Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

En sano tätä ylimielisesti, vaan totean. Minä olin päiväkoti-iässä valtavan suosittu lapsi. Olin iloinen, kiltti, tasapainoinen, huomioin toiset, keksin mielikuvituksellisia leikkejä, otin kaikki mukaan ja hoivasin pienempiäkin.

Kouluiässä ja aikuiseksi kasvettuani näitä piirteitä ei enää arvostettu ystävyyden näkökulmasta. Osa kokee perusluonteestani ja aktiivisuuteni myötä tulevista asioista (mm. työmenestys) kateutta, eivätkä siksi halua olla ystäviä. Eivät ymmärrä, että ei minulla elämässä kaikki ole reilassa, vaikka joissakin asioissa pärjään oikein hyvin.

Eikä aikuisena vaakakupissa paina se, olenko rauhallinen ja toisille ystävällinen, huomioinko ja otanko mukaan. Sen sijaan räväköillä, ailahtelevilla ja suuria tunteita elävillä tuntuu riittävän seuraa. Olenkin yksinäinen ja kanavoin aktiivisuuteni työhön ja vapaaehtoistyöhön, jossa lahjani tulevat käyttöön. Töissä ja vapaaehtoisena minut kuitenkin nähdään "resurssina", eikä potentiaalisena ystävänä. Eikä työssäni asiakkaiden kanssa voi ryhtyä ystäväksi, työpaikan säännöt kieltävät.

Sanoisin siis, että joskus yksinäisyyden takana on myös kateus ja muiden vaikeus suhtautua siihen hyvään, mitä toisessa on.

Ja auta armias jos olet lisäksi vielä hyvän näköinen! Sitä kateuden määrää ja se "liian täydellinen" on suljettava täysin ulos kuvioista!

Onkohan suomalaisessa kulttuurissa myös jotain vähän outoa tai sellaista jäyhää. Että otetaan aina juttelukin kauhean vakavasti. 

Jos ap juttelee siellä täällä ihmisten kanssa niin toiset on heti että mitä sinä oikein yrität, ei minulla ole mahdollisuutta sitoutua enkä testamenttaa sinulle mitään vai koiranvahtiako olet vailla. 

Juttelen itse herkästi ihmisten kanssa ja olen tosi sosiaalinen kun olen ihmisten ilmoilla, mutta toisaalta kyllä vietän pitkiä aikoja akkuja ladaten yksinkin. Olen huomannut, että silloin kun on itse alla päin, tulee jopa torjutuksi tulemisen tunne, jos huomaa saavansa sellaista neutraalin välinpitämätöntä suhtautumista. Siitä saattaa sitten tulla itseään ruokkiva kehä, kun sellainen reppana olo säteilee ympäriinsä ja jos silloin oikein reppanatuulella heittää vaikka kaupassa jonkun kommentin niin ihan varmaan se toinen luulee, että tässä yritetään nyt saada joku vain lievittämään yksinäisyyttä. Mutta siis että suomalaisten pitäisi vain suhtautua rennommin arkiseen höpöttelyyn. Täällä isommassa kaupungissa se on ainakin ihan normaali tapa ylläpitää kaupunkielämään tarvittavaa sosiaalista liimaa. Harvaan asutuissa paikoissa ihmiset voi olla jurompia, kun on isompi oma reviiri?

Tätä keskustelua taaksejätettävistä ystävistä en oikein ymmärrä. Kun työt vaihtuvat, elämäntilanteet vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat, lapset syntyvät tai kasvavat, ei se ystävyyssuhde ole mikään parisuhde, johon on sitouduttu ensikohtaamiselta loppuelämäksi. 

Olen itse tällainen suhteista toisiin liikkuja, mutta pitkäaikaisimmat ystävät on kuitenkin sieltä 20-15 vuoden takaa. Olisi todella tukahduttavaa, jos siksi että joskus on henkilön X kanssa ollut paljon yhteistä ja ollaan vietetty paljon aikaa, olisi velvollisuus kulkea toisen rinnalla koko loppuelämä. Minut on myös heivattu useampaan kertaan, enkä pidä sitä kummallisena, polut risteävät ja polut erkanevat. 

