Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1332)
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Aika monilla on tarve valittaa yksinäisyyttään (tai muuta ongelmaa elämässään), mutta heillä ei oikeasti ole halua työstää ongelmaansa. Tähän ilmiöön törmää muissakin asioissa. Joku tuskailee painonsa kanssa, mutta ei ole valmis laihduttamaan. Toinen harmittelee, kun koti on sotkuinen, mutta ei ole valmis siivoamaan useammin. Kolmas suree, kun puolison kanssa on vaikea vaihe, mutta ei ole valmis työstämään asioita yhdessä puolison kanssa jne.
Itse olen huomannut, että parhaiten ihmisten kanssa tutustuu livetilanteissa. Yhden hyvän ystävän olen tosin löytänyt eräästä tietyn aiheen nettikeskustelusta. Totesin vain keskustelun lopuksi, että vaihdetaanko sähköpostiosoitteita, kun olisi kiva jatkaa keskustelua asiasta x.
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään ihmisiä. Näihin netin ystäväryhmiin hakeutuu paljon sellaisia, joilla on selvästi myös muita ongelmia yksinäisyyden lisäksi. Monilla ei tunnu olevan alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja, osalla on selkeästi hoitamattomia mielenterveys- ja päihdeongelmia ja useilla yleinen elämänasenne on negatiivinen, jopa pahansuopa. Tuntuu, että sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan valittamalla ja haukkumalla sosiaalisia ja "suosittuja" ihmisiä. Kokeilin joskus vuosia sitten hakea ystäviä tällaisesta yksinäisten yhteisöstä mutta luovutin varsin pian. Osalla ei ollut mitään keskustelutaitoja, jotkut "ghostasivat" ensimmäisen viestin jälkeen ja tietyt tapaukset hakivat vain seurustelukumppania. En myöskään näe mitään mieltä siinä, että ystävyyssuhde rakentuisi yksinäisyydestä valittamisen ympärille. Jotkut olivat niin samastuneita yksinäisyyteensä, että näkivät ensisijaisesti itsensä yksinäisinä, eivät kokonaisina ihmisinä kaikkine puolineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään ihmisiä. Näihin netin ystäväryhmiin hakeutuu paljon sellaisia, joilla on selvästi myös muita ongelmia yksinäisyyden lisäksi. Monilla ei tunnu olevan alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja, osalla on selkeästi hoitamattomia mielenterveys- ja päihdeongelmia ja useilla yleinen elämänasenne on negatiivinen, jopa pahansuopa. Tuntuu, että sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan valittamalla ja haukkumalla sosiaalisia ja "suosittuja" ihmisiä. Kokeilin joskus vuosia sitten hakea ystäviä tällaisesta yksinäisten yhteisöstä mutta luovutin varsin pian. Osalla ei ollut mitään keskustelutaitoja, jotkut "ghostasivat" ensimmäisen viestin jälkeen ja tietyt tapaukset hakivat vain seurustelukumppania. En myöskään näe mitään mieltä siinä, että ystävyyssuhde rakentuisi yksinäisyydestä valittamisen ympärille. Jotkut olivat niin samastuneita yksinäisyyteensä, että näkivät ensisijaisesti itsensä yksinäisinä, eivät kokonaisina ihmisinä kaikkine puolineen.
Tämä. Minä etsisin ystävää täydentämään hyvää elämääni, en korjaamaan jotakin puuttuvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Tämä.
Minäkin joskus tein sen virheen, että ystävällisyyttäni yritin jututtaa kärsivän näköistä, yksinäistä hiljaista juhlissa. Sain vihaa tihkuvan, ivallisen vastauksen, jossa hyypiö ilmoitti, ettei hän pidä "mistään small talkista". Sen jälkeen tuijotteli minua halveksuvasti ja ivallisesti hymyillen pitkin iltaa. Tulin ilmeisesti kategorisoiduksi hänen taholtaan joksikin "pinnalliseksi bimbo-ekstrovertiksi", vaikka totuus ei voisi olla kauempana. Kauhean oloinen, katkera tyyppi! Kierrän hänenlaisensa hissukat ja surkimukset tästälähin kaukaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaajaEn ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Kausikaveruus. Nämä aina "ihastuvat" uuteen ihmiseen ja haluavat luuhata sen kanssa paljon ja jatkuvasti. Kunnes kyllästyvät, hylkäävät, heittävät pois ja vaihtavat seuraavaan. Hyötymistarkoitus on tässä usein myös mukana. Minuakin kausikavereiden keräilijä hyödynsi kaikin mahdollisin tavoin palveluksia pyytämällä ja rahaakin lainaili ja maksoi takaisin aina hiukan vähemmän kuin oli lainannut. Silti se sattui, kun heitti pois, mutta nykyään osaan tunnistaa tyypin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Tämä voisi olla omasta kynästäni.
