähteä ulos ja metsään lenkille.  Kävely ei juurikaan laihduta, eikä polta kaloreita, joten laihtumisen vuoksi sitä ei kannata tehdä. Mutta jos haluaa, että lihaskunto pysyy on kävelykin hyvää liikuntaa. 

Toki laihduttajankin on parempi olla kävelemässä, kuin senkin ajan jääkaapilla, mutta muuten kävely ei ole tehokas laihdutusmuoto. Jos kävelee 4 km tuntivauhtia kuluttaa vaan noin 200 kaloria tunnissa ja 6 km /h vain 200-300 kaloria.  Tehokkaampiakin tapoja laihtua löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin miesystävälläni pn pakkomielle, hän pyöräilee.  Ihan hulluna. Kymmenien kilometrien lenkkejä useammin viikossa, "ihan vahingossa" eli polkee ja polkee vaan, ja huomaa yhtäkkiä olevansa Porvoossa (asumme Helsingissä). Paluumatka sitten onnibussilla, koska muuten reissu kävisi hänellekin vähän liian rankaksi.

 

Aikaisemmin hänellä oli pakkomielle sulkapallosta niin pitkälle, että siitä seurasi avioero, kun aikaa ei riittänyt perheelle eikä pienille lapsille. Minä en siis ole tuo ex-vaimo. 

 

Hän on siis eläkkeellä joten hänellä on aikaa. Liikumme jossain määrin myös yhdessä, lähinnä retkeillen ja kävellen, ja se on aina kivaa. Mutta tuo pakkomielteisyys vaivaa minua jossain määrin, koska se on addiktio enkä lähtökohtaisesti suhtaudu addiktioihin positiivisesti. Ei myöskään ole kivaa, kun hän katoaa täysin sinne pyöräilymaailmaansa, irrottautuu radioyhteydestä enkä tiedä ollenkaan, missä hän kulloinkin viilettää. Itse olen kohtuullisen liikunnallinen, mutta en addiktiivinen. En kuitenkaan suunnittele eroa tämän takia.

Eihän tuo kovin paha vielä ole jos vaan useamman kerran viikossa polkee kymmeniä kilometrejä tai sen 50 km päivässä joskus. 

Monet ajelee noita 50 km lenkkejä joka päivä ja jotkut polkee työmatkoja päivittäin 30 km. 

Jotkuthan ajaa tuon 30 km tunnissa ja aloittelijakin saattaa ajaa 20km tunnissa ja tuolloinkin tahti on vielä rento. 

Ei parintunnin pyörälenkki ole ollenkaan paha ja siinä ajassa aktiivikuntoilija polkee 40-50 km.

Mies ei osaa kuin suomea ja englantia. Itse osaan näiden lisäksi kolmea muuta kieltä. Kulttuuritarjonnasta ja matkailusta nauttiminen kärsii. 

Täällä on joillain outo käsitys siitä, että liikkuminen olisi kaikille joku laihdutusmuoto ja pakkopullaa. 

No johtuisko siitä, että täällä niin monet on kertoneet, että ei se liikkuminen heillekään mikään nautinto ole, vaan ainoastaan pakottavat itsensä liikkeelle, koska haluavat nauttia hoikasta olemuksestaan ja seksi ei tunnu miltään, ellei molemmat ole hoikkia, lihaksikkaita ja naisella kyykkyperse? Lisäksi ovat sitä mieltä, että ilman tätä pakkoa ja kurinalaisuutta ihmiset ovat löllyjä sohvaperuinoita, jotka eivät ikinä menesty elämässään.

Mutta joo, ikävä kyllä, tämmöisen kuvan monesti liikkumisesta saa arjessakin. Esim. yksi työkaveri pyöräilee töihin ja paiskoo tavaroita tunnin tullessaan ja ennen lähtöään, koska häntä niin harmittaa se pyöräily. Kysymyksiin, miksi sitten tekee niin hän tiuskaisee, että ei halua olla mikään leveäperseinen valas. 

Kyllä minäkin nautin luonnossa olosta ja ulkona puuhailusta, kävelystä jne. mutta kyllä näiden edellisten mielestä olen menestymätön sohvaperuna. So be it, mielelläni kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Mies ei osaa kuin suomea ja englantia. Itse osaan näiden lisäksi kolmea muuta kieltä. Kulttuuritarjonnasta ja matkailusta nauttiminen kärsii. 

Exä ei osannut edes auttavasti mitään muuta kuin suomea. Ihan tuskaa matkustelu hänen kanssaan! Myöhemmin miesystävän, joka oli työskennellyt ympäri maailmaa, kanssa huomasi, miten paljon kivempaa, kun molemmat pystyy kommunikoimaan sujuvasti englannilla ja ruotsilla, itsellä myös saksa. 

Tykkään reissuilla tutkia paikkoja, esim historiaa, museoita ja arkkitehtuuria, olisi todella tylsää, jos joutuisin matkalla tekemään tätä yksin, jos toista ei kiinnostaisi. Voin hyvin reissata yksinkin jos sikseen tulee. Arvostan kumppania, jolla on laaja yleissivistys ja joka on kiinnostunut asioista ja ilmiöistä. Se nyt on ok jos toinen haluaa johonkin yksittäiseen juttuun, esim museoon, joka ei toista kiinnosta ja siksi jää pois, mutta kokonaisuudessaan on kiva, kun löytyy myös yhteistä. 

Tykkään fyysisesti kovasta ja nopeasta laskettelusta ja illalla bailataan Levillä ankarasti.