Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Olet sitoutumishaluinen ja -kykyinen ja haluat panostaa läheisiin ihmissuhteisiin. Ne ovat ehdottoman hyviä piirteitä esimerkiksi juuri parisuhteessa. Mietin, että jotkut tuoreemmat tuttavuudet saattavat kokea nämä ominaisuudet liian intensiivisinä ja sen vuoksi syyttävät sinua liian innokkaaksi. Kovin omistautuva asenne heti alussa saa myös jotkut helposti olettamaan, että olisit omistautumisen lisäksi omistushaluinen ja vaatisit ystäviltäsi samanlaista sitoutumisen tasoa kuin vaikka puolisoltasi. En tiedä, oletko kokeillut ystävystyä toisten asperger-piirteisten tai muiden neuroepätyypillisten kanssa. Heidän joukostaan saattaisit helpommin löytää sellaisia ihmisiä, joilla on sama lähestymistapa ystävyyssuhteisiin kuin sinullakin.
Mulla on aika paljon nepsyksvereita ja heille on ehkä normoja tyypillisempää, että esim. eivät voi ennalta sitoutua tapaamisiin tai eivät sitten jaksa lähteä, koska tarvitsevat enemmän palautumisaikaa itsekseen. Vastaavast ymmärtävät normoja paremmin munkin palautumisen ja oman tilan tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ollut nuoresta asti sama ongelma. Opin sitten että en saa keskittyä siihen, tuleeko kaveriksi asti lähentymisiä muilta vai ei, koska epätoivoisuus paistaa kauas. Pitää keskittyä niihin sosiaalisiin tilanteisiin ja muihin ihmisiin.
Ei saa kiirehtiä!
Eli reseptini:
Vaihe 1) pidä hauskaa ihmisten kanssa, töissä ja muualla. Naura ja revittele. Keskity puhuttaviin asioihin ja niihin ihmisiin. Nauti siitä että sulla on ainakin ne työpäivän hetket sosiaalisina tapahtumina.
Vaihe 2) työporukan yhteiset vapaa-ajan jutut, mene niihin. Niissäkin saa heilua aika pitkään ennen kuin tulee puhdasta, ei-paikkaan sidottua kaveruutta.
3) Sit tulee muilta niitä pyyntöjä. Ne osuu johonkin yhteiseen mielenkiinnonkohteeseen. Se Pirkko kysyy sua teatterinäytökseen, josta haaveilitte työpaikan yhteisessä illanvietossa.
Se pyyntö tulee juuri silloin kun et sitä odota, eli kun olet unohtanut itsesi ja kaverittomuutesi. Tosin siihenkin menee aikaa, ainakin puoli vuotta. Ryhmät tekee ensin kaiken ryhmänä, sitten 1-2 vuoden sisään alkaa tulla pieniä, erillisiä soluja.
Tää on tosi fiksu analyysi. Näin se menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Totta. Ja hyväksymään sen, että se voi vaihdella paljonkin millaiseen yhteydenpitoon tai yhteiseen aikaan toinen on halukas. Täytyy olla paljon joustavampi, kuin parisuhteessa. Se on tärkeä taito!