Minulla on rankka tausta, jonka olen työstänyt terapiassa ja itsekseen vuosien aikana. Elän tasapainoista, rauhallista elämää, enkä kaipaa mitään ilkeilyä ja ihmissuhdedraamaa. Arvostan ihmisiä, jotka keskittyvät pyörittämään tavallista arkea ja kohtelevat toisia hyvin. Niin teen itsekin. Onnekseni olen löytänyt tällaisen ystävän, joka on myös tasapainoinen. Hänellä ei ole taustalla mitään traumaattista, vaan elämä on aina ollut tasaista. Silti hän on empaattinen ja lempeä. Huomaa, että hänellä on ollut hyvä lähipiiri, perhe, suku ja ystävät ympärillä. Hän jakaa tuota kokemaansa hyvää myös minulle. Vastaisuudessa aionkin katsella mahdollisia ystäviä tällaisten tasapainoisten ihmisten joukosta. Aiemmin olen herkästi hakeutunut ystäväksi ihmisten kanssa, joita elämä on murjonut, mutta he eivät ole halunneet työstää asiaa, vaan ovat jääneet vellomaan siihen.
Olen teidän kanssa samanaikaisessa tilanteessa. Ehkä voisitte kertoa onko teillä esiintynyt samanlaista haastetta kuin minulla, neuvoja?
Koen tarvetta kertoa ystävilleni taustastani, kyse ei ole terapia-avautumisesta tai että hakisin edes varsinaisesti tukea ystäviltäni. Osaan huolehtia traumoistani jo ihan itse ja olen vakaa. Mutta koen taustani kertovan minusta ihmisenä ja toivon että voisin antaa rehellisen kuvan itsestäni, ihan samalla tavoin kun kuuntelen ystävieni kertomuksia lapsuudenaikaisista perheistään, joissa tilanne on ollut omaani positiivisempi..
Minulla on kuitenkin ikäviä kokemuksia, että ystävyydet ovat jopa päättyneet toisen etäännyttämiseen, kun olen pikkiriikkisen taustani ovea avannut. Kyse ei ole ollut mistään hirveästä vuodatuksesta siis. Nämä kokemukset on johtaneet varovaisuuteen ja hieman myös katkeruuteen. Miksi tasapainoisen lapsuuden kokeneet saavat hyvin avoimesti kertoa kaikenlaisia heille ajankohtaisia murheita ja vanhoja kokemuksiaan, mutta minä en? He menevät erilaisen kokemuksen kuullessaan täysin lukkoon ja helposti vetäytyvät pois.
Sensuroin siis paljon itseäni, vastaan epäselvästi kysymyksiin vanhemmistani, jne. Se on ikävää, koen että joudun suorastaan valehtelemaan, koska pelkään tätä kokemaani "stigmaa", joka voi johtaa ystävyyden päättymiseen mikäli kertoisin asioistani rehellisesti.
Oletteko havainneet tai kokeneet vastaavaa?
Minulla on elämässä nyt tilanne, että olisi aikaa uusille tasapainoisille ystäville. Olen nyt pohtinut, että jättäisinkö vastaisuudessa kertomatta omista traumoistani, ainakin suurimmasta osasta niistä. Olen ne käsitellyt, mutta yleensä taustani on tullut jossain vaiheessa puheeksi ystävien kanssa. Nyt olen miettinyt, että onko sillä taustallani lopulta ystävyyden kannalta niin väliä? Se, että minulla oli lapsuudessa isoja haasteita, ei kerro siitä, millaista aikuisuuteni nyt on. Ja sekin on hyvä muistaa, että tasaisen lapsuuden ja nuoruuden eläneille on ihan eri asia avautua vaikka kouluaikojen ilkeästä opettajasta tai sisaruksen sairastumisesta astmaan kuin kuulla juttuja per.he.väk.ivallasta tai vastaavista.
Eivät nuo lapsuuden asiat kovin akuutisti elämässäni näy. Korkeintaan pienissä asioissa, miten toimin tietyissä tilanteissa jne. Elämäni on nykyisin aivan erilaista. Olen ahkeralla työllä keskiluokkaisen rauhallisen perhe-elämän. Tiedän, että moni samanlaisen lapsuuden elänyt on päätynyt elämässä huonoille teille. Minä ponnistelin paljon päästäkseni pois siitä, mihin olisin voinut katkeruuksissani jämähtää. Toisekseen myös mietin, että olen tähän saakka vetänyt puoleeni muutamia ongelmakimppuja, kun olen itse avautunut traumoistani. Näissä tilanteissa olen tulkinnut luottamukseksi sen, että toinen on avautunut traumoistaan. Todellisuudessa siinä on varmasti ollut kyse muusta, kuten tuen hakemisesta. Pohdinkin, jos jättäisin tuon avautumisen pois, niin kenties löytyisi tasapainoisempaa seuraa?
Enkä sano tätä sillä, etteikö elämässäni voisi vastaisuudessakin tapahtua ikäviä asioita. Mutta onhan joku potkujen saaminen/avioero tai sairastuminen ihan eri juttu, jos elämässä on muuten palikat kunnossa ja vointi on tasapainoinen vs. elämänhallinta olisi hukassa ja haastetta olisi vähän joka paikassa. Sekin kertoo minusta paljon, miten ihminen vastoinkäymisiin suhtautuu. Onko valmis työstämään niitä ja näkemään vaivaa, jotta tilanne helpottaisi vai haluaako jäädä vain murehtimaan surkeaa kohtaloaan.
