Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Jos vetäisi yhteen nämä 9 sivua. Ystäviä on heillä, jotka eivät lataa ystävyyssuhteisiin liiallisia odotuksia ja sääntöjä ja pystyvät olemaan sallivia ja joustavia. Tämä on helppoa, jos ystäviä on runsaasti ja vaikeampaa, jos ystäviä on vähän. Sallivuus ja joustavuus on kuitenkin se tekijä, jonka ansiosta useimmat kirjoittajat kokevat ystävyyksien syntyneen ja säilyneen. Siitä syntyy hyvän kehä, jonka ansiosta ystäväpiiri laajenee hitaasti elämän varrella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Tää on jännä. Voi olla, että on takana jotain samaa kuin parisuhteissa, eli että meet kiintymyssuhdemallisi vuoksi ystävystymään tietynlaisten tyyppien kanssa ja sitten läheisyyttä tuleekin täyteen. Vedätkö itse ikinä rajaa noille ihastuneen oloisille ystäville, että esim. et ole aina saatavilla kun joku haluaa? Ja sitten jos ystävyys on sitä, että toinen on korva ja toinen vuodattaa vaikeuksiaan, niin ne ystävyydet harvoin kehittyy tasapainoisiksi. Todennäköisesti sut unohdetaan, kun ongelma on ohi ja terapeuttia ei enää tarvita, kun se malli ystävyyteen on kehittynty tosi vahvaksi, joten sitä on vaikea muuttaa, ja samalla se ei yhtään enää palvele sitä entistä vuodattajaa. Silloin piti kysyä, miksi se alun perin palveli sitä kuuntelijaa?

Mitä siis saat näistä ihmissuhteista ja tunnistatko kuinka syvällisiä ja läheisiä suhteita itse ensisijaisesti arvostat? Paljonko vastavuoroisuutta on minimi?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen outo:

Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.

Tajuan pointtisi. Mulla on monia ystävyyksiä, joissa tiivis yhteydenpito on hiljentynyt pitkiksi ajoiksi. Mun tapani tulkita tilanne on se, että ystävän elämäntilanne on muuttunut. Elämässä on paljon aikakausia, jolloin resurssit eivät vain riitä ystävien asioiden priorisoimiseen. Eli voi tosiaan olla, että asiani eivät nyt kiinnosta ystävää kuten ennen. Mutta vika ei ole minussa tai ystävässä. Elämä vaan on tällaista! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen outo:

Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.

Eli mikä tahansa vakava sairaus, kuormittava perhetilanne, työuupumus,jne tarkoittaisi että kaikki ystävyydet katkeaa, koska ei voi samalla tavalla priorisoida ystävyyttä? Tai lapsen saaminen tai uusi rakkaus, joka imaisee huumaansa, sapattivuosi Italiassa? Siihen katkeaa ystävyys, kun ajankäyttö ja priorisointi ei pysy ennallaan?

Jopas on jyrkkää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille, ketkä kirjoitatte tänne rautalankaa normaaleista suhteista ja rajoista. Tekee hyvää lukea, vaikka omat ongelmat onkin jo enimmäkseen takana. Aikoinani kipuilin näiden asioiden kanssa paljon, kun olin kasvanut läheisriippuvaisessa rajattomassa perheessä. 

Miten sinun elämässäsi näkyi, että kasvoit läheisriippuvaisessa, rajattomassa perheessä? Miten se näkyi ystävyyssuhteissasi?

Mulla oli tasan 1 ystävyyden malli: Olin se kuunteleva korva ja tosi intensiviisesti läsnä. Kuuntelin, kuuntelin, kuuntelin... peesasin toisen tunteita. En ollut yhtään yhteydessä omaan itseeni ja tarpeisiini, joten oikeesti olin varmaan kuin nykyajan tekoäly-ystävät, jotka vaan heijastaa sitä, mitä toinen sanoo. Tarvitsin kiihkeästi positiivista tunneyhteyttä muilta, siis ihan vaan jo, että joku sanoo "moi" niin mun koko fiilis muuttuu. Olin siis sisäisesti tyhjä sammio, jota täytin muiden tunteilla, juoruilla, elämällä... Eli mulla ei ollut yhtään aitoa tasaveroista ystävyyssuhdetta, vaan - kun rehellisesti asiaa katson - käytin tunnetasolla muita ihmisiä hyväkseni oman mielialani ja henkisen hyvinvoitini hallinnassa. 