Minulla ei myöskään juurikaan ole yhteyttä lapsuudenperheeseen eikä sukuun. Yksin täällä lopulta ollaan, sen aikaa kun ollaan, voidaan viettää aikaa toistemme kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua taaksejätettävistä ystävistä en oikein ymmärrä. Kun työt vaihtuvat, elämäntilanteet vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat, lapset syntyvät tai kasvavat, ei se ystävyyssuhde ole mikään parisuhde, johon on sitouduttu ensikohtaamiselta loppuelämäksi. 

 

Olen itse tällainen suhteista toisiin liikkuja, mutta pitkäaikaisimmat ystävät on kuitenkin sieltä 20-15 vuoden takaa. Olisi todella tukahduttavaa, jos siksi että joskus on henkilön X kanssa ollut paljon yhteistä ja ollaan vietetty paljon aikaa, olisi velvollisuus kulkea toisen rinnalla koko loppuelämä. Minut on myös heivattu useampaan kertaan, enkä pidä sitä kummallisena, polut risteävät ja polut erkanevat. 

 

Minulla ei myöskään juurikaan ole yhteyttä lapsuudenperheeseen eikä sukuun. Yksin täällä lopulta ollaan, sen aikaa kun ollaan, voidaan viettää aikaa toistemme kanssa.

Olethan kertonut uusille ystävillesi, että ajattelet noin? Ettei heille tule yllätyksenä, että sinusta on luonnollista pistää ystävä mäkeen, kun elämä vähän muuttuu? Aika monilla on toiveena elämänmittainen ystävyys, joka kestää myös elämänmuutokset, jos molemmilla on siihen halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:

Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle. 

Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.

Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.

Ei hemmetissä ole sinun syytäsi. 

Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.

Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?

T. Äskeinen jssap-saarnaaja

En ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.

Kausikaveruus. Nämä aina "ihastuvat" uuteen ihmiseen ja haluavat luuhata sen kanssa paljon ja jatkuvasti. Kunnes kyllästyvät, hylkäävät, heittävät pois ja vaihtavat seuraavaan. Hyötymistarkoitus on tässä usein myös mukana. Minuakin kausikavereiden keräilijä hyödynsi kaikin mahdollisin tavoin palveluksia pyytämällä ja rahaakin lainaili ja maksoi takaisin aina hiukan vähemmän kuin oli lainannut. Silti se sattui, kun heitti pois, mutta nykyään osaan tunnistaa tyypin.

Minäkin törmäsin vastaavaan ja loukkasi paljon, kun ystävä heivasi minut uuden ystävän tieltä. Hän vain vetosi siihen, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa töiden ja lasten ohessa nähdä. Oli hänellä aikaa - uudelle ystävälle meni kaikki se aika, jonka ystävä oli aiemmin viettänyt minun kanssani. Sama oli käynyt ennen minua monille muillekin hänen ystävilleen ja he olivat saaneet samat perustelut. Minuunkin ystävä oli ihastunut ystävänä ja alkuun oli hyvin intensiivinen, kunnes laittoi jarrut pohjaan parin vuoden jälkeen. Tunsin oloni loukatuksi, kun ystävä heivasi noin hyvän ystävyyden jälkeen. Ystävä ei yhtään ymmärtänyt loukkaantumistani. Hän ei mielestään toiminut mitenkään väärin. Sanoi pitävänsä normaalina sitä, että etsii itselleen aina uuden läheisen ystävän ja oletti taakse jääneiden ystävien olevan yhä hänen elämässään läsnä. Minua moinen ei kiinnostanut. Miksi olisin halunnut olla toisen ystävä, jos en enää sen vertaa kiinnostanut, että minulle olisi annettu aikaa?

