Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1332)
Kaveruus= jaetaan yhdessä elämämme hetkiä, iloja ja nauruja, milloin ja miten kummankin elämään sopii
Ystävyys= otetaan toisistamme vastuuta ja velvollisuutta, edellytetään sitoutumista, luodaan kriteereitä ja varataan ystävyydelle paljon aikaa ja voimavaroja
Mun elämään mahtuisi enemmän kaveruutta tällä hetkellä. Ystävyyden osuutta olisin valmis vähentämään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Pahimmillaan ystävälle avautuminen ja ystävien tukeen nojaaminen voi pitkittää ongelmaa, johon oikeasti tarvittaisiin ammattiapua. Myös ja etenkin sillä psyyken tasolla. Jos jutut kertää samaa kehää, ei se tee hyvää kenellekään ja voi olla todellista apua, että ystävä laittaa sille stopin, mikä pakottaa hakemaan toimivaa apua.
Totta. Lisäksi se jatkuvasti kuuntelijan ja lohduttajan rooliin joutuva ystävä ei hänkään jaksa määräänsä enempää. Pahimmillaan tilanne kärjistyy niin, että siihen mennessä kuuntelijana toiminut saa tarpeekseen ja latoo päin ystävänsä näköä kaikki ne asiat, joita on siihen mennessä pantannut. Siinä voi mennä koko ystävyys, sillä ylikuormittuneen tunteenpurkaukset eivät yleensä ole mitenkään hienotunteisia. Toisaalta se vaikeassa tilanteessa oleva ystävä ei ehkä pysty näkemään väsymystä ystävänsä purkauksen takana. Ideaalitilanne olisi tietenkin se, ettei näin pahaa kärjistymistä pääsisi tapahtumaan vaan että avautuja tajuaisi itse ajoissa, että hän tarvitsee ammattilaisen apua ja kuuntelija taas rohkaistuisi vetämään selkeät rajat.
En nyt ihan ymmärrä miksi keskustelu meni tästä nyt taas siihen ettei ystävää kuulu pitää terapeuttina. Ei tietenkään, mutta itse esimerkiksi ajattelen, että menneisyys kertoo ihmisestä kuitenkin aika paljon ja minua kiinnostaa se mitä muut ovat kokeneet. Olen itsekin törmännyt näihin ihmisiin, jotka vatvovat jotain menneisyyden exiä ja antavat niiden vaikuttaa nykyisyyteenkin niin paljon, että se on jo heille lähes identiteetti. Sellaista nyt ei kukaan loputtomiin jaksa, mutta tuntuu että taas hypitään ääripäästä toiseen.
Minä ymmärrän, miksi moni on päättänyt kirjoittaa, ettei ystävän kuulu olla terapeutti. Ketjussa on niin paljon kommentteja (ehkä yhdeltä kirjoittajalta, ehkä useammalta), joissa korostetaan, jopa vaaditaan, että ystävän on oltava aina tukena ja valmiina kuuntelemaan. Itse haistan tässä vaatimuksessa terapiahyötyjän, ns. intensiivisen ystävän, joka haluaa puida kaikki asiansa kellonaikaan katsomatta valitsemansa ystävän kanssa. Omia tunteita ei osata käsitellä muuten.
Jos ystävyys uuvuttaa tai jos suuri osa ajasta kuluu tällaiseen ystävän asioiden puimiseen, on aika tarkastella omia rajoja. Jos ystävyys ei sitä kestä, se ei ole terveellä pohjalla.