Siksi nykyään olen mennyt toiseen suuntaan. Nyt lähden siitä, että minä olen itse vastuussa tunteistani ja hyvinvoinnistani, ystävillä ei ole velvollisuutta auttaa tai tukea. Eikä minullakaan heitä. Se ei tarkoita ettei auteta tai tueta, vaan että siihen ei ole velvollisuutta tai velvoittavia odotuksia. Että aina pystyy ottamaan vastaan ystävän ei:n. Ja että sen myös aidosti tunnetasolla hyväksyy. 

Nyt on sitten terveitä ja tasapuolisia ystävyyssuhteita, joissa on kummallekin omaa tilaa ja silti jaetaan erilaisia asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tämä. Hyvä kiteytys.

Vierailija kirjoitti:

Jos vetäisi yhteen nämä 9 sivua. Ystäviä on heillä, jotka eivät lataa ystävyyssuhteisiin liiallisia odotuksia ja sääntöjä ja pystyvät olemaan sallivia ja joustavia. Tämä on helppoa, jos ystäviä on runsaasti ja vaikeampaa, jos ystäviä on vähän. Sallivuus ja joustavuus on kuitenkin se tekijä, jonka ansiosta useimmat kirjoittajat kokevat ystävyyksien syntyneen ja säilyneen. Siitä syntyy hyvän kehä, jonka ansiosta ystäväpiiri laajenee hitaasti elämän varrella.

Sallivuus ja joustavuus ei tarkoita, että kaikeen pitäisi suostua, vaan että jokaisella on ne omat rajat. Siis myös sinulla. Ja jokainen vastaa ensisijaisesti omista tarpeistaan. Ei niin, ettei ystävien kanssa voisi jakaa elämän vaikeitakin asioita, vaan että se ydin ja vastuu pysyy silti itsellä ja että myös ystävien rajoja ja tarpeita ymmärretään ja kunnioitetaan. Että ei ole huono ystävä, jos ei jaksa kuunnella jotain avautumista, vaan avautujan pitää löytää sellainen ihminen, jota se aihe koskettaa ja on aikaa sille kuuntelulle. 

Ystävät tulevat kun ovat tullakseen. Olen lopettanut innokuuden ja yrittämisen ja olen vain oma itseni. Uusia ystäviä on tullut aikuisiällä esim. mökkinaapureista vähitellen. Toisaalta viihdyn myös itsekseni enkä halua kenenkään kanssa yhdessä museoon. Teen myös yksin töitä. En oikein ymmärrä koko sitä juttua että aina pitäisi olla joku ystävä jotta voi tehdä asioita. Parhaan ystäväni menetin juuri äitiydelle ja se sai miettimään että keneenkään ei kannata liiaksi ripustautua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen outo:

Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.

Tajuan pointtisi. Mulla on monia ystävyyksiä, joissa tiivis yhteydenpito on hiljentynyt pitkiksi ajoiksi. Mun tapani tulkita tilanne on se, että ystävän elämäntilanne on muuttunut. Elämässä on paljon aikakausia, jolloin resurssit eivät vain riitä ystävien asioiden priorisoimiseen. Eli voi tosiaan olla, että asiani eivät nyt kiinnosta ystävää kuten ennen. Mutta vika ei ole minussa tai ystävässä. Elämä vaan on tällaista! 

Sama. Mutta en osaa ajatella, että tiiviskään ystävyyden kaipuu väärin olis. Sitten täytyy vaan löytää ne ihmiset, jotka kaipaa vastaavaa, eikä hajota siihen että niin harva kaipaa. Tai siis että moni kaipaa enemmän tilaa. 

Tai sitten voi alkaa miettiä, että onko omat tunnerajat ja vastuut ihan kunnossa. Että odottaako ystäviltä jotain sellaista tunneläsnäoloa, joka oikeesti jo liippaa läheisriippuvuuden puolelle. 

