Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku mainitsi ystävän rajattomuuden. Voisitteko kertoa esimerkkejä rajattomasta käytöksestä?
Ap
Mä olen kans as-piirteinen, niin kerron miten rajattomuus mulla näkyy:
- Selitän liikaa omia asioitani, en kuuntele toisen.
- Jos ollaan nähty eilen, kutsun kylään tänäänkin. (Joo, tajuan, liikaa innostusta.)
- En aina tajua, kun joku sanoo "olis kiva tulla, mutta ehkä en pääse" että ei ole tulossa, että se on ns. pehmeä ei.
Varmaan muutakin, mutta näissä oon viime päivinä mokannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kavereita minulla ei ole kovin paljon, ja nekin harvat ovat kiinnostuneita samoista tapahtumista. On yleensä aina vähän kiusallista, kun on samassa tapahtumassa yksin ja siellä on joku kaveri jonkun muun kanssa. Yleensä vaan moikataan, kun selvästi kumpikin haluaa olla vaan sen kaverin kanssa, jonka kanssa on tultu yhdessä. Helpointa on teatterit ja konsertit, joissa mennään omalle paikalle ja narikasta voi häipyä itsekseen, kun takit saa vähän eri aikaan. Mutta aina tosiaan vähän tunne, että mitäköhän sanoisi, että eivät pelkää, että tungen seuraan, kun ei voi täysin olla noteeraamattakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noissa kaverihakusivustoissa ym on kyllä se hyvä puoli, että niissä voi ilmoituksessaan kertoa, mitä kaveruudelta toivoo ja mitä kaverin kanssa haluaisi tehdä. Näin voidaan varmistua, että toiveet kohtaavat. Jos taas tapaa kaverikandidaatin live-elämässä, ei tällaista metakeskustelua useinkaan tule käytyä ja sitten tulee mielipaha, kun halutaan erilaisia asioita. Itse ainakin jätän kontaktoimatta kaikki sellaiset, jotka haluavat hyvin tiheää yhteydenpitoa ja tapaamisia, ja/tai hyvin spontaanisti lyhyellä varoitusajalla tapahtuvaa toimintaa. Ei olisi aikaa sellaiseen, ja olen enemmän suunnittelijatyyppiä, joten tällaisen tapauksen kanssa tulisi vain turhautumista molemmin puolin.
Ja aiempaan keskusteluun jatkokuulumisten kysymisestä: ymmärrän että joskus voi tilanne imeä jakamaan liikaa asioistaan, eikä sitten haluakaan kertoa enempää, mutta mun mielestä ei ole paikallaan myöskään loukkaantua jos joku kysyy! Aihe, josta on jo aiemmin puhuttu, on tavallaan osoitettu sallituksi aiheeksi, ja kysymällä siitä uudestaan osoittaa kuunnelleensa toisen tarinaa, painaneensa sen mieleen ja olevansa toisen elämästä kiinnostunut. Ei sekään oikein kohteliaalta tuntuisi, jos toinen on avautunut aviokriisistään, ja jatkossa sitten olisi kuin ei olisi mistään aviokriisistä koskaan kuullutkaan. Se voisi tuntua siltä, että toinen ei muista tai ole kiinnostunut kuulumisista, tai vihjeeltä, että pidetään tämä pinnallisemmalla tasolla, en halua puhua tällaisista.
Voi loukkaantua, jos siitä aviokriisistä kysytään tilanteessa, jossa siitä kuulee sellaisetkin, joita tämä ihminen ei ole valinnut uskotuikseen. Eli älä kysy esim. juhlissa suureen ääneen, kun on hiljainen hetki.