Traumoista ei kannata avautua muuta kuin jos toinen avautuu vastaavasta ensin. Varsinkin tasapainoiset ihmiset se karkoittaa, vaikka olisi itse ihan ok menneisyytensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään ihmisiä. Näihin netin ystäväryhmiin hakeutuu paljon sellaisia, joilla on selvästi myös muita ongelmia yksinäisyyden lisäksi. Monilla ei tunnu olevan alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja, osalla on selkeästi hoitamattomia mielenterveys- ja päihdeongelmia ja useilla yleinen elämänasenne on negatiivinen, jopa pahansuopa. Tuntuu, että sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan valittamalla ja haukkumalla sosiaalisia ja "suosittuja" ihmisiä. Kokeilin joskus vuosia sitten hakea ystäviä tällaisesta yksinäisten yhteisöstä mutta luovutin varsin pian. Osalla ei ollut mitään keskustelutaitoja, jotkut "ghostasivat" ensimmäisen viestin jälkeen ja tietyt tapaukset hakivat vain seurustelukumppania. En myöskään näe mitään mieltä siinä, että ystävyyssuhde rakentuisi yksinäisyydestä valittamisen ympärille. Jotkut olivat niin samastuneita yksinäisyyteensä, että näkivät ensisijaisesti itsensä yksinäisinä, eivät kokonaisina ihmisinä kaikkine puolineen.
Jaa. Olen tuo, jolle vastasit, ja olen tutustunut näissä ryhmissä ihan tavallisiin kivoihin ihmisiin. Ei kukaan ole minulle valitellut mitään. Osasta on jäänyt pidempiaikaisia ystäviä, mutta ei tietysti kaikista. Olen jatkanut yhteydenpitoa sellaisten kanssa, joiden kanssa on ollut mukavaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Jos joku on tehnyt oharit, niin en ole sitten enää hänen kanssaan ollut tekemisissä, enkä myöskään muistellut asiaa sen enempää. Omat kokemukset siis pääosin hyviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään ihmisiä. Näihin netin ystäväryhmiin hakeutuu paljon sellaisia, joilla on selvästi myös muita ongelmia yksinäisyyden lisäksi. Monilla ei tunnu olevan alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja, osalla on selkeästi hoitamattomia mielenterveys- ja päihdeongelmia ja useilla yleinen elämänasenne on negatiivinen, jopa pahansuopa. Tuntuu, että sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan valittamalla ja haukkumalla sosiaalisia ja "suosittuja" ihmisiä. Kokeilin joskus vuosia sitten hakea ystäviä tällaisesta yksinäisten yhteisöstä mutta luovutin varsin pian. Osalla ei ollut mitään keskustelutaitoja, jotkut "ghostasivat" ensimmäisen viestin jälkeen ja tietyt tapaukset hakivat vain seurustelukumppania. En myöskään näe mitään mieltä siinä, että ystävyyssuhde rakentuisi yksinäisyydestä valittamisen ympärille. Jotkut olivat niin samastuneita yksinäisyyteensä, että näkivät ensisijaisesti itsensä yksinäisinä, eivät kokonaisina ihmisinä kaikkine puolineen.
Joo tunnistan tämän ilmiön. Se juuri, että tuollaisissa piireissä, joissa tavallaan koetaan olevansa sosiaalisesti "hylkiöitä" on ongelmana että se tavallaan helposti manifestoituu ja aiheuttaa negatiivisen pohjavireen koko touhuun. Aivan kun jonkinlainen raskas viitta olisi laskettu sen porukan ylle ja siellä sitten kökitään omassa poterossa. Mukavia ihmisiä monet yksilöinä, mutta joukkodynamiikkana ei kovin terveellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään ihmisiä. Näihin netin ystäväryhmiin hakeutuu paljon sellaisia, joilla on selvästi myös muita ongelmia yksinäisyyden lisäksi. Monilla ei tunnu olevan alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja, osalla on selkeästi hoitamattomia mielenterveys- ja päihdeongelmia ja useilla yleinen elämänasenne on negatiivinen, jopa pahansuopa. Tuntuu, että sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan valittamalla ja haukkumalla sosiaalisia ja "suosittuja" ihmisiä. Kokeilin joskus vuosia sitten hakea ystäviä tällaisesta yksinäisten yhteisöstä mutta luovutin varsin pian. Osalla ei ollut mitään keskustelutaitoja, jotkut "ghostasivat" ensimmäisen viestin jälkeen ja tietyt tapaukset hakivat vain seurustelukumppania. En myöskään näe mitään mieltä siinä, että ystävyyssuhde rakentuisi yksinäisyydestä valittamisen ympärille. Jotkut olivat niin samastuneita yksinäisyyteensä, että näkivät ensisijaisesti itsensä yksinäisinä, eivät kokonaisina ihmisinä kaikkine puolineen.
Joo tunnistan tämän ilmiön. Se juuri, että tuollaisissa piireissä, joissa tavallaan koetaan olevansa sosiaalisesti "hylkiöitä" on ongelmana että se tavallaan helposti manifestoituu ja aiheuttaa negatiivisen pohjavireen koko touhuun. Aivan kun jonkinlainen raskas viitta olisi laskettu sen porukan ylle ja siellä sitten kökitään omassa poterossa. Mukavia ihmisiä monet yksilöinä, mutta joukkodynamiikkana ei kovin terveellinen.
En ole koskaan netin ystäväryhmissä törmännyt tyyppeihin, jotka suhtautuisivat muihin yhtä negatiivisesti kuin te kaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ne netin ystäväryhmät ei kelpaa ihmisille? Vaikka mitä miittejä järjestetään ja pyydellään seuraa eri juttuihin. Luulisi, että kiinnostaa, jos tuntuu yksinäiseltä.
Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään ihmisiä. Näihin netin ystäväryhmiin hakeutuu paljon sellaisia, joilla on selvästi myös muita ongelmia yksinäisyyden lisäksi. Monilla ei tunnu olevan alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja, osalla on selkeästi hoitamattomia mielenterveys- ja päihdeongelmia ja useilla yleinen elämänasenne on negatiivinen, jopa pahansuopa. Tuntuu, että sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan valittamalla ja haukkumalla sosiaalisia ja "suosittuja" ihmisiä. Kokeilin joskus vuosia sitten hakea ystäviä tällaisesta yksinäisten yhteisöstä mutta luovutin varsin pian. Osalla ei ollut mitään keskustelutaitoja, jotkut "ghostasivat" ensimmäisen viestin jälkeen ja tietyt tapaukset hakivat vain seurustelukumppania. En myöskään näe mitään mieltä siinä, että ystävyyssuhde rakentuisi yksinäisyydestä valittamisen ympärille. Jotkut olivat niin samastuneita yksinäisyyteensä, että näkivät ensisijaisesti itsensä yksinäisinä, eivät kokonaisina ihmisinä kaikkine puolineen.
Joo tunnistan tämän ilmiön. Se juuri, että tuollaisissa piireissä, joissa tavallaan koetaan olevansa sosiaalisesti "hylkiöitä" on ongelmana että se tavallaan helposti manifestoituu ja aiheuttaa negatiivisen pohjavireen koko touhuun. Aivan kun jonkinlainen raskas viitta olisi laskettu sen porukan ylle ja siellä sitten kökitään omassa poterossa. Mukavia ihmisiä monet yksilöinä, mutta joukkodynamiikkana ei kovin terveellinen.
En ole koskaan netin ystäväryhmissä törmännyt tyyppeihin, jotka suhtautuisivat muihin yhtä negatiivisesti kuin te kaksi.
Niinkö? Kritisoin sitä dynamiikkaa, jonka olen kokenut näissä tietyissä ryhmissä ja joka ei saa ihmisistä parhaita puoliaan esille. Olipas kyllä tosiaan niin negatiivista ettei koskaan ole moista nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaajaEn ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Kausikaveruus. Nämä aina "ihastuvat" uuteen ihmiseen ja haluavat luuhata sen kanssa paljon ja jatkuvasti. Kunnes kyllästyvät, hylkäävät, heittävät pois ja vaihtavat seuraavaan. Hyötymistarkoitus on tässä usein myös mukana. Minuakin kausikavereiden keräilijä hyödynsi kaikin mahdollisin tavoin palveluksia pyytämällä ja rahaakin lainaili ja maksoi takaisin aina hiukan vähemmän kuin oli lainannut. Silti se sattui, kun heitti pois, mutta nykyään osaan tunnistaa tyypin.
Minäkin törmäsin vastaavaan ja loukkasi paljon, kun ystävä heivasi minut uuden ystävän tieltä. Hän vain vetosi siihen, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa töiden ja lasten ohessa nähdä. Oli hänellä aikaa - uudelle ystävälle meni kaikki se aika, jonka ystävä oli aiemmin viettänyt minun kanssani. Sama oli käynyt ennen minua monille muillekin hänen ystävilleen ja he olivat saaneet samat perustelut. Minuunkin ystävä oli ihastunut ystävänä ja alkuun oli hyvin intensiivinen, kunnes laittoi jarrut pohjaan parin vuoden jälkeen. Tunsin oloni loukatuksi, kun ystävä heivasi noin hyvän ystävyyden jälkeen. Ystävä ei yhtään ymmärtänyt loukkaantumistani. Hän ei mielestään toiminut mitenkään väärin. Sanoi pitävänsä normaalina sitä, että etsii itselleen aina uuden läheisen ystävän ja oletti taakse jääneiden ystävien olevan yhä hänen elämässään läsnä. Minua moinen ei kiinnostanut. Miksi olisin halunnut olla toisen ystävä, jos en enää sen vertaa kiinnostanut, että minulle olisi annettu aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaajaEn ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Kausikaveruus. Nämä aina "ihastuvat" uuteen ihmiseen ja haluavat luuhata sen kanssa paljon ja jatkuvasti. Kunnes kyllästyvät, hylkäävät, heittävät pois ja vaihtavat seuraavaan. Hyötymistarkoitus on tässä usein myös mukana. Minuakin kausikavereiden keräilijä hyödynsi kaikin mahdollisin tavoin palveluksia pyytämällä ja rahaakin lainaili ja maksoi takaisin aina hiukan vähemmän kuin oli lainannut. Silti se sattui, kun heitti pois, mutta nykyään osaan tunnistaa tyypin.
