Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1273)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta muuttumisesta tuli mieleen: tätä ilmiötä minun on aina ollut vaikea ymmärtää.
Kyllikki ja Annikki ovat olleet ystäviä jo pitkään. Ystävyys on sujunut hyvin, ei ole ollut mitään riitoja tai muuta sellaista. Kyllikki ja Annikki ovat nähneet säännöllisesti ja viestitelleet näkemisten välissä. Jossain vaiheessa Kyllikki huomaa, ettei enää haluaisi jatkaa ystävyyttä Annikin kanssa. Sen sijaan, että Kyllikki kertoisi asian suoraan Annikille, hän alkaa kohdella Annikkia ilkeästi. Kyllikki vähättelee Annikin kuulumisia, jättää vastaamatta Annikin viesteihin ja on nihkeän oloinen, kun ystävykset harvakseltaan tapaavat. Annikki on hämmentynyt, miksi Kyllikki on nykyisin niin kireä ja ilkeä. Ystävyys päättyy siihen, että Kyllikki lopulta ikävän käytöksen jälkeen toteaa Annikille, että tämä oli tässä tai Annikki kyllästyy Kyllikin käytöksen ja irtisanoo ystävyyden itse.
Itseäni siis mietityttää se, miten moni on valmis kohtelemaan ystävää ilkeästi. Usein niin ilkeästi, että eivät olisi edes puolitutulle/työkaverille tai etäiselle sukulaiselle yhtä ilkeitä. Tätä on ollut vaikea käsittää. Siinä ei mitään, jos haluaa lopettaa ystävyyden, mutta miksi on oltava ilkeä ja/tai välinpitämätön?
Samaa miettinyt ja liian useinkin tätä nähnyt. Miten ihmiset voivat yhtäkkiä olla niin ilkeitä ja julmia jollekkin, joka vielä hetki sitten oli ihan läheinen? Varsinkin, jos ei ole tapahtunut edes mitään ikävää, ajauduttu erilleen tai resurssit vaan ajautuvat nyt toisaalle. Se on kummallista. Monesti vierestä miettineenä, että ystävälle ei ikinä kuuluisi tehdä noin, juoruta pahaa selän takana tai eristää. Mikähän se ihminen/ihmissuhde on aiemmin sitten ollut? Nykyään tuntuu että jo ihan yksikin kiireessä huonosti muotoiltu viesti, kykenemättömyys heti vastata tai väärinymmärrys riittää katkaisemaan vuosien mittaisiakin siteitä ja toisen mielessä kääntyy välittömästi monsteriksi, johon on paras katkoa mahdollisimman teatraalisesti välit.
Olen miettinyt muistelevatko nämä ihmiset koskaan jälkeenpäin niitä hyviä hetkiä, tai piirteitä toisessa ihmisessä. Vähän kuin eksää haikaillen tms. Että muistuuko koskaan mieleen ne hetket, kun toinen olikin ihan hyvä ihminen. Suurimman osan ajastahan hän sitä kuitenkin on ollut.. Vai onko sitä hetkessä syntynyttä negatiivista mielikuvaa jatkuvasti ruokittava vai unohtavatko toisen kokonaan?
Puhun omasta kokemuksesta entisen ystäväni kanssa. Hänestä ystävyytemme päättyminen voi näyttää siltä, että kyse olisi ollut jostain väärinymmärryksestä tai huonosti asetelluista sanoista. Ei ollut. Yhden ystävän laittaman viestin jälkeen vain havahduin siihen, että tämä ystävyys ei koskaan ole ollutkaan hyvää ja tasavertaista ystävyyttä. Kyse ei ollut vain yhdestä viestistä, vaan heräsin tuon viestin myötä. Aloin näkemään, mikä kaikki ystävyydessämme oli ollut pielessä ja miten kurjasti ystävä minua kohteli yhteisten vuosiemme aikana. Tämän jälkeen päätin ystävyyden, ystäväni mielestä varmasti äkisti. Minusta taas päätös oli kytenyt jo pidemmän aikaa. Olin ollut liian kiltti ja arka sanoakseni asioista, jotka minua alitajuisesti häiritsivät myös aiemmin. Lisäksi pelkäsin menettäväni ystäväni, jos olisin asioista sanonut. Jälkikäteen ymmärsin, että ystäväni seura ei todellakaan tehnyt minulle hyvää, vaikka hänen menettämistään pelkäsin. Olo oli paljon kevyempi ja rauhallisempi, kun ystävyytemme loppui.
Vaikka ystävyydessä oli hyviäkin puolia, ei se poista sitä, miten isot asiat olivat ystäväni käytöksessä pielessä. Hän oli äärimmäisen epävakaa ihminen. Tuohan on sama, jos kehottaisi muistelemaan hyviä puolia vaikka narsistisessa vanhemmassa, vä.k.ivaltaisessa sisaruksessa/ek-kumppanissa jne. En minä muistele hyviä hetkiä ex-ystävän kanssa tai keskity miettimään hänen hyviä puoliaan. En minä haikaile ex-ystävääni takaisin tai muistele kaiholla yhteistä aikaamme. Ajattelen, etten noissa hetkissä käsittänyt ystäväni todellista luonnetta ja nuo muistot menneestä tuntuvat vain ikäviltä. Mieluummin olen ajattelematta koko asiaa ja keskitän energiani nykyisiin ystäviini. En edes ymmärrä, miksi entistä ystävää pitäisi muistella jotenkin ilolla tai ajatella hänestä jotenkin lämpimästi, jos ystävyys ei ole päättynyt mitenkään "kasvoimme kumpikin erillemme ja jäi hyvät muistot" -tunnelmissa? Ja miksi pitäisi ajatella jonkun ex-ystävän hyviä puolia? Jos ko. ihminen ei ole elämässäni millään lailla läsnä, mitä väliä sillä on, mitä hänestä ajattelen? Minusta on paljon järkevämpää keskittää energiansa niiden ihmisten miettimiseen, jotka ovat elämässäni läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Tämä voisi olla omasta kynästäni.
Minulla on rankka tausta, jonka olen työstänyt terapiassa ja itsekseen vuosien aikana. Elän tasapainoista, rauhallista elämää, enkä kaipaa mitään ilkeilyä ja ihmissuhdedraamaa. Arvostan ihmisiä, jotka keskittyvät pyörittämään tavallista arkea ja kohtelevat toisia hyvin. Niin teen itsekin. Onnekseni olen löytänyt tällaisen ystävän, joka on myös tasapainoinen. Hänellä ei ole taustalla mitään traumaattista, vaan elämä on aina ollut tasaista. Silti hän on empaattinen ja lempeä. Huomaa, että hänellä on ollut hyvä lähipiiri, perhe, suku ja ystävät ympärillä. Hän jakaa tuota kokemaansa hyvää myös minulle. Vastaisuudessa aionkin katsella mahdollisia ystäviä tällaisten tasapainoisten ihmisten joukosta. Aiemmin olen herkästi hakeutunut ystäväksi ihmisten kanssa, joita elämä on murjonut, mutta he eivät ole halunneet työstää asiaa, vaan ovat jääneet vellomaan siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä noista ystävyyden ja rakkauden kielistä. En käsitä, miksi monilla ajatus on se, että oma rakkauden kieli on vain tietynlainen ja siihen ei voisi tulla muita sävyjä ja oppia uutta. Jos on itse esim. tottunut osoittamaan välittämistä yhteisellä ajalla ja ystävä vaikka muistamalla synttärit, joulut ja merkkipäivät, miksei tuota ystävää voisi yrittää myös muistaa hänen tärkeinä päivinään? Laittaa vain kalenteriin merkinnän. Eikä sen tekojen tarvitse olla aina samanlaista. Jos Riina muistaa Saijaa syntymäpäivänä esim. herkkukorilla, niin voisihan Saija viedä vuosia täyttävän Riinan vaikka elokuviin. Yhtä lailla tuossa kumpikin tulee huomatuksi.