Sivusta tulen kommentoimaan:
Minä en odota, että ystävä olisi terapeutti. Suurissa elämänkriiseissä olen jutellut terapeutin kanssa. Mutta ei ystävän tukena oleminen tarkoita sitä, että toinen on terapeutti - hän on ystävä. Mutta kyllä minä odotan sitä, että ystävä on valmis kuuntelemaan ja olemaan tukena, jos elämässäni tapahtuu jotain suurempaa surua. Samalla tavoin toimin hänen suhteensa. Jos vaikka ystävälläni on kuollut rakas koira ja hän kaipaisi lohduttajaa. Järjestäisin kyllä hetken kuuntelemiselle. En menisi siitä rikki, jos tinkisin illan vapaa-ajastani lasten mentyä nukkumaan ja soittaisin ystävälle, vaikka minua väsyttäisi. Tai jos läheiseni olisi sairastunut, niin kyllä hyvä ystäväni järjestäisi aikaa kuuntelemiselle. En todellakaan oleta, että ystävän pitäisi vastata viestiini/puheluuni heti - onhan hänellä muutakin elämää. Jos ei samana päivänä ehtisi jutella, niin etsisi todennäköisesti tulevista päivistä vaikka pienenkin raon, jotta voisi soittaa/laittaa viestiä. Eikä tämä ystävän tukeminen tarkoita, että pitäisi olla toisen tukena jatkuvasti. Suurin osa arjesta on vailla isompia murheita ja sitten nuo kipeät jutut osuu kohdalle loppupeleissä kohtuullisen harvoin. Ei minulle ole ongelma etsiä aikaa ystävän lohduttamiselle, jos satunnaisesti on joku kriisi. Tätä se suurimmalla osalla on, ettei niitä kriisejä ole jatkuvasti ja jos on hätä, niin hyvä ystävä on silloin olkapäänä ja sama toimii toisinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas..."
No ethän ole mikään innokas! Olet vihainen.😶 Tiedän sinut Facebookista ja Feissarimokista. Olet herkästiraivostuva, pahantuulinen, mustasukkainen stalkkeri. Haukut kaikki mielelläsi pystyyn. Ei alkeellisiakaan käytöstapoja! Lapsia vihaat, ja oletkin listannut ystäväsi vaatimuslistaan (tulevan ystäväsi, jota olet etsinyt yli 20 vuotta), että hänellä ei saa olla lapsia. Ja "asperger- suuntautumisesi" tarkoittaa sitä, että sinulla on itselläsi autismidiagnoosi. Olet vuosia riehunut "ystäviä etsimässä" autistien ryhmissä. Nimeä en sano, koska en ole ilkeä.
Ihmiset! Tämä ystävänetsijä- nainen on hyvin hankala ihminen, erittäin riidanhaluinen ja tilannesokea häirikkö. Älkää uskoko hänen juttujaan.
Viestisi on epäasiallinen. Mikään Ap:n viestissä ei viittaa siihen, että hän olisi hankala, riidanhaluinen häirikkö. Suomen sosiaalinen ilmapiiri ei vain sovi hänen avoimelle luonteelleen. Monessa muussa maassa hän olisi laajan ystäväpiirin ympäröimä. Ikävää, että lisäät hänen kärsimystään turhilla syytöksillä.
Tunnen tämän tyypin, eikä musta muutu valkeaksi selittelemällä. Tämä suomenruotsalainen häiriintynyt nainen, eli ap, ei kykene minkäänlaiseen ystävyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä keskustelua taaksejätettävistä ystävistä en oikein ymmärrä. Kun työt vaihtuvat, elämäntilanteet vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat, lapset syntyvät tai kasvavat, ei se ystävyyssuhde ole mikään parisuhde, johon on sitouduttu ensikohtaamiselta loppuelämäksi.
Olen itse tällainen suhteista toisiin liikkuja, mutta pitkäaikaisimmat ystävät on kuitenkin sieltä 20-15 vuoden takaa. Olisi todella tukahduttavaa, jos siksi että joskus on henkilön X kanssa ollut paljon yhteistä ja ollaan vietetty paljon aikaa, olisi velvollisuus kulkea toisen rinnalla koko loppuelämä. Minut on myös heivattu useampaan kertaan, enkä pidä sitä kummallisena, polut risteävät ja polut erkanevat.
Minulla ei myöskään juurikaan ole yhteyttä lapsuudenperheeseen eikä sukuun. Yksin täällä lopulta ollaan, sen aikaa kun ollaan, voidaan viettää aikaa toistemme kanssa.
Olethan kertonut uusille ystävillesi, että ajattelet noin? Ettei heille tule yllätyksenä, että sinusta on luonnollista pistää ystävä mäkeen, kun elämä vähän muuttuu? Aika monilla on toiveena elämänmittainen ystävyys, joka kestää myös elämänmuutokset, jos molemmilla on siihen halua.