Minäkin törmäsin vastaavaan ja loukkasi paljon, kun ystävä heivasi minut uuden ystävän tieltä. Hän vain vetosi siihen, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa töiden ja lasten ohessa nähdä. Oli hänellä aikaa - uudelle ystävälle meni kaikki se aika, jonka ystävä oli aiemmin viettänyt minun kanssani. Sama oli käynyt ennen minua monille muillekin hänen ystävilleen ja he olivat saaneet samat perustelut. Minuunkin ystävä oli ihastunut ystävänä ja alkuun oli hyvin intensiivinen, kunnes laittoi jarrut pohjaan parin vuoden jälkeen. Tunsin oloni loukatuksi, kun ystävä heivasi noin hyvän ystävyyden jälkeen. Ystävä ei yhtään ymmärtänyt loukkaantumistani. Hän ei mielestään toiminut mitenkään väärin. Sanoi pitävänsä normaalina sitä, että etsii itselleen aina uuden läheisen ystävän ja oletti taakse jääneiden ystävien olevan yhä hänen elämässään läsnä. Minua moinen ei kiinnostanut. Miksi olisin halunnut olla toisen ystävä, jos en enää sen vertaa kiinnostanut, että minulle olisi annettu aikaa?
Tyypillinen ihastuja, jonka ihastus laimenee parin vuoden sisällä ja siirtyy seuraavaan ihastukseen.
Nämä ihmiset ovat muuten monesti melkoisia lokkeja, aina etsimässä jotakuta, josta voisi hyötyä tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaajaEn ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Kausikaveruus. Nämä aina "ihastuvat" uuteen ihmiseen ja haluavat luuhata sen kanssa paljon ja jatkuvasti. Kunnes kyllästyvät, hylkäävät, heittävät pois ja vaihtavat seuraavaan. Hyötymistarkoitus on tässä usein myös mukana. Minuakin kausikavereiden keräilijä hyödynsi kaikin mahdollisin tavoin palveluksia pyytämällä ja rahaakin lainaili ja maksoi takaisin aina hiukan vähemmän kuin oli lainannut. Silti se sattui, kun heitti pois, mutta nykyään osaan tunnistaa tyypin.
Minäkin törmäsin vastaavaan ja loukkasi paljon, kun ystävä heivasi minut uuden ystävän tieltä. Hän vain vetosi siihen, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa töiden ja lasten ohessa nähdä. Oli hänellä aikaa - uudelle ystävälle meni kaikki se aika, jonka ystävä oli aiemmin viettänyt minun kanssani. Sama oli käynyt ennen minua monille muillekin hänen ystävilleen ja he olivat saaneet samat perustelut. Minuunkin ystävä oli ihastunut ystävänä ja alkuun oli hyvin intensiivinen, kunnes laittoi jarrut pohjaan parin vuoden jälkeen. Tunsin oloni loukatuksi, kun ystävä heivasi noin hyvän ystävyyden jälkeen. Ystävä ei yhtään ymmärtänyt loukkaantumistani. Hän ei mielestään toiminut mitenkään väärin. Sanoi pitävänsä normaalina sitä, että etsii itselleen aina uuden läheisen ystävän ja oletti taakse jääneiden ystävien olevan yhä hänen elämässään läsnä. Minua moinen ei kiinnostanut. Miksi olisin halunnut olla toisen ystävä, jos en enää sen vertaa kiinnostanut, että minulle olisi annettu aikaa?
Tyypillinen ihastuja, jonka ihastus laimenee parin vuoden sisällä ja siirtyy seuraavaan ihastukseen.
Nämä ihmiset ovat muuten monesti melkoisia lokkeja, aina etsimässä jotakuta, josta voisi hyötyä tavalla tai toisella.
Tämän lokkeilun tunnistan. Olin saanut uuden ystävän ja ajan kuluessa hoksasin, että hän lokkeili todella paljon pyytämässä apua milloin mihinkin. Työkaveria pyysi useammaksi yöksi lastenvahdiksi, jotta pääsi itse koulutukseen. Ystävältään odotti paljon tukea lapsilleen. Toisen ystävän odotti kuuntelevan yksipuolisesti elämänkriisiään, mutta ei ollut valmis tukemaan ystäväänsä vastavuoroisesti. Samaan aikaan jaksoi hokea, miten hän on kyllä niin itsenäinen ja vahva yh-äiti.
Tämä lokkeilija myös aina odotetti jotain toisilta. Kenenkään kanssa ei voinut nähdä muuten vain. Kylään mentiin syömään milloin toisten laittamat ruoat ja leipomukset, mutta vastavuoroisesti ei kutsuttu muita kylään. Aina piti olla jotain erityistä tekemistä tai apua. Paras oli, kun tämä "Ella" ihan suoraan totesi, että ei hän koe tarvetta olla vastavuoroinen häntä auttaneita ihmisiä kohtaan. Että se riittää, kun hyvän laittaa muille kiertoon, niin kyllä ihmiset saa sen hyvän sitten jotain muuta kautta takaisin. Eli jos vaikka Juulia auttoi Ellaa, niin Ella käytti auttamishalunsa Berttaan, joka taas auttoi Liisaa jne. Ella ei käsittänyt, että siinä saattoi Juulia jäädä kokonaan ilman apua, kun Ellasta vastavuoroisuus oli turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Ymmärrän pointtisi, mutta haittaako sua ystävyyssuhteessa, jos sulla on välillä avun ja tuen tarvetta, mutta ystävälläsi ei koskaan? Olettaen, että ystäväsi auttaa ja tukee sua silloin, kun sinä sitä tarvitset, mutta hän ei koskaan tarvitse mitään vastaavaa sulta ( koska hän saa tarvitsemansa avun ja tuen joltain muulta)?
Oon eri, mutta voihan sille ystävälle muistuttaa että "muistathan, että multakin voi pyytää apua, jos Sirkku/Kalle ei pääse avuksi."