Itselläni siis väsyttää nämä ihmiset, jotka pitäytyvät hirveän tiukasti tuossa omassa rakkauden kielessä, eikä ole mitään intoa oppia uutta tai vähän joustaa läheisen vuoksi. Jos minun ystävälleni merkityksellistä olisi esim. konserteissa ja musiikkitilaisuuksissa käyminen, niin hyvin voisin ehdottaa johonkin musiikkitapahtumaan menoa, vaikka en itse niin konserteista perustaisi. Tai jos ystäväni osoittaisi välittämistä kosketuksella ja olisi aktiivinen halailija ja minä en, miksi en voisi joustaa ystäväni suuntaan ja halata hänen kanssaan tavatessa/erotessa (vaikken muiden kanssa niin halailisi)? Ei läheskään kaikki asiat ole mitään rajoja rikkovaa kamalaa, vaan tavallista kanssakäymistä toisten kanssa.
Samaa mieltä! Olen aina sekä kammoksunut että mielenkiinnolla suhtautunut juuri näihin ihmisiin, joilla on hyvin ehdottomat rajat. Viet jollekkin kukkakimpun ja saa vastaukseksi KUKAT EI OLE MUN JUTTU. Tai esimerkiksi kun minä rakastan kortteja ja tykkään antaa niitä KORTIT EI OLE MUN JUTTU! Noh, voi hyvänen aika sentään :D Entäs kun ne selkeästi on mun juttu? Voisiko mua ilahduttaakseen sitten vaikka joskus etsiä kivan kortin (saa miltei joka paikasta) tai kukan. Sama aktiviteettien kanssa. MÄ EN LENKKEILE! MÄ EN KÄY KEIKOILLA! :D
Joo tätä en minäkään ymmärrä :0
Minä itse tykkään lähteä melkein kaikkeen mukaan mitä ystävät ehdottavat, jos ne ei aivan selkeästi ole omien kykyjen ulkopuolella (arvot olisi tietysti toinen juttu, mutta sen verran samanlaiset ne on ystävien kanssa, joten tässä kontekstissa merkityksetöntä) Aina ne ei ole mitään supertärkeitä juttuja itselle, mutta sille ystävälle on joten silloin myös minua kiinnostaa. Plus se yhdessä oleminen ja tekeminen on oikeasti siinä se juttu, ei niinkään itse aktiviteetti. Enkä koe että joutuisin joustamaan tai muuttamaan itseäni toimiessani näin, mitä useat ilmeisesti kokevat.
Minä myös toivoisin, että ystävät vähän miettisivät niitä ehdotuksiaan. Joskus toiveet ovat kovin isoja. Jos ystäväni pitää vaikka viherpeukaloinnista, lähtisin mielellään seuraksi kukkakauppaan, katsomaan jotain puutarhaa tai vaikka ystävän kotipihalle pihahommakaveriksi. Nämä ovat pieniä juttuja, vaikka ei ihan mukavuusalueellani olisikaan. Mutta en lähtisi viherkasvimessuille toiselle paikkakunnalle tai kunnostamaan vapaaehtoisena jotakin ränsistynyttä kunnan uimarantaa. Tai jos tiedän, että ystäväni ei perusta yhtään elokuvien katselusta, niin en kysyisi mukaan leffaseuraksi. Sen sijaan voisin ehdottaa, että mennäänkö yhdessä museoon/kävelylle tms.
Joskus olen kokenut myös turhautumista siinä, että minulle on ehdotettu aina jotakin maksullisia menoja. Joskus olisi mukavampaa nähdä ystävän kanssa vaikka kotona, kahvitella ja jutella rauhassa kahden kuin lähteä lasten kanssa jonnekin Lintsille koko porukalla.
Kun mietin omia ystävyyssuhteitani tässä elämäntilanteessani, ne toimivat kovin eri tavoin ja eri periaattein, kuin vaikkapa opiskeluaikoina. Nuoruusikäisenä en olisi edes tunnistanut nykyisiä ystävyysssuhteitani ystävyydeksi, vaan olisin pitänyt sitä enemmänkin satunnaisena tuttavuutena. Yhteinen aika ja kokemukset olivat silloin niin isossa osassa ja ystävyyksissä oli myös jotenkin enemmän sellaisia parisuhdeviboja, että jaettiin kaikki.
Nyt yhdessä vietetty aika ei ole pääroolissa ollenkaan. Enemmänkin sellainen yhteinen elämästä selviytyminen, jossa yhdessä vietetty aika on harvinainen herkku, elämän tähtihetki, joka on arvokas ja harvinainen. Nyt ystävyyden voisi helpoiten tuhota aiheuttamalla toiselle riittämättömyyden tunnetta tai lisäämällä toisen elämään vaatimusten määrää. Kääntäen ystävyyden tärkeää sisältöä on tukea toisiamme selviämään niistä kuormituksista ja velvollisuuksista, joita emme voi välttää. Se tapahtuu tosin pienillä satunnaisilla viesteillä, usein wa-ryhmissä, joissa on useita ihmisiä. Jos joku ei laita mitään niihin pitkään aikaan, ei kukaan suutu. Tulkinta on se, että hänellä on nyt elämässä haastavinta.
Jos juuri nyt mietin kuluvaa viikkoa, koen riittämättömyyttä mm. lapseni ihosairauden perushoidosta ja lapsen koulupoissaoloista, leskeksi jääneen isäni huomiottajättämisestä (olen käynyt vain kerran ja soittanut muina iltoina pitkän puhelun), kuolleen äidin perunkirjoitusten asioiden hoitamattomuudesta, siitä että en ole tehnyt riittävästi töissä erään projektin eteen ja olen tehnyt joka päivä jonkin sellaisen virheen, jonka korjaamiseen on mennyt se aika jolla olisin voinut edistää asioita, talo ihan kaaoksessa, en vienyt lasta eilen harrastukseen sillä en vain jaksanut ajaa autolla, terveempi ja ongelmattomampi lapseni on jäänyt toisen lapsen ja isäni varjoon ja ollut vailla huomiota. Aionkin viikonloppuna tehdä hänen kanssaan jotain hänelle mieluisaa vaikka viimeisillä voimillani. Hiukseni ovat pesemättömät, enkä ole harrastanut tällä viikolla lainkaan liikuntaa. Jääkaappi on tyhjä.
Jos juuri nyt saisin joltain ystävältä viestiä, kuinka olen laiminlyönyt häntä ja aiheuttanut mielipahaa, niin enpä tiedä mitä ajattelisin. Kyllä minustakin olisi mukava palata opiskeluaikoihin, jossa elin sitä Frendit-sarjan mukaista elämää ja kaveripiirin kanssa tapahtui kaikki. Mutta nyt on nyt ja elämän realiteetit on sen mukaiset. Jos joku ystävistäni haluaa vielä riittämättömyyttäni lisätä, niin eipä taida tuntua enää missään.