En ole tuo heivaajaksi ilmoittautunut. Minulla on kaksi läheistä ystävää yli 20 vuoden takaa. Emme todellakaan ole sopineet minkään sääntökirjan mukaan, että olemme ystäviä hautaan saakka, vaikka varmaankin jokainen toivomme niin. Ystäväni ovat vapaat lähtemään koska vain haluavat. En minä ole mikään vankila, hyvänen aika!
Jos joku tulisi tutustumaan vannottaen, että tähän alkavaan ystävyyteen täytyy nyt sitoutua loppuelämäksi, taitaisin panna juoksuksi. Elämä ei toimi noin.
Mistä päin etsit ystävää?
Itselläni samantyyppinen tilanne. 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan elämässä monta murroskohtaa, jotka voi ajaa ihmisiä ihan luonnollisesti eri suuntiin. Ihan lapsena jo se, että jos naapurin lapsen kanssa meneekin eri alakouluihin jostain syystä. Sitten yläkoulun jälkeen kuka menee lukioon, kuka ammattikouluun, kuka suoraan työelämään, kymppiluokalle tai etsii itseään. Sitten sieltäkin löytyy uusia kavereita ja valmistumisen jälkeen jatketaan jatko-opintoihin tai työelämään. Sitten alkaa pariutumisvaihe ja lapsivaihe vähitellen ja harrastukset on alkaneet vakiintua tai putoavat pois. Sitten tulee viimeiset valmistumiset pisimmistä yliopiston koulutusputkista ja työelämä lopuillekin. Työelämässä taas saatetaan vaihtaa työpaikkaa 5-10 vuoden välein, voi tulla muuttoja, kaveripiirit voi muuttua avioeron takia. Elämäntavat muuttuu, suurimmalla osalla putoaa alkoholi pois, joillekin urasta tulee tärkeintä, joillekin lapsista ja puutarhanhoidosta. Sitten mennään työelämässä monta kymmentä vuotta, lapset kasvavat ja muuttavat eri tahtiin eri ystävillä pois ja aikaa vapautuu eri vaiheissa, jokainen kasvaa ja kehittyy ihmisenä, ja asiat ympärillä muuttuvat, vaikka itse pysyisi jotakuinkin samana. Sitten alkaa eläkkeelle jääminen ja sairaudet hiukan eri aikaa ystävien kanssa yleensä. Siinä muuttuu parisuhteetkin samalla ja tulee ehkä uusia harrastuksia.
Olisi outoa, jos jokaisessa elämänvaiheessa syntyneet ystävyydet jäisivät koko elämän mittaisiksi ja olisivat koko ajan samanlaisia. Kaveruus on eri asia, mutta ystäväkin voi olla tosissaan vaikkei olisi loppuelämää. Olisi tärkeää nähdä myös lyhyempien ystävyyssuhteiden arvo. Ne voivat olla kullanarvoisia ja kasvattaa ja pelastaakin joskus, vaikkeivat jatkuisikaan koko loppuelämää.
Mä olen tästä eri mieltä. Olen nähnyt ihmisiä, joilla ystävyyssuhteet ovat kestäneet isotkin muutokset. On esimerkiksi tutustuttu kouluaikoina ja lähdetty opiskelemaan eri paikkakunnille. On tullut puolisot, perheenlisäystä, eroja, uusia ammatteja jne. Silti yhteys on säilynyt. Vaikka ihmiset eivät näkisi kovin usein tai olisivat aika erilaisiakin, niin ystävyys on silti pysynyt. Sitten taas on ihmisiä, joilla ystävyys katkeaa heti, jos jompikumpi muuttuu.
Kuvaamasi on mahdollista, mutta ei pakollista, ja vaatii sekä onnea, tahtoa että taitoa.
Sen vain sanon, että vanhimpaan ystävääni minulla ei olisi enää mitään välejä, jos jompikumpi meistä olisi päättänyt loukkaantua vuosien hiljaisuudesta elämän vietyä eri teille. Toki meillä ei kumpikaan ole etäännyttänyt toista tai muuten kohdellut kaltoin. Emme ole toisillemme sellaiset tasaisesti tapaavat ystävät, vaan ennemmin tasaisen epätasaisesti. Mutta ensitapaamisestamme on 35 vuotta. On se jo jotakin.