Vierailija kirjoitti:
Täällä on ehdotettu vapaaehtoistyötä ja harrasteryhmiä. Itse joudun aina uudestaan toteamaan, että nämä kontaktit ovat vahvasti sidoksissa siihen toimintaan. Esim vapaaehtoistyöstä tuntemiani ihmisiä en näe koskaan sen työn ulkopuolella, harrasteryhmässä sama juttu. Jos olen lopettanut jonkun harrastuksen, niin ne siellä tutuksi tulleet ihmiset jäävät sinne. Eli en pääse ihmisten kanssa koskaan sellaiselle kaveritasolle, että nähtäisiin ihan spontaanisti tai tehtäisiin yhdessä jotain muuta. Töissä sama juttu, yhdeltäkään työpaikalta ei ole jäänyt kaveria, jonka kanssa olisin yhteydessä työpaikan vaihtamisen jälkeen. Nykyisessä työssä muut kyllä tuntuvat tapaavan vapaa-ajalla, itse en niihin porukoihin kuulu. En tiedä mikä minussa on vikana, mutta näin tämä on mennyt ihan kouluajoista asti. N54
Ehkä näitä juttuja ehdotetaan, koska harrastuksissa on tietty tapaamisten rytmi ja ennakko-oletus valmiina, että koska nähdään ja mitä tehdään. On tietty säännöllisyys. Eli jos sellaista kaipaa, niin harrastusporukoissa sitä voi saada, mutta harvoin ystävyyssuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Mulla on kohtuullisen paljon ystäviä. Jos olisin ehdoton, loukkaantuisin kaikesta ja ottaisin asiat henkilökohtaisesti ja musta-valkoisesti, mulla olisi 0 ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Tuntuu, mutta se on elämää. Ystävyys, kaveruus ja tuttavuus elää joustavasti elämäntilanteen jne mukaan. Välillä ystävyydet voi jopa katketa ja myös alkaa uudelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Ystävyyksiä kuuluu se, että omia tunteita ja tarpeita kannetaan itse. Ei niin, että odotetaan toisen niihin vastaavan. Jakaa kyllä voidaan sen verran kuin mihin kumpikin on puolestaan valmis.
Ehkä olen outo:
Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla varmaan on sama että vaikutan liian innokkaalta tai epätoivoiselta kun yritän saada ystäviä. Aspergeria minulla ei ole. Joskus tekee mieli luovuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Mulla on kohtuullisen paljon ystäviä. Jos olisin ehdoton, loukkaantuisin kaikesta ja ottaisin asiat henkilökohtaisesti ja musta-valkoisesti, mulla olisi 0 ystävää.
Sinulla on kohtuullisen paljon ystäviä. Monilla mukavilla ihmisillä, jotka eivät ole ehdottomia tai loukkaannu kaikesta, ei ole juurikaan ystäviä. Ei se aina katso sitä, millainen ihminen on. Joskus ystäviä ei vain ole tai ystävystyminen on hankalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille, ketkä kirjoitatte tänne rautalankaa normaaleista suhteista ja rajoista. Tekee hyvää lukea, vaikka omat ongelmat onkin jo enimmäkseen takana. Aikoinani kipuilin näiden asioiden kanssa paljon, kun olin kasvanut läheisriippuvaisessa rajattomassa perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Mulla on kohtuullisen paljon ystäviä. Jos olisin ehdoton, loukkaantuisin kaikesta ja ottaisin asiat henkilökohtaisesti ja musta-valkoisesti, mulla olisi 0 ystävää.
Sinulla on kohtuullisen paljon ystäviä. Monilla mukavilla ihmisillä, jotka eivät ole ehdottomia tai loukkaannu kaikesta, ei ole juurikaan ystäviä. Ei se aina katso sitä, millainen ihminen on. Joskus ystäviä ei vain ole tai ystävystyminen on hankalaa.
Joillekin tärkeää on se ”oma heimo”, josta löytyy niitä ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olen outo:
Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.