Vierailija kirjoitti:
Kun mietin omia ystävyyssuhteitani tässä elämäntilanteessani, ne toimivat kovin eri tavoin ja eri periaattein, kuin vaikkapa opiskeluaikoina. Nuoruusikäisenä en olisi edes tunnistanut nykyisiä ystävyysssuhteitani ystävyydeksi, vaan olisin pitänyt sitä enemmänkin satunnaisena tuttavuutena. Yhteinen aika ja kokemukset olivat silloin niin isossa osassa ja ystävyyksissä oli myös jotenkin enemmän sellaisia parisuhdeviboja, että jaettiin kaikki.
Nyt yhdessä vietetty aika ei ole pääroolissa ollenkaan. Enemmänkin sellainen yhteinen elämästä selviytyminen, jossa yhdessä vietetty aika on harvinainen herkku, elämän tähtihetki, joka on arvokas ja harvinainen. Nyt ystävyyden voisi helpoiten tuhota aiheuttamalla toiselle riittämättömyyden tunnetta tai lisäämällä toisen elämään vaatimusten määrää. Kääntäen ystävyyden tärkeää sisältöä on tukea toisiamme selviämään niistä kuormituksista ja velvollisuuksista, joita emme voi välttää. Se tapahtuu tosin pienillä satunnaisilla viesteillä, usein wa-ryhmissä, joissa on useita ihmisiä. Jos joku ei laita mitään niihin pitkään aikaan, ei kukaan suutu. Tulkinta on se, että hänellä on nyt elämässä haastavinta.
Jos juuri nyt mietin kuluvaa viikkoa, koen riittämättömyyttä mm. lapseni ihosairauden perushoidosta ja lapsen koulupoissaoloista, leskeksi jääneen isäni huomiottajättämisestä (olen käynyt vain kerran ja soittanut muina iltoina pitkän puhelun), kuolleen äidin perunkirjoitusten asioiden hoitamattomuudesta, siitä että en ole tehnyt riittävästi töissä erään projektin eteen ja olen tehnyt joka päivä jonkin sellaisen virheen, jonka korjaamiseen on mennyt se aika jolla olisin voinut edistää asioita, talo ihan kaaoksessa, en vienyt lasta eilen harrastukseen sillä en vain jaksanut ajaa autolla, terveempi ja ongelmattomampi lapseni on jäänyt toisen lapsen ja isäni varjoon ja ollut vailla huomiota. Aionkin viikonloppuna tehdä hänen kanssaan jotain hänelle mieluisaa vaikka viimeisillä voimillani. Hiukseni ovat pesemättömät, enkä ole harrastanut tällä viikolla lainkaan liikuntaa. Jääkaappi on tyhjä.
Jos juuri nyt saisin joltain ystävältä viestiä, kuinka olen laiminlyönyt häntä ja aiheuttanut mielipahaa, niin enpä tiedä mitä ajattelisin. Kyllä minustakin olisi mukava palata opiskeluaikoihin, jossa elin sitä Frendit-sarjan mukaista elämää ja kaveripiirin kanssa tapahtui kaikki. Mutta nyt on nyt ja elämän realiteetit on sen mukaiset. Jos joku ystävistäni haluaa vielä riittämättömyyttäni lisätä, niin eipä taida tuntua enää missään.
Fiksu ystävä varmaan kysyisi, voisiko jotenkin tukea tai auttaa sinua, kun tilanne kuulostaa kuormittavalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun mietin omia ystävyyssuhteitani tässä elämäntilanteessani, ne toimivat kovin eri tavoin ja eri periaattein, kuin vaikkapa opiskeluaikoina. Nuoruusikäisenä en olisi edes tunnistanut nykyisiä ystävyysssuhteitani ystävyydeksi, vaan olisin pitänyt sitä enemmänkin satunnaisena tuttavuutena. Yhteinen aika ja kokemukset olivat silloin niin isossa osassa ja ystävyyksissä oli myös jotenkin enemmän sellaisia parisuhdeviboja, että jaettiin kaikki.
Nyt yhdessä vietetty aika ei ole pääroolissa ollenkaan. Enemmänkin sellainen yhteinen elämästä selviytyminen, jossa yhdessä vietetty aika on harvinainen herkku, elämän tähtihetki, joka on arvokas ja harvinainen. Nyt ystävyyden voisi helpoiten tuhota aiheuttamalla toiselle riittämättömyyden tunnetta tai lisäämällä toisen elämään vaatimusten määrää. Kääntäen ystävyyden tärkeää sisältöä on tukea toisiamme selviämään niistä kuormituksista ja velvollisuuksista, joita emme voi välttää. Se tapahtuu tosin pienillä satunnaisilla viesteillä, usein wa-ryhmissä, joissa on useita ihmisiä. Jos joku ei laita mitään niihin pitkään aikaan, ei kukaan suutu. Tulkinta on se, että hänellä on nyt elämässä haastavinta.
Jos juuri nyt mietin kuluvaa viikkoa, koen riittämättömyyttä mm. lapseni ihosairauden perushoidosta ja lapsen koulupoissaoloista, leskeksi jääneen isäni huomiottajättämisestä (olen käynyt vain kerran ja soittanut muina iltoina pitkän puhelun), kuolleen äidin perunkirjoitusten asioiden hoitamattomuudesta, siitä että en ole tehnyt riittävästi töissä erään projektin eteen ja olen tehnyt joka päivä jonkin sellaisen virheen, jonka korjaamiseen on mennyt se aika jolla olisin voinut edistää asioita, talo ihan kaaoksessa, en vienyt lasta eilen harrastukseen sillä en vain jaksanut ajaa autolla, terveempi ja ongelmattomampi lapseni on jäänyt toisen lapsen ja isäni varjoon ja ollut vailla huomiota. Aionkin viikonloppuna tehdä hänen kanssaan jotain hänelle mieluisaa vaikka viimeisillä voimillani. Hiukseni ovat pesemättömät, enkä ole harrastanut tällä viikolla lainkaan liikuntaa. Jääkaappi on tyhjä.
Jos juuri nyt saisin joltain ystävältä viestiä, kuinka olen laiminlyönyt häntä ja aiheuttanut mielipahaa, niin enpä tiedä mitä ajattelisin. Kyllä minustakin olisi mukava palata opiskeluaikoihin, jossa elin sitä Frendit-sarjan mukaista elämää ja kaveripiirin kanssa tapahtui kaikki. Mutta nyt on nyt ja elämän realiteetit on sen mukaiset. Jos joku ystävistäni haluaa vielä riittämättömyyttäni lisätä, niin eipä taida tuntua enää missään.
Fiksu ystävä varmaan kysyisi, voisiko jotenkin tukea tai auttaa sinua, kun tilanne kuulostaa kuormittavalta.
Mun ystävilläni on samanlaista. Sehän meitä yhdistääkin. Kuvailin omaa tavanomaista viikkoani, eikä ystävieni elämä eroa tästä juurikaan mitenkään. Siksi varmaan olemmekin ystäviä. Ja siksi minulla ei ole ystävinä ihmisiä, jotka loukkaantuvat ellen ehdi kahvittelemaan tai teatteriin. USkon, että elämä on erilaista vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Voidaan sitten katsoa miten se muuttaa ystävyyttä. Aika näyttää.