Mun mielestä pitäis olla perusasia, että henkilökohtaisemmista kuulumisista ei kysytä tilanteessa, jossa on ulkopuolisia paikalla. Mutta ei se valitettavasti tietenkään kaikille ole. Kaikilla ei ole minkäänlaista tilannetajua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Täällä on ehdotettu vapaaehtoistyötä ja harrasteryhmiä. Itse joudun aina uudestaan toteamaan, että nämä kontaktit ovat vahvasti sidoksissa siihen toimintaan. Esim vapaaehtoistyöstä tuntemiani ihmisiä en näe koskaan sen työn ulkopuolella, harrasteryhmässä sama juttu. Jos olen lopettanut jonkun harrastuksen, niin ne siellä tutuksi tulleet ihmiset jäävät sinne. Eli en pääse ihmisten kanssa koskaan sellaiselle kaveritasolle, että nähtäisiin ihan spontaanisti tai tehtäisiin yhdessä jotain muuta. Töissä sama juttu, yhdeltäkään työpaikalta ei ole jäänyt kaveria, jonka kanssa olisin yhteydessä työpaikan vaihtamisen jälkeen. Nykyisessä työssä muut kyllä tuntuvat tapaavan vapaa-ajalla, itse en niihin porukoihin kuulu. En tiedä mikä minussa on vikana, mutta näin tämä on mennyt ihan kouluajoista asti. N54
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselleni oli ainakin luotaantyöntävää tuo, että mainostat ettei sinulla ole mt-ongelmia, ja sitten tuo asperger-henkisyys. Eli olet mahdollisesti tuomitseva niitä kohtaan, kenellä on mt-ongelmia, vaikka mielenterveyden ongelmat eivät välttämättä tee ihmisestä sellaista, että se ystävyydessä haittaisi jotenkin.
Autismi on asia, josta on yksilölle lähes aina paljon haittaa ja vaikeutta, vaikka monet kokevat hyviäkin puolia siinä ja jotkut jopa pärjäävät hyvin elämässä. Kuitenkin joku 80% autisteista ovat työttömiä, kuolevat muita nuorempina jne. ym. sen tuomien haasteiden kertymisen myötä, joten se särähtää kyllä korvaan, jos joku kuvaa itseään asperger-henkisenä ihan kuin autismi olisi joku kiva ja vapaaehtoinen harrastus.
Ootko ihan tosissas?
Se oikea ystävä joko osuu kohdalle tai siis ei. Kaikki riippu siitä, minkälaiset persoonat sinua ympäröivät. Ihmisella kuulukin olla ystävällinen, avulias, innokas. Kuka sitä ei ole, on sitten empatiakyvytön, sulkeutunut tai muuten luonnevikainen. Kuulostat tavalliselta, innostunelta ihmiseltä, odotukset on normaalit. Mutta- nykymaailman kasvatus, asenne ja suhtautuminen ovat muuttunut. Paljon. Valitettavasti itsekkään, katellisen, rangaistavan käytöksen ja luonteen puoleen. Narsismia on paljon- elikä- sinulle he eivät tarjoudu seuraksi tahallan. Miksi?- Koska he tekevät aina päinvastoin, kun ihminen odottaa tai toivoo. Tämmöisestä ei ole sinulle minkäänlaisia ystäviä. Siksi ole onnellinen, että sinulla nìitä ei ole. Huonompi vaihtoehto olisi se, kun joku teeskentelee sinulle hyvää ystävää, olemata sitä. Ymmärrän sinun ystävänkaipuun- se on täysin luonnollinen. Mutta maailma on muuttunut, muista tämä ikuisesti. Se ei ole pessimismi- tämä on realismi. Jos tiedät todellisen syyn, miksi kuka ei halua olla sinun ystävä ja moitti jopa sinua, tiedät, että sa itsekin et huolisi tämmöisiä oman ystäväksi. Silti toivotaan sinulle hyvää tuuria ja onne ystävän löytämisessä, koska se tulee yhä vaikeammaksi kaikille rehellisille, ystävällisille, elämäniloisille ihmisille. Koska kateutta on ympärillä ihmisissä niin paljon. Älä lannistu. Sinussa on rakkautta, mitä ympärillä ei ole jäänyt kovinkaan paljon. Etsi rakastavaa persoona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on ehdotettu vapaaehtoistyötä ja harrasteryhmiä. Itse joudun aina uudestaan toteamaan, että nämä kontaktit ovat vahvasti sidoksissa siihen toimintaan. Esim