Mun mielestä tuossa nyt kyllä sitten pitää olla jo aika meedio tai vähintään omistaa kristallipallo, jos jo etukäteen pystyy lupautumaan apuun, jonka tapaa tai ajankohtaa ei vielä kukaan edes tiedä. Ei mulle tuottaisi mitään ongelmaa pyytää apua ystäviltäni, jos en mistään muualta apua saisi. Mulla on nyt kevään aikana edessä tuulikaapin lattianpäällysteen vaihtaminen ja mikäli en sitä yksin saa laitettua, palkkaan jonkun ammattilaisen tekemään homman. Vuosi sitten mulla oli muutama homma, jota en osannut itse tehdä. Ja vaikka olisin osannutkin, niin koska olen kanantaluttajien sukua eli lyhyt, en olisi ylettynyt edes keittiötikkailla niin korkealle. Sen sijaan, että olisin alkanut soitella sukulaisiani, ystäviäni ja kavereitani läpi, löysinkin netistä kahden nuoren miehen perustaman eräänlaisen "handyman"-firman ja palkkasin heidät. Tulivat täsmälleen sovittuna aikana eikä tarvinnut kenenkään kanssa venkslata, mikä päivä ja kellonaika ehkä sopisi eikä siirtää sovittua aikaa sen takia, että lapsi on sairaana, auto on huollossa, anoppi joutui sairaalaan jne.
Onhan tuo sun mainitsemasi lausahdus ihan kivaa toisen huomioimista, vaikkei sillä todellisuudessa sitten olisikaan mitään merkitystä. Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. En oikein usko, että sinäkään ollessasi perheesi kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä odottaen lentoa kahden viikon lomalle Teneriffalle, nilkkamurtuman saaneen ystäväsi soittaessa sanoisit perheellesi, että menkää te, mä lähden auttamaan ystävääni kauppareissuissa ja siivoamisessa.Voi olla, että tulkitsen vaan liikaa omista huonoista kokemuksistani lähtien, kun mulle tulee sellainen fiilis että moni velvollisuusihminen ei ole oikein sisäistänyt tätä kohtaa: Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. Sitten ollaan katkeria ja vihaisia, kun ei saada apua takaisin, kun itse ollaan autettu, mutta samalla ei olla nähty, että se toinen ei osaa, pysty tai tilanne elämässä sellainen, että ei sovi muiden tarpeiden tai velvoitteiden takia.
No yleensä se vihastuminen tulee siitä kun se toinen VOISI auttaa, muttei halua. Esim. itselle käynyt: Kaverit 3kpl pyytävät hieromaan hartioitaan, hieron kaikkia vuorotellen, ollaan siis samassa paikassa kaikki. Kysyn sitten voisiko joku nyt hieroa minun hartioitani? Kukaan ei suostu. Itsekkäitä kusipäitä tuommoiset ja tuontyyppinen toiminta on muuten yleistä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Ymmärrän pointtisi, mutta haittaako sua ystävyyssuhteessa, jos sulla on välillä avun ja tuen tarvetta, mutta ystävälläsi ei koskaan? Olettaen, että ystäväsi auttaa ja tukee sua silloin, kun sinä sitä tarvitset, mutta hän ei koskaan tarvitse mitään vastaavaa sulta ( koska hän saa tarvitsemansa avun ja tuen joltain muulta)?
Oon eri, mutta voihan sille ystävälle muistuttaa että "muistathan, että multakin voi pyytää apua, jos Sirkku/Kalle ei pääse avuksi."
Mun mielestä tuossa nyt kyllä sitten pitää olla jo aika meedio tai vähintään omistaa kristallipallo, jos jo etukäteen pystyy lupautumaan apuun, jonka tapaa tai ajankohtaa ei vielä kukaan edes tiedä. Ei mulle tuottaisi mitään ongelmaa pyytää apua ystäviltäni, jos en mistään muualta apua saisi. Mulla on nyt kevään aikana edessä tuulikaapin lattianpäällysteen vaihtaminen ja mikäli en sitä yksin saa laitettua, palkkaan jonkun ammattilaisen tekemään homman. Vuosi sitten mulla oli muutama homma, jota en osannut itse tehdä. Ja vaikka olisin osannutkin, niin koska olen kanantaluttajien sukua eli lyhyt, en olisi ylettynyt edes keittiötikkailla niin korkealle. Sen sijaan, että olisin alkanut soitella sukulaisiani, ystäviäni ja kavereitani läpi, löysinkin netistä kahden nuoren miehen perustaman eräänlaisen "handyman"-firman ja palkkasin heidät. Tulivat täsmälleen sovittuna aikana eikä tarvinnut kenenkään kanssa venkslata, mikä päivä ja kellonaika ehkä sopisi eikä siirtää sovittua aikaa sen takia, että lapsi on sairaana, auto on huollossa, anoppi joutui sairaalaan jne.
Onhan tuo sun mainitsemasi lausahdus ihan kivaa toisen huomioimista, vaikkei sillä todellisuudessa sitten olisikaan mitään merkitystä. Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. En oikein usko, että sinäkään ollessasi perheesi kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä odottaen lentoa kahden viikon lomalle Teneriffalle, nilkkamurtuman saaneen ystäväsi soittaessa sanoisit perheellesi, että menkää te, mä lähden auttamaan ystävääni kauppareissuissa ja siivoamisessa.Voi olla, että tulkitsen vaan liikaa omista huonoista kokemuksistani lähtien, kun mulle tulee sellainen fiilis että moni velvollisuusihminen ei ole oikein sisäistänyt tätä kohtaa: Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. Sitten ollaan katkeria ja vihaisia, kun ei saada apua takaisin, kun itse ollaan autettu, mutta samalla ei olla nähty, että se toinen ei osaa, pysty tai tilanne elämässä sellainen, että ei sovi muiden tarpeiden tai velvoitteiden takia.