Tälläkin viikolla yksi ystävä laittoi viestiryhmään kuvan laukustaan, jonka pohjalla oli muumioitunut banaani. Se on juuri sellaista ystävyyttä, joka nyt kannattelee minua. Elämä on epätäydellistä ja suoraan sanottuna aika raadollista. Mutta sitä se on kaikille. Käydään ystäväporukalla sitten kahviloissa ja kylpylöissä, kun se seuraava elämänvaihe alkaa.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Nimenomaan ei ole väliä, onko ystävä "normi-ihminen" vai "outolintu". Pitää tutustua monenlaisiin erilaisiin ihmisiin. En minäkään oleta, että ystävilläni pitäisi olla samanlainen tausta. Eikä kenelläkään heistä olekaan. Enkä myöskään tarkoita, että "outolinnut" olisivat jotenkin traumatisoituneita tms. Mut tekee "outolinnuksi" varsin erikoinen sisustusmakuni, keskivertoa erikoisempi käsitys kuolemasta, tietyt kiinnostukseni kohteet kuten rajatieto sekä vanhat suomalaiset perinteet yms, kykyni toimia yhteisöllisesti, vaikka viihdynkin parhaiten yksin, haluni olla vaikkeuksieni keskellä aivan rauhassa (en siis halua, että mulle soitellaan tai viestitellään ja kysellään, miten mä voin vaan ilmoittelen kyllä itsestäni sitten, kun taas jaksan), olen true crime-sarjojen suurkuluttaja yms. Mulle ystävyyden edellytys on, että saan olla sellainen kuin olen eikä mua yritetäkään muuttaa toisenlaiseksi. Mutta vastaavasti mä annan ystävieni olla sellaisia kuin he ovat. Eikä mulla ole tarvetta jakaa noita mut "outolinnuksi" tekeviä asioita ystävieni kanssa, jos ne eivät heitä kiinnosta. Yhdellä ystävistäni on suunnilleen nuo samat "outolintu" -ominaisuudet kuin mullakin ja meidän jutut ja yhdessä tekemiset on tietenkin erilaisia kuin mitä mulla on muiden ystävieni kanssa. Häneen aikoinaan netissä tutustuinkin, kun olin etsimässä ihan tietyntyyppistä taulua ja tietenkään sellaisia ei ollut missään myytävänä. Meni jonkin aikaa ja kerran Messengerissä laittoi viestin, että kävisikö tällainen ja valokuvan taulusta. Olin ihan äimänä ja kysyin, mistä hän sellaisen löysi. Kertoi maalanneensa sen itse. Tehtiin kaupat ja sen jälkeen olen tilannut häneltä muitakin tauluja. Muutenkin alettiin viestitellä ja tuli esille keskustelujen lomassa, että näitä samoja "outouksia" on meillä molemmilla. Sen jälkeen ollaankin jo usein tavattu ja juttua riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli ylellä uutinen kehollisesta synkroniasta.
Siinä kerrottiin tutkimuksista, missä tutkitaan miten ihminen reagoi kehollisesti toiseen ja vuorovaikutukseen. Joidenkin kanssa synkkaa, joidenkin ei. Ja se vaikuttaa ihmissuhteen kestoon tai vaikkapa ristiriitojen ratkaisemiseen.
Ehkäpä nämä on niitä hermostollisia asioita. Ei kai kukaan meistä jaksa olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo tai yhteydenpito virittää hermoston ikävään stressiin. Haluamme kokea rentoutta, miellyttävää ja helppoa olotilaa ystävyydessä. En usko, että tähän voi vaikuttaa sanelemalla ehtoja ja kriteereitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Tämä voisi olla omasta kynästäni.
Minulla on rankka tausta, jonka olen työstänyt terapiassa ja itsekseen vuosien aikana. Elän tasapainoista, rauhallista elämää, enkä kaipaa mitään ilkeilyä ja ihmissuhdedraamaa. Arvostan ihmisiä, jotka keskittyvät pyörittämään tavallista arkea ja kohtelevat toisia hyvin. Niin teen itsekin. Onnekseni olen löytänyt tällaisen ystävän, joka on myös tasapainoinen. Hänellä ei ole taustalla mitään traumaattista, vaan elämä on aina ollut tasaista. Silti hän on empaattinen ja lempeä. Huomaa, että hänellä on ollut hyvä lähipiiri, perhe, suku ja ystävät ympärillä. Hän jakaa tuota kokemaansa hyvää myös minulle. Vastaisuudessa aionkin katsella mahdollisia ystäviä tällaisten tasapainoisten ihmisten joukosta. Aiemmin olen herkästi hakeutunut ystäväksi ihmisten kanssa, joita elämä on murjonut, mutta he eivät ole halunneet työstää asiaa, vaan ovat jääneet vellomaan siihen.
Olen teidän kanssa samanaikaisessa tilanteessa. Ehkä voisitte kertoa onko teillä esiintynyt samanlaista haastetta kuin minulla, neuvoja?
Koen tarvetta kertoa ystävilleni taustastani, kyse ei ole terapia-avautumisesta tai että hakisin edes varsinaisesti tukea ystäviltäni. Osaan huolehtia traumoistani jo ihan itse ja olen vakaa. Mutta koen taustani kertovan minusta ihmisenä ja toivon että voisin antaa rehellisen kuvan itsestäni, ihan samalla tavoin kun kuuntelen ystävieni kertomuksia lapsuudenaikaisista perheistään, joissa tilanne on ollut omaani positiivisempi..
Minulla on kuitenkin ikäviä kokemuksia, että ystävyydet ovat jopa päättyneet toisen etäännyttämiseen, kun olen pikkiriikkisen taustani ovea avannut. Kyse ei ole ollut mistään hirveästä vuodatuksesta siis. Nämä kokemukset on johtaneet varovaisuuteen ja hieman myös katkeruuteen. Miksi tasapainoisen lapsuuden kokeneet saavat hyvin avoimesti kertoa kaikenlaisia heille ajankohtaisia murheita ja vanhoja kokemuksiaan, mutta minä en? He menevät erilaisen kokemuksen kuullessaan täysin lukkoon ja helposti vetäytyvät pois.
Sensuroin siis paljon itseäni, vastaan epäselvästi kysymyksiin vanhemmistani, jne. Se on ikävää, koen että joudun suorastaan valehtelemaan, koska pelkään tätä kokemaani "stigmaa", joka voi johtaa ystävyyden päättymiseen mikäli kertoisin asioistani rehellisesti.
Oletteko havainneet tai kokeneet vastaavaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta muuttumisesta tuli mieleen: tätä ilmiötä minun on aina ollut vaikea ymmärtää.