N47
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin taidan puhua aika paljon syvällisiä ja varmaan siksi kukaan ei jaksa nähdä mua kuin kerran vuodessa. En mitenkään tarkoita tehdä sitä, ja aina alku on kepeä, mutta aika nopeasti loppuu ne keveät kuulumiset ja en oikein tiedä mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Ehkä puhua pidemmin lasten koulusta, uusista kevättakeista, hiustyyleistä tai tanssitunneista? Mutta miten? Siis nuo aiheet ovat jotenkin sellaisia että ei niistä voi järkevästi sanoa paljoakaan.
Mitä ne syvälliset jutut ovat, joista haluat jutella? Itseäni ei kiinnosta ollenkaan nuo mainitsemasi "kevyet" jutut (kevättakit, hiustyylit jne), mutta en jaksa myöskään puida ainakaan liikaa kenenkään henkilökohtaisia asioita, esim. työmurheita. Parhaat ja innostavimmat keskustelut liittyvät esim. kirjallisuuteen, politiikkaan, yhteiskunnallisiin kysymyksiin, taiteeseen jne. Ihan parasta on jutella jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka on laajasti sivistynyt ja jolla on tietoon pohjautuvaa sanottavaa asioista. Ehkä myös selkeä kanta, esim. poliittisiin kysymyksiin liittyen. Tällaisten ihmisten seurassa viihdyn parhaiten.
No siis vaikka vapaa tahto, tietoisuus, erilaiset psykologiset spekuloinnit, ajankohtainen politiikka ja yhteiskunnalliset asiat, vanheneminen ja kuolemanpelko. Toki jos joku on vaikka tavannut uuden miehen niin jaksan rajattomasti hehkuttaa ja kysellä, eli tavallaan jakaa ilon. Mutta useammin kai ihmisillä on huolia ja murheita ja puhuisin niistäkin mielummin kuin kevättakeista. Ja puhunkin, siis kuuntelen, mutta ilmeisesti se jättää raskaan muistijäljen näihin ystäviin ja sitten eivät halua tavata usein. Vaikka siis itse olisivat ottaneet sen raskaan asian puheeksi. Tapaavat useammin siis niitä tuttuja joiden kanssa on kevyemmät aiheet.
Mistä sinä tiedät, mistä nuo ystävykset keskustelevat tavatessaan kahden kesken? Minun korvaani luettelemasi keskustelunaiheet eivät lainkaan kuulosta siltä, että niiden takia sinua kartettaisiin.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle uusiin ihmisiin tutustuminen on aina ollut vaikeaa. Nuorempana olin ujo ja aikuisena olen ollut rohkeampi, mutta olen vetänyt puoleeni itsekkäitä oman hyödyn tavoittelijoita. Vaikka kaipaisin itse pysyviä ystäviä, nämä hyötyjät ovat halunneet minusta vain ystävän siksi aikaa, kun saavat minusta jotakin hyötyä itselleen. Tavoitteenani on nyt oppia tarkemmin katsomaan, millaisten ihmisten kanssa tutustun. En halua elämääni enää yhtäkään ihmistä, jonka tarkoitus on vain hyötyä minusta ja sitten viskata menemään. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä olen perusluonteeltani kiltti ja auttavainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas..."
No ethän ole mikään innokas! Olet vihainen.😶 Tiedän sinut Facebookista ja Feissarimokista. Olet herkästiraivostuva, pahantuulinen, mustasukkainen stalkkeri. Haukut kaikki mielelläsi pystyyn. Ei alkeellisiakaan käytöstapoja! Lapsia vihaat, ja oletkin listannut ystäväsi vaatimuslistaan (tulevan ystäväsi, jota olet etsinyt yli 20 vuotta), että hänellä ei saa olla lapsia. Ja "asperger- suuntautumisesi" tarkoittaa sitä, että sinulla on itselläsi autismidiagnoosi. Olet vuosia riehunut "ystäviä etsimässä" autistien ryhmissä. Nimeä en sano, koska en ole ilkeä.