vapaaehtoistyöstä tuntemiani ihmisiä en näe koskaan sen työn ulkopuolella, harrasteryhmässä sama juttu. Jos olen lopettanut jonkun harrastuksen, niin ne siellä tutuksi tulleet ihmiset jäävät sinne. Eli en pääse ihmisten kanssa koskaan sellaiselle kaveritasolle, että nähtäisiin ihan spontaanisti tai tehtäisiin yhdessä jotain muuta. Töissä sama juttu, yhdeltäkään työpaikalta ei ole jäänyt kaveria, jonka kanssa olisin yhteydessä työpaikan vaihtamisen jälkeen. Nykyisessä työssä muut kyllä tuntuvat tapaavan vapaa-ajalla, itse en niihin porukoihin kuulu. En tiedä mikä minussa on vikana, mutta näin tämä on mennyt ihan kouluajoista asti. N54
Just noin se menee usein. Ylipäänsä keski-iässä on aika vaikeaa saada uusia ystäviä kuten esim. parikymppisenä.
Oma kokemukseni on ollut, että kolme-nelikymppisenä on hankala saada ystäviä monesta syystä:
-perheelliset ovat kiireisiä joko pikkulasten arkirumban tai teinien harrastuskuskauksen vuoksi
-lapsettomat velat vieroksuvat lapsiperhearkea elävien elämää, osa tahattomasti lapsettomista välttelee perheellisten seuraa
-monilla on rajallisesti aikaa ja se vietetään vain niiden ihan lähimpien kanssa
-harva haluaa tuossa vaiheessa ystäväksi ihmisen, jonka elämäntilanne on kovin erilainen
-monilla on jo ne läheiset ystävät valmiina, eikä lisää kaivata (tätä perustelua en tosin ikinä ole ymmärtänyt, miksei joku haluaisi elämäänsä uutta ihanaa ihmistä, jonka kanssa kolahtaa?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Sellaista sattuu silloin tällöin. Mulla on paljon kymmeniä vuosia kestäneitä ystävyyssyhteita, joissa on välillä ollut pitkiä katkoksia tai ne ovat muuttaneet muotoaan. Ja muutama, jotka nyt vaikuttavat lopullisestikin päättyneiltä, mutta eipä sitäkään koskaan tiedä. Varmana voi pitää sitä, että jos haluaa loppuelämän mittaisia ihmissuhteita, ne muuttuvat. Esim jos mulla on nyt tapana käydä pari kertaa kuussa lenkillä naapurissa asuvan ystävän kanssa, on ihan absurdi ajatus että lenkkeilisimme samoin kymmenen vuoden päästä. Uskon kyllä, että ystäviä olemme edelleen.
Eli olisi ok ja on ok. Me ei täällä omisteta toisiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
No, minkä tälle voi? Sitten käy lenkillä itsekseen ja laittaa viestin Henriikalle Justiinan sijasta. Justiina voi olla
uuvuksissa tai huolten painama. Mirkku voi olla ihastunut Lissuun. Loukkaantuminen tai kaunan kantaminen olemattomien sääntöjen rikkomisesta ei ainakaan paranna välejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Olet sitoutumishaluinen ja -kykyinen ja haluat panostaa läheisiin ihmissuhteisiin. Ne ovat ehdottoman hyviä piirteitä esimerkiksi juuri parisuhteessa. Mietin, että jotkut tuoreemmat tuttavuudet saattavat kokea nämä ominaisuudet liian intensiivisinä ja sen vuoksi syyttävät sinua liian innokkaaksi. Kovin omistautuva asenne heti alussa saa myös jotkut helposti olettamaan, että olisit omistautumisen lisäksi omistushaluinen ja vaatisit ystäviltäsi samanlaista sitoutumisen tasoa kuin vaikka puolisoltasi. En tiedä, oletko kokeillut ystävystyä toisten asperger-piirteisten tai muiden neuroepätyypillisten kanssa. Heidän joukostaan saattaisit helpommin löytää sellaisia ihmisiä, joilla on sama lähestymistapa ystävyyssuhteisiin kuin sinullakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Itsellä ollut nuoresta asti sama ongelma. Opin sitten että en saa keskittyä siihen, tuleeko kaveriksi asti lähentymisiä muilta vai ei, koska epätoivoisuus paistaa kauas. Pitää keskittyä niihin sosiaalisiin tilanteisiin ja muihin ihmisiin.