No yleensä se vihastuminen tulee siitä kun se toinen VOISI auttaa, muttei halua. Esim. itselle käynyt: Kaverit 3kpl pyytävät hieromaan hartioitaan, hieron kaikkia vuorotellen, ollaan siis samassa paikassa kaikki. Kysyn sitten voisiko joku nyt hieroa minun hartioitani? Kukaan ei suostu. Itsekkäitä kusipäitä tuommoiset ja tuontyyppinen toiminta on muuten yleistä!
Tähän auttamiseen ja yleensäkin ystävyyssuhteen vastavuoroisuuteen. Kyllähän se kertoo paljon, jos olet auttanut toista, antanut toiselle aikaa jne ja toinen ei ole valmis tekemään sinulle samoin. Se, miten toinen sinua kohtelee, kertoo siitä, kuinka tärkeä olet ja mikä kaikki menee ohitsesi. Jos toinen ei ole valmis auttamaan/näkemään (vaikka mahdollisuus olisi), niin kertoohan se sanattomasti sen, että olet toisten prioriteettilistalla häntäpäässä. Jokainen sitten itse valitsee, haluaako olla jonkun elämässä se häntäpään henkilö. Minä en ole halunnut olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaajaEn ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Kausikaveruus. Nämä aina "ihastuvat" uuteen ihmiseen ja haluavat luuhata sen kanssa paljon ja jatkuvasti. Kunnes kyllästyvät, hylkäävät, heittävät pois ja vaihtavat seuraavaan. Hyötymistarkoitus on tässä usein myös mukana. Minuakin kausikavereiden keräilijä hyödynsi kaikin mahdollisin tavoin palveluksia pyytämällä ja rahaakin lainaili ja maksoi takaisin aina hiukan vähemmän kuin oli lainannut. Silti se sattui, kun heitti pois, mutta nykyään osaan tunnistaa tyypin.
Minäkin törmäsin vastaavaan ja loukkasi paljon, kun ystävä heivasi minut uuden ystävän tieltä. Hän vain vetosi siihen, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa töiden ja lasten ohessa nähdä. Oli hänellä aikaa - uudelle ystävälle meni kaikki se aika, jonka ystävä oli aiemmin viettänyt minun kanssani. Sama oli käynyt ennen minua monille muillekin hänen ystävilleen ja he olivat saaneet samat perustelut. Minuunkin ystävä oli ihastunut ystävänä ja alkuun oli hyvin intensiivinen, kunnes laittoi jarrut pohjaan parin vuoden jälkeen. Tunsin oloni loukatuksi, kun ystävä heivasi noin hyvän ystävyyden jälkeen. Ystävä ei yhtään ymmärtänyt loukkaantumistani. Hän ei mielestään toiminut mitenkään väärin. Sanoi pitävänsä normaalina sitä, että etsii itselleen aina uuden läheisen ystävän ja oletti taakse jääneiden ystävien olevan yhä hänen elämässään läsnä. Minua moinen ei kiinnostanut. Miksi olisin halunnut olla toisen ystävä, jos en enää sen vertaa kiinnostanut, että minulle olisi annettu aikaa?
Tyypillinen ihastuja, jonka ihastus laimenee parin vuoden sisällä ja siirtyy seuraavaan ihastukseen.
Nämä ihmiset ovat muuten monesti melkoisia lokkeja, aina etsimässä jotakuta, josta voisi hyötyä tavalla tai toisella.
Tämän lokkeilun tunnistan. Olin saanut uuden ystävän ja ajan kuluessa hoksasin, että hän lokkeili todella paljon pyytämässä apua milloin mihinkin. Työkaveria pyysi useammaksi yöksi lastenvahdiksi, jotta pääsi itse koulutukseen. Ystävältään odotti paljon tukea lapsilleen. Toisen ystävän odotti kuuntelevan yksipuolisesti elämänkriisiään, mutta ei ollut valmis tukemaan ystäväänsä vastavuoroisesti. Samaan aikaan jaksoi hokea, miten hän on kyllä niin itsenäinen ja vahva yh-äiti.
Tämä lokkeilija myös aina odotetti jotain toisilta. Kenenkään kanssa ei voinut nähdä muuten vain. Kylään mentiin syömään milloin toisten laittamat ruoat ja leipomukset, mutta vastavuoroisesti ei kutsuttu muita kylään. Aina piti olla jotain erityistä tekemistä tai apua. Paras oli, kun tämä "Ella" ihan suoraan totesi, että ei hän koe tarvetta olla vastavuoroinen häntä auttaneita ihmisiä kohtaan. Että se riittää, kun hyvän laittaa muille kiertoon, niin kyllä ihmiset saa sen hyvän sitten jotain muuta kautta takaisin. Eli jos vaikka Juulia auttoi Ellaa, niin Ella käytti auttamishalunsa Berttaan, joka taas auttoi Liisaa jne. Ella ei käsittänyt, että siinä saattoi Juulia jäädä kokonaan ilman apua, kun Ellasta vastavuoroisuus oli turhaa.