Kysymys teille, jotka kärsitte yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Tästä ketjusta pääsette nyt päättelemään sen, että ystävyydet vain harvoin ovat yhteydenpidon kannalta kovin tiiviitä, välillä ystävät eivät näe pitkään aikaan, katkokset yhteydessä ovat tavanomaisia ja juuri kenenkään ystävyyssuhteet eivät ole sellaisia, missä ystävyys on priorisoitu elämässä kärkipaikalla. Helpottaako tämä tieto teitä? Tarkoitan siis, että jos on päässyt syntymään sellaisia käsityksiä, että muiden runsaat ystävyyssuhteet ovat valtavan intensiiviä ja elämän täyttäviä, niin ehkä on mukava päästä lukemaan kuvaksia siitä, että ei juuri kenenkään ystävyys ole tällaista tyttökirjojen ystävyysromantiikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävät tulevat kun ovat tullakseen. Olen lopettanut innokuuden ja yrittämisen ja olen vain oma itseni. Uusia ystäviä on tullut aikuisiällä esim. mökkinaapureista vähitellen. Toisaalta viihdyn myös itsekseni enkä halua kenenkään kanssa yhdessä museoon. Teen myös yksin töitä. En oikein ymmärrä koko sitä juttua että aina pitäisi olla joku ystävä jotta voi tehdä asioita. Parhaan ystäväni menetin juuri äitiydelle ja se sai miettimään että keneenkään ei kannata liiaksi ripustautua. 

Jos et nyt päätä, että ystävyys on menetetty äitiydelle, se voi jatkua jonkun ajan päästä. Ei ehkä sellaisena, mitä se oli, vaan päivitettynä versiona, joka sopii uuteen elämäntilanteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, jotka kärsitte yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Tästä ketjusta pääsette nyt päättelemään sen, että ystävyydet vain harvoin ovat yhteydenpidon kannalta kovin tiiviitä, välillä ystävät eivät näe pitkään aikaan, katkokset yhteydessä ovat tavanomaisia ja juuri kenenkään ystävyyssuhteet eivät ole sellaisia, missä ystävyys on priorisoitu elämässä kärkipaikalla. Helpottaako tämä tieto teitä? Tarkoitan siis, että jos on päässyt syntymään sellaisia käsityksiä, että muiden runsaat ystävyyssuhteet ovat valtavan intensiiviä ja elämän täyttäviä, niin ehkä on mukava päästä lukemaan kuvaksia siitä, että ei juuri kenenkään ystävyys ole tällaista tyttökirjojen ystävyysromantiikkaa.

No olen sivusta seurannut sisaruksen ystävyyssuhteita. Kyllä ne vaan täyttää lähes koko elämän. Ei hän normaali kyllä ole. Mut en voi lähteä siitä että kaikki muutkaan ei olisi. Kyllä nuo aikuiset naiset aika paljon elää toistensa kanssa. Miehet tulee sivuroolissa, ja lapset. Lapset heitteillä, pääasia että naisseuraa riittää. kaiken maailman kekkereissä juostaan. Lapsi parat.

Toisaalta luulen että nuo on melko harvinaisia. Eivät ole oikein henkisesti aikuisia kukaan noista naisista.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, jotka kärsitte yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Tästä ketjusta pääsette nyt päättelemään sen, että ystävyydet vain harvoin ovat yhteydenpidon kannalta kovin tiiviitä, välillä ystävät eivät näe pitkään aikaan, katkokset yhteydessä ovat tavanomaisia ja juuri kenenkään ystävyyssuhteet eivät ole sellaisia, missä ystävyys on priorisoitu elämässä kärkipaikalla. Helpottaako tämä tieto teitä? Tarkoitan siis, että jos on päässyt syntymään sellaisia käsityksiä, että muiden runsaat ystävyyssuhteet ovat valtavan intensiiviä ja elämän täyttäviä, niin ehkä on mukava päästä lukemaan kuvaksia siitä, että ei juuri kenenkään ystävyys ole tällaista tyttökirjojen ystävyysromantiikkaa.