Kyllikki ja Annikki ovat olleet ystäviä jo pitkään. Ystävyys on sujunut hyvin, ei ole ollut mitään riitoja tai muuta sellaista. Kyllikki ja Annikki ovat nähneet säännöllisesti ja viestitelleet näkemisten välissä. Jossain vaiheessa Kyllikki huomaa, ettei enää haluaisi jatkaa ystävyyttä Annikin kanssa. Sen sijaan, että Kyllikki kertoisi asian suoraan Annikille, hän alkaa kohdella Annikkia ilkeästi. Kyllikki vähättelee Annikin kuulumisia, jättää vastaamatta Annikin viesteihin ja on nihkeän oloinen, kun ystävykset harvakseltaan tapaavat. Annikki on hämmentynyt, miksi Kyllikki on nykyisin niin kireä ja ilkeä. Ystävyys päättyy siihen, että Kyllikki lopulta ikävän käytöksen jälkeen toteaa Annikille, että tämä oli tässä tai Annikki kyllästyy Kyllikin käytöksen ja irtisanoo ystävyyden itse.
Itseäni siis mietityttää se, miten moni on valmis kohtelemaan ystävää ilkeästi. Usein niin ilkeästi, että eivät olisi edes puolitutulle/työkaverille tai etäiselle sukulaiselle yhtä ilkeitä. Tätä on ollut vaikea käsittää. Siinä ei mitään, jos haluaa lopettaa ystävyyden, mutta miksi on oltava ilkeä ja/tai välinpitämätön?
Samaa miettinyt ja liian useinkin tätä nähnyt. Miten ihmiset voivat yhtäkkiä olla niin ilkeitä ja julmia jollekkin, joka vielä hetki sitten oli ihan läheinen? Varsinkin, jos ei ole tapahtunut edes mitään ikävää, ajauduttu erilleen tai resurssit vaan ajautuvat nyt toisaalle. Se on kummallista. Monesti vierestä miettineenä, että ystävälle ei ikinä kuuluisi tehdä noin, juoruta pahaa selän takana tai eristää. Mikähän se ihminen/ihmissuhde on aiemmin sitten ollut? Nykyään tuntuu että jo ihan yksikin kiireessä huonosti muotoiltu viesti, kykenemättömyys heti vastata tai väärinymmärrys riittää katkaisemaan vuosien mittaisiakin siteitä ja toisen mielessä kääntyy välittömästi monsteriksi, johon on paras katkoa mahdollisimman teatraalisesti välit.
Olen miettinyt muistelevatko nämä ihmiset koskaan jälkeenpäin niitä hyviä hetkiä, tai piirteitä toisessa ihmisessä. Vähän kuin eksää haikaillen tms. Että muistuuko koskaan mieleen ne hetket, kun toinen olikin ihan hyvä ihminen. Suurimman osan ajastahan hän sitä kuitenkin on ollut.. Vai onko sitä hetkessä syntynyttä negatiivista mielikuvaa jatkuvasti ruokittava vai unohtavatko toisen kokonaan?
Puhun omasta kokemuksesta entisen ystäväni kanssa. Hänestä ystävyytemme päättyminen voi näyttää siltä, että kyse olisi ollut jostain väärinymmärryksestä tai huonosti asetelluista sanoista. Ei ollut. Yhden ystävän laittaman viestin jälkeen vain havahduin siihen, että tämä ystävyys ei koskaan ole ollutkaan hyvää ja tasavertaista ystävyyttä. Kyse ei ollut vain yhdestä viestistä, vaan heräsin tuon viestin myötä. Aloin näkemään, mikä kaikki ystävyydessämme oli ollut pielessä ja miten kurjasti ystävä minua kohteli yhteisten vuosiemme aikana. Tämän jälkeen päätin ystävyyden, ystäväni mielestä varmasti äkisti. Minusta taas päätös oli kytenyt jo pidemmän aikaa. Olin ollut liian kiltti ja arka sanoakseni asioista, jotka minua alitajuisesti häiritsivät myös aiemmin. Lisäksi pelkäsin menettäväni ystäväni, jos olisin asioista sanonut. Jälkikäteen ymmärsin, että ystäväni seura ei todellakaan tehnyt minulle hyvää, vaikka hänen menettämistään pelkäsin. Olo oli paljon kevyempi ja rauhallisempi, kun ystävyytemme loppui.
Vaikka ystävyydessä oli hyviäkin puolia, ei se poista sitä, miten isot asiat olivat ystäväni käytöksessä pielessä. Hän oli äärimmäisen epävakaa ihminen. Tuohan on sama, jos kehottaisi muistelemaan hyviä puolia vaikka narsistisessa vanhemmassa, vä.k.ivaltaisessa sisaruksessa/ek-kumppanissa jne. En minä muistele hyviä hetkiä ex-ystävän kanssa tai keskity miettimään hänen hyviä puoliaan. En minä haikaile ex-ystävääni takaisin tai muistele kaiholla yhteistä aikaamme. Ajattelen, etten noissa hetkissä käsittänyt ystäväni todellista luonnetta ja nuo muistot menneestä tuntuvat vain ikäviltä. Mieluummin olen ajattelematta koko asiaa ja keskitän energiani nykyisiin ystäviini. En edes ymmärrä, miksi entistä ystävää pitäisi muistella jotenkin ilolla tai ajatella hänestä jotenkin lämpimästi, jos ystävyys ei ole päättynyt mitenkään "kasvoimme kumpikin erillemme ja jäi hyvät muistot" -tunnelmissa? Ja miksi pitäisi ajatella jonkun ex-ystävän hyviä puolia? Jos ko. ihminen ei ole elämässäni millään lailla läsnä, mitä väliä sillä on, mitä hänestä ajattelen? Minusta on paljon järkevämpää keskittää energiansa niiden ihmisten miettimiseen, jotka ovat elämässäni läsnä.
Minulla ja eräällä lähimmistä ystävistäni katkesi välit. Ystävä oli satuttanut minua pahasti, eikä itse käsittänyt asiaa, vaikka siitä hänelle useamman kerran sanoin. Viimeisimmällä kerralla sanoi "olen pahoillani, jos pahoitit mielesi" eli suomennettuna pyysi muka-anteeksi. Eihän tuo mikään oikea anteeksipyyntö ole. Hän vielä kehtasi ääneen vaatia, että minun olisi pitänyt ajatella hänestä ystävyyden loputtua myös hyvää "kun olihan meillä hyviäkin hetkiä". Olin ihan hoomoilasena ihmettelemässä, että miten toinen vaatii tuollaista. Minulla on oikeus ajatella mitä haluan ja jos en jostakin ihmisestä ajattele hyvää, niin toisella ei ole siihen mitään nokan koputtamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Tämä voisi olla omasta kynästäni.
Minulla on rankka tausta, jonka olen työstänyt terapiassa ja itsekseen vuosien aikana. Elän tasapainoista, rauhallista elämää, enkä kaipaa mitään ilkeilyä ja ihmissuhdedraamaa. Arvostan ihmisiä, jotka keskittyvät pyörittämään tavallista arkea ja kohtelevat toisia hyvin. Niin teen itsekin. Onnekseni olen löytänyt tällaisen ystävän, joka on myös tasapainoinen. Hänellä ei ole taustalla mitään traumaattista, vaan elämä on aina ollut tasaista. Silti hän on empaattinen ja lempeä. Huomaa, että hänellä on ollut hyvä lähipiiri, perhe, suku ja ystävät ympärillä. Hän jakaa tuota kokemaansa hyvää myös minulle. Vastaisuudessa aionkin katsella mahdollisia ystäviä tällaisten tasapainoisten ihmisten joukosta. Aiemmin olen herkästi hakeutunut ystäväksi ihmisten kanssa, joita elämä on murjonut, mutta he eivät ole halunneet työstää asiaa, vaan ovat jääneet vellomaan siihen.