Juu, tämä minun kausikaveri-lokki osasi kyllä taitavasti hyödyntää ja lokkeilla muille! Pyysi käymään ja soitti ollessani matkalla, voisinko samalla tuoda hänelle röökiä tai pullon punkkua, jota voisimme sitten yhdessä juoda. Tällä oli tapana myös käydä pimpottelemassa naapureiden ovikelloja ja pyytämässä näiltä rahaa! Olin kerran mukana tuollaisella kerjuukierroksella yleisönä, joten totta on! Ja kyseessä oli siis yli nelikymppinen nainen! Nakitti myös lastenvahdiksi, pyysi käymään ja pyysi hetken vahtimaan lasta kun hän kävisi ihan hetken vain ulkona, ihan hetken vain, tuli seuraavana aamuna takaisin.
Mua on hämmentänyt, miten moni ystävänäni pitämä ihminen on lakannut kysymästä kuulumisia. Tai jos tietävät, että elämässäni on käynyt jotain isoa, esim. perheenjäsenen sairastuminen, niin siitä ei kysytä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Ymmärrän pointtisi, mutta haittaako sua ystävyyssuhteessa, jos sulla on välillä avun ja tuen tarvetta, mutta ystävälläsi ei koskaan? Olettaen, että ystäväsi auttaa ja tukee sua silloin, kun sinä sitä tarvitset, mutta hän ei koskaan tarvitse mitään vastaavaa sulta ( koska hän saa tarvitsemansa avun ja tuen joltain muulta)?
Oon eri, mutta voihan sille ystävälle muistuttaa että "muistathan, että multakin voi pyytää apua, jos Sirkku/Kalle ei pääse avuksi."
Mun mielestä tuossa nyt kyllä sitten pitää olla jo aika meedio tai vähintään omistaa kristallipallo, jos jo etukäteen pystyy lupautumaan apuun, jonka tapaa tai ajankohtaa ei vielä kukaan edes tiedä. Ei mulle tuottaisi mitään ongelmaa pyytää apua ystäviltäni, jos en mistään muualta apua saisi. Mulla on nyt kevään aikana edessä tuulikaapin lattianpäällysteen vaihtaminen ja mikäli en sitä yksin saa laitettua, palkkaan jonkun ammattilaisen tekemään homman. Vuosi sitten mulla oli muutama homma, jota en osannut itse tehdä. Ja vaikka olisin osannutkin, niin koska olen kanantaluttajien sukua eli lyhyt, en olisi ylettynyt edes keittiötikkailla niin korkealle. Sen sijaan, että olisin alkanut soitella sukulaisiani, ystäviäni ja kavereitani läpi, löysinkin netistä kahden nuoren miehen perustaman eräänlaisen "handyman"-firman ja palkkasin heidät. Tulivat täsmälleen sovittuna aikana eikä tarvinnut kenenkään kanssa venkslata, mikä päivä ja kellonaika ehkä sopisi eikä siirtää sovittua aikaa sen takia, että lapsi on sairaana, auto on huollossa, anoppi joutui sairaalaan jne.
Onhan tuo sun mainitsemasi lausahdus ihan kivaa toisen huomioimista, vaikkei sillä todellisuudessa sitten olisikaan mitään merkitystä. Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. En oikein usko, että sinäkään ollessasi perheesi kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä odottaen lentoa kahden viikon lomalle Teneriffalle, nilkkamurtuman saaneen ystäväsi soittaessa sanoisit perheellesi, että menkää te, mä lähden auttamaan ystävääni kauppareissuissa ja siivoamisessa.Voi olla, että tulkitsen vaan liikaa omista huonoista kokemuksistani lähtien, kun mulle tulee sellainen fiilis että moni velvollisuusihminen ei ole oikein sisäistänyt tätä kohtaa: Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. Sitten ollaan katkeria ja vihaisia, kun ei saada apua takaisin, kun itse ollaan autettu, mutta samalla ei olla nähty, että se toinen ei osaa, pysty tai tilanne elämässä sellainen, että ei sovi muiden tarpeiden tai velvoitteiden takia.
No yleensä se vihastuminen tulee siitä kun se toinen VOISI auttaa, muttei halua. Esim. itselle käynyt: Kaverit 3kpl pyytävät hieromaan hartioitaan, hieron kaikkia vuorotellen, ollaan siis samassa paikassa kaikki. Kysyn sitten voisiko joku nyt hieroa minun hartioitani? Kukaan ei suostu. Itsekkäitä kusipäitä tuommoiset ja tuontyyppinen toiminta on muuten yleistä!
No eikö sulla jo älli sano ettet hiero kuin yhden ja kun jokainen tekee saman tulee kaikki hierotuksi!
Alue: Aihe vapaa
Tätä miettisin, jos pohdit, kannattaako uusille ystäville kertoa kaikkea. Onko noilla menneisyyden asioilla ystävyyden kannalta mitään väliä/merkitystä? Varmasti ne vaikuttavat sinuun ihmisenä, mutta vaikuttavatko ne ystävyyden muodostamiseen toisen kanssa? Todennäköisesti kuitenkin ystävyys muodostuisi ihan muun kuin 20-40 v takaisten asioiden ympärille.