Niin, mitä ajattelit, kun selvisi, että se, mitä jotkut kutsuu ystävyydeksi olis teidän mittapuulla korkeintaan kaveruutta tai todennäköisemmin tuttavuutta? Eli että sellaista suurta ja läheistä ystävyyttä, että se toinen on aina siinä, tekee sulle usein ja säännöllisesti tilaa ja sen apuun ja tukeen voi aina luottaa, ei välttämättä ole niillä monien ystävien ihmsiillä ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, jotka kärsitte yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Tästä ketjusta pääsette nyt päättelemään sen, että ystävyydet vain harvoin ovat yhteydenpidon kannalta kovin tiiviitä, välillä ystävät eivät näe pitkään aikaan, katkokset yhteydessä ovat tavanomaisia ja juuri kenenkään ystävyyssuhteet eivät ole sellaisia, missä ystävyys on priorisoitu elämässä kärkipaikalla. Helpottaako tämä tieto teitä? Tarkoitan siis, että jos on päässyt syntymään sellaisia käsityksiä, että muiden runsaat ystävyyssuhteet ovat valtavan intensiiviä ja elämän täyttäviä, niin ehkä on mukava päästä lukemaan kuvaksia siitä, että ei juuri kenenkään ystävyys ole tällaista tyttökirjojen ystävyysromantiikkaa.

No olen sivusta seurannut sisaruksen ystävyyssuhteita. Kyllä ne vaan täyttää lähes koko elämän. Ei hän normaali kyllä ole. Mut en voi lähteä siitä että kaikki muutkaan ei olisi. Kyllä nuo aikuiset naiset aika paljon elää toistensa kanssa. Miehet tulee sivuroolissa, ja lapset. Lapset heitteillä, pääasia että naisseuraa riittää. kaiken maailman kekkereissä juostaan. Lapsi parat.

Toisaalta luulen että nuo on melko harvinaisia. Eivät ole oikein henkisesti aikuisia kukaan noista naisista.

Mitä se henkinen aikuisuus olisi, joka ei heillä näy? Että lapset ja mies tulis ennen ystäviä? Että vastuuta kannettais lapsista paremmin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen outo:

Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.

Miten mä en ole koskaan käynyt ystävieni kanssa jotain kankeeta keskustelua tauoista tai sopimuksista. 

 

Käytännössä toisesta vaan ei välillä kuulu mitään (syynä hänen kiireet, uudet ihmiset elämässä, kriisit) sit puolen vuoden päästä lähennytäänkin ja ollaan yhteyksissä enemmän. Se kaveri valittaa "on ollut mahdotonta härdelliä tämä talvi."

 

Ystävyys on kuin kuminauha, se venyy. Ei siinä kuulustella "nähdäänkö vai ei."

Sama. Jotkut on todella intensiivisiä tyyppejä ja jotkut kokee, että on pakko sanoo suoraan se raja, jos ei epäsuora kommunikaatio (käytännössä sen puute) mene perille. 

Kuminauha on hyvä vertaus. Josku se voi toki myös katketa. Sitäkin sattuu ja se on elämää. 

Tälleen autistina kyllä todellinen turnoff jos joku kuvailee olevansa asperger-henkinen. 😂 Oikeasti nyt, ei tämä ole mitään kivaa tai valinta.

Luulen että nelikymppisenä uusien hengailuystävyyssuhteiden luominen on vaikeaa. Tuollaista oli silloin kun oltiin 15-30-vuotiaita ja kaikilla oli paljon aikaa. Nyt sosiaalisilla ihmisillä on jo ne useat eri porukat, joiden kanssa hengailevat silloin kun vapaa-aikaa on, ja kaltaisillani introvertimmilla ihmisillä ei ole jaksamista uusien hengailusuhteiden luomiseen. Perhe, suku, työkaverit ja muutama hyvä ystävä joihin pidän yhteyttä. Harrastukseni kautta tutustun uusiin ihmisiin, mutta silloin kyse on harrastuksesta, eli jos joku vaikuttaisi siltä ettei itse harrastus kiinnosta, niin juttelisin kyllä kohteliaasti hetken mutta en muuta.

Tosin kohta ikäistesi sosiaalisten ihmisten elämästä alkaa vapautua tilaa kun lapset kasvavat, mutta en tiedä onko nuoruutta vastaavien intensiivisten ystävyyksien luominen silti enää niin yleistä keski-iässä? Tuurilla tietenkin aina voi tutustua johonkin saman henkiseen. Mystisesti kaikkein seurankipeimmät eivät silti yleensä päädy viettämään aikaa samoissa porukoissa/yhdessä, mitä en ymmärrä.