Olen teidän kanssa samanaikaisessa tilanteessa. Ehkä voisitte kertoa onko teillä esiintynyt samanlaista haastetta kuin minulla, neuvoja?
Koen tarvetta kertoa ystävilleni taustastani, kyse ei ole terapia-avautumisesta tai että hakisin edes varsinaisesti tukea ystäviltäni. Osaan huolehtia traumoistani jo ihan itse ja olen vakaa. Mutta koen taustani kertovan minusta ihmisenä ja toivon että voisin antaa rehellisen kuvan itsestäni, ihan samalla tavoin kun kuuntelen ystävieni kertomuksia lapsuudenaikaisista perheistään, joissa tilanne on ollut omaani positiivisempi..
Minulla on kuitenkin ikäviä kokemuksia, että ystävyydet ovat jopa päättyneet toisen etäännyttämiseen, kun olen pikkiriikkisen taustani ovea avannut. Kyse ei ole ollut mistään hirveästä vuodatuksesta siis. Nämä kokemukset on johtaneet varovaisuuteen ja hieman myös katkeruuteen. Miksi tasapainoisen lapsuuden kokeneet saavat hyvin avoimesti kertoa kaikenlaisia heille ajankohtaisia murheita ja vanhoja kokemuksiaan, mutta minä en? He menevät erilaisen kokemuksen kuullessaan täysin lukkoon ja helposti vetäytyvät pois.
Sensuroin siis paljon itseäni, vastaan epäselvästi kysymyksiin vanhemmistani, jne. Se on ikävää, koen että joudun suorastaan valehtelemaan, koska pelkään tätä kokemaani "stigmaa", joka voi johtaa ystävyyden päättymiseen mikäli kertoisin asioistani rehellisesti.
Oletteko havainneet tai kokeneet vastaavaa?
Minulla on elämässä nyt tilanne, että olisi aikaa uusille tasapainoisille ystäville. Olen nyt pohtinut, että jättäisinkö vastaisuudessa kertomatta omista traumoistani, ainakin suurimmasta osasta niistä. Olen ne käsitellyt, mutta yleensä taustani on tullut jossain vaiheessa puheeksi ystävien kanssa. Nyt olen miettinyt, että onko sillä taustallani lopulta ystävyyden kannalta niin väliä? Se, että minulla oli lapsuudessa isoja haasteita, ei kerro siitä, millaista aikuisuuteni nyt on. Ja sekin on hyvä muistaa, että tasaisen lapsuuden ja nuoruuden eläneille on ihan eri asia avautua vaikka kouluaikojen ilkeästä opettajasta tai sisaruksen sairastumisesta astmaan kuin kuulla juttuja per.he.väk.ivallasta tai vastaavista.
Eivät nuo lapsuuden asiat kovin akuutisti elämässäni näy. Korkeintaan pienissä asioissa, miten toimin tietyissä tilanteissa jne. Elämäni on nykyisin aivan erilaista. Olen ahkeralla työllä keskiluokkaisen rauhallisen perhe-elämän. Tiedän, että moni samanlaisen lapsuuden elänyt on päätynyt elämässä huonoille teille. Minä ponnistelin paljon päästäkseni pois siitä, mihin olisin voinut katkeruuksissani jämähtää. Toisekseen myös mietin, että olen tähän saakka vetänyt puoleeni muutamia ongelmakimppuja, kun olen itse avautunut traumoistani. Näissä tilanteissa olen tulkinnut luottamukseksi sen, että toinen on avautunut traumoistaan. Todellisuudessa siinä on varmasti ollut kyse muusta, kuten tuen hakemisesta. Pohdinkin, jos jättäisin tuon avautumisen pois, niin kenties löytyisi tasapainoisempaa seuraa?
Enkä sano tätä sillä, etteikö elämässäni voisi vastaisuudessakin tapahtua ikäviä asioita. Mutta onhan joku potkujen saaminen/avioero tai sairastuminen ihan eri juttu, jos elämässä on muuten palikat kunnossa ja vointi on tasapainoinen vs. elämänhallinta olisi hukassa ja haastetta olisi vähän joka paikassa. Sekin kertoo minusta paljon, miten ihminen vastoinkäymisiin suhtautuu. Onko valmis työstämään niitä ja näkemään vaivaa, jotta tilanne helpottaisi vai haluaako jäädä vain murehtimaan surkeaa kohtaloaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Tämä voisi olla omasta kynästäni.
Minulla on rankka tausta, jonka olen työstänyt terapiassa ja itsekseen vuosien aikana. Elän tasapainoista, rauhallista elämää, enkä kaipaa mitään ilkeilyä ja ihmissuhdedraamaa. Arvostan ihmisiä, jotka keskittyvät pyörittämään tavallista arkea ja kohtelevat toisia hyvin. Niin teen itsekin. Onnekseni olen löytänyt tällaisen ystävän, joka on myös tasapainoinen. Hänellä ei ole taustalla mitään traumaattista, vaan elämä on aina ollut tasaista. Silti hän on empaattinen ja lempeä. Huomaa, että hänellä on ollut hyvä lähipiiri, perhe, suku ja ystävät ympärillä. Hän jakaa tuota kokemaansa hyvää myös minulle. Vastaisuudessa aionkin katsella mahdollisia ystäviä tällaisten tasapainoisten ihmisten joukosta. Aiemmin olen herkästi hakeutunut ystäväksi ihmisten kanssa, joita elämä on murjonut, mutta he eivät ole halunneet työstää asiaa, vaan ovat jääneet vellomaan siihen.
Olen teidän kanssa samanaikaisessa tilanteessa. Ehkä voisitte kertoa onko teillä esiintynyt samanlaista haastetta kuin minulla, neuvoja?
Koen tarvetta kertoa ystävilleni taustastani, kyse ei ole terapia-avautumisesta tai että hakisin edes varsinaisesti tukea ystäviltäni. Osaan huolehtia traumoistani jo ihan itse ja olen vakaa. Mutta koen taustani kertovan minusta ihmisenä ja toivon että voisin antaa rehellisen kuvan itsestäni, ihan samalla tavoin kun kuuntelen ystävieni kertomuksia lapsuudenaikaisista perheistään, joissa tilanne on ollut omaani positiivisempi..
Minulla on kuitenkin ikäviä kokemuksia, että ystävyydet ovat jopa päättyneet toisen etäännyttämiseen, kun olen pikkiriikkisen taustani ovea avannut. Kyse ei ole ollut mistään hirveästä vuodatuksesta siis. Nämä kokemukset on johtaneet varovaisuuteen ja hieman myös katkeruuteen. Miksi tasapainoisen lapsuuden kokeneet saavat hyvin avoimesti kertoa kaikenlaisia heille ajankohtaisia murheita ja vanhoja kokemuksiaan, mutta minä en? He menevät erilaisen kokemuksen kuullessaan täysin lukkoon ja helposti vetäytyvät pois.
Sensuroin siis paljon itseäni, vastaan epäselvästi kysymyksiin vanhemmistani, jne. Se on ikävää, koen että joudun suorastaan valehtelemaan, koska pelkään tätä kokemaani "stigmaa", joka voi johtaa ystävyyden päättymiseen mikäli kertoisin asioistani rehellisesti.