You do you, sit vaan pitää löytää toiset jotka toimii samoilla säännöillä ja haluu pitää tiiviisti yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se oikea ystävä joko osuu kohdalle tai siis ei. Kaikki riippu siitä, minkälaiset persoonat sinua ympäröivät. Ihmisella kuulukin olla ystävällinen, avulias, innokas. Kuka sitä ei ole, on sitten empatiakyvytön, sulkeutunut tai muuten luonnevikainen. Kuulostat tavalliselta, innostunelta ihmiseltä, odotukset on normaalit. Mutta- nykymaailman kasvatus, asenne ja suhtautuminen ovat muuttunut. Paljon. Valitettavasti itsekkään, katellisen, rangaistavan käytöksen ja luonteen puoleen. Narsismia on paljon- elikä- sinulle he eivät tarjoudu seuraksi tahallan. Miksi?- Koska he tekevät aina päinvastoin, kun ihminen odottaa tai toivoo. Tämmöisestä ei ole sinulle minkäänlaisia ystäviä. Siksi ole onnellinen, että sinulla nìitä ei ole. Huonompi vaihtoehto olisi se, kun joku teeskentelee sinulle hyvää ystävää, olemata sitä. Ymmärrän sinun ystävänkaipuun- se on täysin luonnollinen. Mutta maailma on muuttunut, muista tämä ikuisesti. Se ei ole pessimismi- tämä on realismi. Jos tiedät todellisen syyn, miksi kuka ei halua olla sinun ystävä ja moitti jopa sinua, tiedät, että sa itsekin et huolisi tämmöisiä oman ystäväksi. Silti toivotaan sinulle hyvää tuuria ja onne ystävän löytämisessä, koska se tulee yhä vaikeammaksi kaikille rehellisille, ystävällisille, elämäniloisille ihmisille. Koska kateutta on ympärillä ihmisissä niin paljon. Älä lannistu. Sinussa on rakkautta, mitä ympärillä ei ole jäänyt kovinkaan paljon. Etsi rakastavaa persoona.
Ti kannata lähtee tollaseen minä hyvä, muut pahoja -ajatteluun ollenkaan. Kannattaa olla avoin erilaisuudelle ja samalla tiedostaa, että kaikki eivät sovi yhteen esim. ystävyysmielessä. Mutta se ei tarkoita, että kumpikaan olis huono tai paha ihminen.
Tämä on hyvä pointti, että yhteensopimattomuus ei tarkoita sitä, että kummassakaan olisi mitään vikaa. Molemmat voivat olla vallan ok tyyppejä mutta keskenään liian erilaisia, jotta ystävyyssuhdetta voisi syntyä. Vaihtelee myös ihmiskohtaisesti, kuinka helposti niitä riittävän samanhenkisiä tyyppejä löytyy. Se ei tee ihmisestä automaattisesti viallista tai epäilyttävää, jos on liian eri aaltopituudella suurimman osan kanssa syvempiä ystävyyssuhteita muodostaakseen. Siitä huolimatta voi olla asiallinen muita kohtaan ja tulla toimeen muiden kanssa niin, että normaali kanssakäyminen sujuu. Joskus myös ympäristö vaikuttaa siihen, kuinka helposti potentiaalisiin ystäviin törmää.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille, ketkä kirjoitatte tänne rautalankaa normaaleista suhteista ja rajoista. Tekee hyvää lukea, vaikka omat ongelmat onkin jo enimmäkseen takana. Aikoinani kipuilin näiden asioiden kanssa paljon, kun olin kasvanut läheisriippuvaisessa rajattomassa perheessä.
Miten sinun elämässäsi näkyi, että kasvoit läheisriippuvaisessa, rajattomassa perheessä? Miten se näkyi ystävyyssuhteissasi?
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olen outo:
Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.
Miten mä en ole koskaan käynyt ystävieni kanssa jotain kankeeta keskustelua tauoista tai sopimuksista.
Käytännössä toisesta vaan ei välillä kuulu mitään (syynä hänen kiireet, uudet ihmiset elämässä, kriisit) sit puolen vuoden päästä lähennytäänkin ja ollaan yhteyksissä enemmän. Se kaveri valittaa "on ollut mahdotonta härdelliä tämä talvi."
Ystävyys on kuin kuminauha, se venyy. Ei siinä kuulustella "nähdäänkö vai ei."
Alue: Aihe vapaa
Ti kannata lähtee tollaseen minä hyvä, muut pahoja -ajatteluun ollenkaan. Kannattaa olla avoin erilaisuudelle ja samalla tiedostaa, että kaikki eivät sovi yhteen esim. ystävyysmielessä. Mutta se ei tarkoita, että kumpikaan olis huono tai paha ihminen.