Ihmiset! Tämä ystävänetsijä- nainen on hyvin hankala ihminen, erittäin riidanhaluinen ja tilannesokea häirikkö. Älkää uskoko hänen juttujaan.
Viestisi on epäasiallinen. Mikään Ap:n viestissä ei viittaa siihen, että hän olisi hankala, riidanhaluinen häirikkö. Suomen sosiaalinen ilmapiiri ei vain sovi hänen avoimelle luonteelleen. Monessa muussa maassa hän olisi laajan ystäväpiirin ympäröimä. Ikävää, että lisäät hänen kärsimystään turhilla syytöksillä.
Tunnen tämän tyypin, eikä musta muutu valkeaksi selittelemällä. Tämä suomenruotsalainen häiriintynyt nainen, eli ap, ei kykene minkäänlaiseen ystävyyteen.
Tiedän somesta (ja Feissarimokista) tapauksen, jota kuvailet. Mikään ei mielestäni viittaa siihen, että ap olisi tämä hahmo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on terapiaa rajojen kanssa kamppaileville.
Yleensä, jos on liian kiltti ja auttavainen, niin omien rajojen ja aggression kanssa on vähän tehtävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niitä oikeasti hyviä ystäviä näkee useammin. Itse olen ihan aikuisiässä nähnyt hyviä ystäviä useita kertoja viikossa, vähintään soiteltu viikoittain jos ei nähty.
Sitten oli tämmöinen, joka itse halusi nähdä 0-4 kertaa vuodessa ja puhui minusta ystävänään. Minun mielestäni olimme kuitenkin jo vuosia sitten etääntyneet juuri tuon harvoin näkemisen vuoksi ihan vaan etäisiksi kavereiksi tai tuttaviksi.
Nämä tämmöiset ovat mukaystäviä. Eletään valheessa ja itsepetoksessa. Kai se on kiva ajatella, että "minulla on paljon ystäviä, niin paljon, etten ehdi kuin muutaman kerran vuodessa näkemään, elämäni on niin täyttä ja rikasta"! Mutta kavereita tai tuttavia ne ovat, oikeasti hyviä ystäviä nähdään viikoittain.
Olen tästä osittain eri mieltä. Kyllä hyvää ystävääkin voi nähdä harvoin. Itselläni on pari hyvää ystävää, joiden kanssa nähdään pitkän välimatkan vuoksi harvoin. Toista näen kerran vuodessa (välimatkaa 800 km) ja toisen kanssa nähdään 2-3 kertaa vuodessa (ystävä asuu parin tunnin matkan päässä ja meillä molemmilla on pienet lapset). Tapaamisten välillä pidämme yhteyttä ja olemme kartalla toistemme kuulumisista.
Eri asia mielestäni olisi se, jos harvan tapaamisvälin syynä olisi se, että toiselle ei haluaisi järjestää aikaa, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Tämä asia on se, minkä kanssa moni kipuilee. Siinä ei mitään, jos oikeasti näkeminen ei ole mahdollista. Mutta kertoohan se paljon, jos toinen ei löydä sinulle aikaa kuin kerran vuodessa, vaikka asut kohtuullisen lähellä ja ystävä ehtii usein näkemään muita ystäviään.
No se nyt on ihan eri asia jos ystävä asuu kaukana, kuin jos asutaan samassa kaupungissa ja silti ei muka ehdi "hyvää ystävää" näkemään useammin kuin muutaman kerran vuodessa. Eikä edes soitella välissä.
Tämä tilanne oli erilainen. Tuen tarve tuli äkisti. Ihminen ei olisi tarvinnut noin paljon tukea, ei todellakaan olisi soitellut päivittäin. Olisi halunnut jutella kerran pari viikossa. Jutteli sitten minulle, kun tuota toista ystävää ei kiinnostanut ollenkaan. Mielestäni kriisistään avautuminen ei ollut kohtuutonta, oli ihan oikeasti iso huoli kyseessä. Ei silti todellakaan olisi soitellut päivittäin tai kuormittanut kohtuuttomasti.
T. Tuon aiemman viestin kirjoittanut.