Oletteko havainneet tai kokeneet vastaavaa?
Joidenkin ihmisten on ylipäätään vaikea vastaanottaa toisen kertomia kipeitä kokemuksia. Ja joskus ihmiset pelkäävät, että odotat heistä jotakin terapeuttia, vaikka et odottaisi. He eivät vain tiedä sitä. Osalle voi olla myös punainen vaate, jos ihmisellä on taustallaan (paljon) vaikeita asioita. Valitettavan usein nuo kulkevat käsikädessä erilaisten tunne-elämän ongelmien kanssa. Ei kaikilla, mutta monilla. Siksi osa on varpaisillaan, jos kuulee vaikka toisen vaikeista kotioloista.
Odotan jo alapeukkujen armeijaa.
Parisuhteen osalta olen ajatellut, etten lähtisi edes yrittämään parisuhdetta, jos miehellä olisi isoja ongelmia (päihderiippuvuus, hyvin vaikeat mt-ongelmat tms) tai hirveän vaikea menneisyys. Näin toiminkin ja löysin hyvän kumppanin. Kummallakin meillä on taustallamme vaikeitakin asioita, mutta ei mitään päihdeongelmaa tms arkeen vaikuttavaa. Eikä kummankaan menneisyys ole valtava möykky. Vaikeat asiat on käyty läpi ja kumpikin on valmiita henkisen puolensa työstämiseen vastaisuudessakin.
Olen ajatellut, että ystävän suhteen viisautta olisi ajatella samoin, vaikka monen mielestä kriteerejä ei saisi ollakaan. Kaikista parhaimmat ja tasavertaisimmat ystävyyssuhteet ovat muodostuneet heidän kanssaan, joilla ei ole taustalla aivan järkyttävän suurta ongelmavyyhtiä. Toki jokaisella on omat kipeät kokemuksensa ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta harva on kovin tasapainoinen ja hyvä ystävä, jos menneisyyden painolastina on hyvin vaikea isäsuhde, huonoja parisuhteita, ongelmia alkoholin ja aineiden kanssa, syömishäiriöitä, itsensä satuttamista ja osastojaksoja. Harva tuollaisista tokenee täysin, vaan yleensä se tausta näkyy vahvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kateus provo.😅
Tietäsitpä, miten monet ovat ystävilleen kateellisia ja miten kateus voi tuhota ystävyyden. Eikä siihen kateuden syyksi kummoista tarvita...
Vierailija kirjoitti:
Odotan jo alapeukkujen armeijaa.
Parisuhteen osalta olen ajatellut, etten lähtisi edes yrittämään parisuhdetta, jos miehellä olisi isoja ongelmia (päihderiippuvuus, hyvin vaikeat mt-ongelmat tms) tai hirveän vaikea menneisyys. Näin toiminkin ja löysin hyvän kumppanin. Kummallakin meillä on taustallamme vaikeitakin asioita, mutta ei mitään päihdeongelmaa tms arkeen vaikuttavaa. Eikä kummankaan menneisyys ole valtava möykky. Vaikeat asiat on käyty läpi ja kumpikin on valmiita henkisen puolensa työstämiseen vastaisuudessakin.
Olen ajatellut, että ystävän suhteen viisautta olisi ajatella samoin, vaikka monen mielestä kriteerejä ei saisi ollakaan. Kaikista parhaimmat ja tasavertaisimmat ystävyyssuhteet ovat muodostuneet heidän kanssaan, joilla ei ole taustalla aivan järkyttävän suurta ongelmavyyhtiä. Toki jokaisella on omat kipeät kokemuksensa ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta harva on kovin tasapainoinen ja hyvä ystävä, jos menneisyyden painolastina on hyvin vaikea isäsuhde, huonoja parisuhteita, ongelmia alkoholin ja aineiden kanssa, syömishäiriöitä, itsensä satuttamista ja osastojaksoja. Harva tuollaisista tokenee täysin, vaan yleensä se tausta näkyy vahvasti.
Alapeukut mielenterveysongelmaisilta, jotka kokevat kommenttisi loukkaavaksi.
Vierailija kirjoitti:
kauanko tämä ketju roikkuu täällä
Oletettavasti niin pitkään kuin ihmisillä riittää mielenkiintoa lukea ja kirjoittaa kyseisestä aiheesta. Uutinen? Kiinnostaahan tämä näköjään sinuakin, joskin kommenttisi ei tälle yleisölle mitään antanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähennä yli-innokkuuta, epätoivoisuutta ja liikaa yrittämistä.
Tee sitä, ole tätä, mutta älä vain ole autenttinen itsesi koska silloin et kelpaa ystäväksi. Ei jeesus.
Moni tekee tuon virheen, että esittää olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Loputtomiin ei kuitenkaan jaksa esittää ja sitten tuleekin pettymys, kun toinen on "muuttunut ". Vaikka todellisuudessa ei ole muuttunut vaan vain lakannut esittämästä.
Ei saa esittää, pitää olla autenttinen oma itsensäkin, mutta huonompi keissi jos oma elämä ja historia ei istu kaikkien normien sisään. Ei saa olla liian energinen ja innokas, ei saa olla liian vakava ja surumielinen, ei saa olla liian syvällinen, ei saa puhua ikävistä asioista jos ne on vanhoja mutta aktiivisista ikävistä asioista voi puhua, ei saisi olla liian hyvä ura&ulkonäkö&siisti koti.
On kyllä mahdoton yhtälö tämä. On se helppoa jos jotenkin on kovasti keskivertoihminen, mutta jos monella elämän osa-alueella sattuu poikkemaan normista sopii ollakin yksin koska on liian outo ja ystäväksi siten kelpaamaton ihminen.
Jos ei ole normi-ihminen ( en itsekään ole) , ei pidä yrittää ystävystyä just normi-ihmisten kanssa. Pitää tutustua moniin ERILAISIIN ihmisiin eikä vain normi-ihmisiin. Jos olet tavalla tai toisella outolintu, ei susta - tai siis meistä - normi-ihmisiä tule, vaikka miten yritettäisiin sellaisten seuraan. Pitää tutustua moniin ja löytää niistä normi-ihmisten sijasta toiset outolinnut.
Tuleekohan tämä nyt monta kertaa?
Minä näen asian nykyään niin, ettei loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko ystäväni "normi-ihminen" vaiko "outolintu". Olennaisempaa on riittävä emotionaalinen ja henkinen kypsyys, samantyyppinen luonteenlaatu sekä hyvät vuorovaikutustaidot. Etsin kyllä pitkään ystäviä nimenomaan niiden "outojen" joukosta mutta loppujen lopuksi jouduin myöntämään, että vain harvat heistä olivat sellaisia, joiden kanssa onnistuin solmimaan toimivan ystävyyssuhteen. Aika monella oli erilaisia tunne-elämän ja vuorovaikutuksen ongelmia, elämänhallinnan haasteita ja henkistä kehittymättömyyttä. Monesti sain huomata, että ne outolinnut ovat pahimmillaan paljon ilkeämpiä toisilleen kuin mitä "tavikset" ovat heitä kohtaan. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita meiltä kyllä löytyi mutta huomasin, että minulle ne eivät riitä ystävyyssuhteen perustaksi.