Ei saa kiirehtiä!
Eli reseptini:
Vaihe 1) pidä hauskaa ihmisten kanssa, töissä ja muualla. Naura ja revittele. Keskity puhuttaviin asioihin ja niihin ihmisiin. Nauti siitä että sulla on ainakin ne työpäivän hetket sosiaalisina tapahtumina.
Vaihe 2) työporukan yhteiset vapaa-ajan jutut, mene niihin. Niissäkin saa heilua aika pitkään ennen kuin tulee puhdasta, ei-paikkaan sidottua kaveruutta.
3) Sit tulee muilta niitä pyyntöjä. Ne osuu johonkin yhteiseen mielenkiinnonkohteeseen. Se Pirkko kysyy sua teatterinäytökseen, josta haaveilitte työpaikan yhteisessä illanvietossa.
Se pyyntö tulee juuri silloin kun et sitä odota, eli kun olet unohtanut itsesi ja kaverittomuutesi. Tosin siihenkin menee aikaa, ainakin puoli vuotta. Ryhmät tekee ensin kaiken ryhmänä, sitten 1-2 vuoden sisään alkaa tulla pieniä, erillisiä soluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Tämä on ihan normaalia ihmisen elämään kuuluvaa asiaa, eikä mikään poikkeus tai henkilökohtainen loukkaus.
Olen nyt 43v, joten emme enää Janinan kanssa istu perjantaisin puistossa pussikaljalla kuten 17-vuotiaina ja soita toisillemme viittä kertaa päivässä. Laitamme viestiä korkeintaan kerran kuussa, joskus tulee puolen vuoden tauko ja silti saatamme vaikka lähteä lastemme rippijuhliin, vaikka emme ole nähneet kolmeen vuoteen. Minusta tämä on paljon kivempi, kuin että mököttäisin loukkaantuneena Janinalle, että jätti mut yksin puistoon perjantaisin.
Viestini taisi nyt olla aika sarkastinen, mutta joudun ihan tosissani kysymään, että ihanko aikuiset täällä kyselee näin kummia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Olen eri, ja kysyn, kuten tuossa yllä jo kysyinkin: minkä sille voi? Toki Justiinalle voi laittaa toisen kokeilevan viestin jonkin ajan kuluttua, ja kysyä Mirkkua edelleen lenkille harvakseltaan. Mutta jos he eivät halua olla tekemisissä, mitä voi tehdä?
Erityisesti pitkissä ystävyyssuhteissa on monenlaisia vaiheita. Ihmiset käyvät läpi elämäntapahtumia ja kiireen ja joutilaisuuden aaltoja. Joskus nämä osuvat ystävyksille todella epätahtiin, ja silloin joustavuus, sallivuus ja molemminpuolinen arvostus saavat ystävyyden jatkumaan. Yksipuolisesti vaatimalla tai paheksumalla ei rakenneta ystävyyttä.
Alue: Aihe vapaa
Pari kertaa vuodessa kahville tai syömään on just parasta. En jaksa vaatimuksia nähdä koko ajan. Ehkä joskus eläkkeellä on sitten eri tilanne. Tai ehkä ei.