Vaikka olen joutunut kokemaan melko rankkoja ja ikäviä asioita, niin en edellytä ystävältä sitä, että hänellä pitäisi olla samankaltainen tausta. Jos ihmisellä on riittävän kehittynyt kognitiivinen empatia, pystyy hän ymmärtämään ilman omaa kokemustakin, että kaikille ei ole jaettu samoja kortteja elämässä. En muutenkaan pidä kauhean fiksuna sitä, että ystävyyssuhdetta lähdettäisiin rakentamaan jaetun trauman tms. pohjalta. Menneisyyden vaikutus on hyvä tiedostaa mutta en pidä rakentavana sitä, että sen pohjalta määritellään sekä nykyhetki että koko loppuelämä ystävyyssuhteet mukaan lukien.
Tämä voisi olla omasta kynästäni.
Minulla on rankka tausta, jonka olen työstänyt terapiassa ja itsekseen vuosien aikana. Elän tasapainoista, rauhallista elämää, enkä kaipaa mitään ilkeilyä ja ihmissuhdedraamaa. Arvostan ihmisiä, jotka keskittyvät pyörittämään tavallista arkea ja kohtelevat toisia hyvin. Niin teen itsekin. Onnekseni olen löytänyt tällaisen ystävän, joka on myös tasapainoinen. Hänellä ei ole taustalla mitään traumaattista, vaan elämä on aina ollut tasaista. Silti hän on empaattinen ja lempeä. Huomaa, että hänellä on ollut hyvä lähipiiri, perhe, suku ja ystävät ympärillä. Hän jakaa tuota kokemaansa hyvää myös minulle. Vastaisuudessa aionkin katsella mahdollisia ystäviä tällaisten tasapainoisten ihmisten joukosta. Aiemmin olen herkästi hakeutunut ystäväksi ihmisten kanssa, joita elämä on murjonut, mutta he eivät ole halunneet työstää asiaa, vaan ovat jääneet vellomaan siihen.
Olen teidän kanssa samanaikaisessa tilanteessa. Ehkä voisitte kertoa onko teillä esiintynyt samanlaista haastetta kuin minulla, neuvoja?
Koen tarvetta kertoa ystävilleni taustastani, kyse ei ole terapia-avautumisesta tai että hakisin edes varsinaisesti tukea ystäviltäni. Osaan huolehtia traumoistani jo ihan itse ja olen vakaa. Mutta koen taustani kertovan minusta ihmisenä ja toivon että voisin antaa rehellisen kuvan itsestäni, ihan samalla tavoin kun kuuntelen ystävieni kertomuksia lapsuudenaikaisista perheistään, joissa tilanne on ollut omaani positiivisempi..
Minulla on kuitenkin ikäviä kokemuksia, että ystävyydet ovat jopa päättyneet toisen etäännyttämiseen, kun olen pikkiriikkisen taustani ovea avannut. Kyse ei ole ollut mistään hirveästä vuodatuksesta siis. Nämä kokemukset on johtaneet varovaisuuteen ja hieman myös katkeruuteen. Miksi tasapainoisen lapsuuden kokeneet saavat hyvin avoimesti kertoa kaikenlaisia heille ajankohtaisia murheita ja vanhoja kokemuksiaan, mutta minä en? He menevät erilaisen kokemuksen kuullessaan täysin lukkoon ja helposti vetäytyvät pois.
Sensuroin siis paljon itseäni, vastaan epäselvästi kysymyksiin vanhemmistani, jne. Se on ikävää, koen että joudun suorastaan valehtelemaan, koska pelkään tätä kokemaani "stigmaa", joka voi johtaa ystävyyden päättymiseen mikäli kertoisin asioistani rehellisesti.
Oletteko havainneet tai kokeneet vastaavaa?
Minulla on elämässä nyt tilanne, että olisi aikaa uusille tasapainoisille ystäville. Olen nyt pohtinut, että jättäisinkö vastaisuudessa kertomatta omista traumoistani, ainakin suurimmasta osasta niistä. Olen ne käsitellyt, mutta yleensä taustani on tullut jossain vaiheessa puheeksi ystävien kanssa. Nyt olen miettinyt, että onko sillä taustallani lopulta ystävyyden kannalta niin väliä? Se, että minulla oli lapsuudessa isoja haasteita, ei kerro siitä, millaista aikuisuuteni nyt on. Ja sekin on hyvä muistaa, että tasaisen lapsuuden ja nuoruuden eläneille on ihan eri asia avautua vaikka kouluaikojen ilkeästä opettajasta tai sisaruksen sairastumisesta astmaan kuin kuulla juttuja per.he.väk.ivallasta tai vastaavista.
Eivät nuo lapsuuden asiat kovin akuutisti elämässäni näy. Korkeintaan pienissä asioissa, miten toimin tietyissä tilanteissa jne. Elämäni on nykyisin aivan erilaista. Olen ahkeralla työllä keskiluokkaisen rauhallisen perhe-elämän. Tiedän, että moni samanlaisen lapsuuden elänyt on päätynyt elämässä huonoille teille. Minä ponnistelin paljon päästäkseni pois siitä, mihin olisin voinut katkeruuksissani jämähtää. Toisekseen myös mietin, että olen tähän saakka vetänyt puoleeni muutamia ongelmakimppuja, kun olen itse avautunut traumoistani. Näissä tilanteissa olen tulkinnut luottamukseksi sen, että toinen on avautunut traumoistaan. Todellisuudessa siinä on varmasti ollut kyse muusta, kuten tuen hakemisesta. Pohdinkin, jos jättäisin tuon avautumisen pois, niin kenties löytyisi tasapainoisempaa seuraa?
Enkä sano tätä sillä, etteikö elämässäni voisi vastaisuudessakin tapahtua ikäviä asioita. Mutta onhan joku potkujen saaminen/avioero tai sairastuminen ihan eri juttu, jos elämässä on muuten palikat kunnossa ja vointi on tasapainoinen vs. elämänhallinta olisi hukassa ja haastetta olisi vähän joka paikassa. Sekin kertoo minusta paljon, miten ihminen vastoinkäymisiin suhtautuu. Onko valmis työstämään niitä ja näkemään vaivaa, jotta tilanne helpottaisi vai haluaako jäädä vain murehtimaan surkeaa kohtaloaan.
Komppaan. Miksi oikeastaan kertoa hirveästi menneisyydestään? Ja vaikuttaako se ystävyyteen, jos ystävä on kotoisin Mäntyharjulta, äiti on ollut tunnekylmä tai lapsuus kului isän päihdeongelmaa katsellessa?
Alue: Aihe vapaa
Joo tätä en minäkään ymmärrä :0
Minä itse tykkään lähteä melkein kaikkeen mukaan mitä ystävät ehdottavat, jos ne ei aivan selkeästi ole omien kykyjen ulkopuolella (arvot olisi tietysti toinen juttu, mutta sen verran samanlaiset ne on ystävien kanssa, joten tässä kontekstissa merkityksetöntä) Aina ne ei ole mitään supertärkeitä juttuja itselle, mutta sille ystävälle on joten silloin myös minua kiinnostaa. Plus se yhdessä oleminen ja tekeminen on oikeasti siinä se juttu, ei niinkään itse aktiviteetti. Enkä koe että joutuisin joustamaan tai muuttamaan itseäni toimiessani näin, mitä useat ilmeisesti kokevat.