Sitoutumiskyvyttömiä löytyy myös ystävyyssuhteiden osalta, ei vain parisuhteiden kohdalla. Paras on, että nämä sitoutumiskyvyttömät ystävät eivät tietenkään näe omassa käytöksessään mitään vikaa. Heistä on ihan normaalia pistää ystäväpiiri uusiksi kerta toisensa jälkeen ja ajatella, että kyllä ne sivuun sysätyt ystävät haluavat olla tekemisissä sitten, kun minulle sattuu sopimaan. Itse en ole koskaan lämmennyt näille "Hei, heivasin sut elämästäni, mutta olis kiva käydä kerran vuoteen kahvilla ja päivittää kuulumisia!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua taaksejätettävistä ystävistä en oikein ymmärrä. Kun työt vaihtuvat, elämäntilanteet vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat, lapset syntyvät tai kasvavat, ei se ystävyyssuhde ole mikään parisuhde, johon on sitouduttu ensikohtaamiselta loppuelämäksi. 

 

Olen itse tällainen suhteista toisiin liikkuja, mutta pitkäaikaisimmat ystävät on kuitenkin sieltä 20-15 vuoden takaa. Olisi todella tukahduttavaa, jos siksi että joskus on henkilön X kanssa ollut paljon yhteistä ja ollaan vietetty paljon aikaa, olisi velvollisuus kulkea toisen rinnalla koko loppuelämä. Minut on myös heivattu useampaan kertaan, enkä pidä sitä kummallisena, polut risteävät ja polut erkanevat. 

 

Minulla ei myöskään juurikaan ole yhteyttä lapsuudenperheeseen eikä sukuun. Yksin täällä lopulta ollaan, sen aikaa kun ollaan, voidaan viettää aikaa toistemme kanssa.

Olethan kertonut uusille ystävillesi, että ajattelet noin? Ettei heille tule yllätyksenä, että sinusta on luonnollista pistää ystävä mäkeen, kun elämä vähän muuttuu? Aika monilla on toiveena elämänmittainen ystävyys, joka kestää myös elämänmuutokset, jos molemmilla on siihen halua.

Jos kyse on kuitenkin enemmän siitä, että elämäntilanteet muuttuvat ja mielenkiinnonkohteet vaihtuvat, eikä toisen kanssa ole enää niin paljon yhteistä. Myös toisen ajatusmaailma ja arvot voivat lopulta muuttua tai paljastua niin erilaisiksi, että yhdessä vietetty aika ei tunnu enää hyvältä. 

Ja eihän vielä vuoden tai parin tuntemisen jälkeen voi tietää, onko ystävyydestä loppuelämän mittaiseksi, ja ystävyyteen sitoutuminen parisuhteen lailla on minusta ainakin liian paljon aikaa vievää kaikkien muiden aikuiselämän velvollisuuksien rinnalla. Tuntuu, että osa ajattelee ystävyyden velvoittavan tilivelvollisuuteen ja kaiken jakamiseen, sen sijaan että kunnioitettaisiin toisen oikeutta myös yksityisyyteen ja tarvittaessa oman tilan ottamiseen. 

Onhan elämässä monta murroskohtaa, jotka voi ajaa ihmisiä ihan luonnollisesti eri suuntiin. Ihan lapsena jo se, että jos naapurin lapsen kanssa meneekin eri alakouluihin jostain syystä. Sitten yläkoulun jälkeen kuka menee lukioon, kuka ammattikouluun, kuka suoraan työelämään, kymppiluokalle tai etsii itseään. Sitten sieltäkin löytyy uusia kavereita ja valmistumisen jälkeen jatketaan jatko-opintoihin tai työelämään. Sitten alkaa pariutumisvaihe ja lapsivaihe vähitellen ja harrastukset on alkaneet vakiintua tai putoavat pois. Sitten tulee viimeiset valmistumiset pisimmistä yliopiston koulutusputkista ja työelämä lopuillekin. Työelämässä taas saatetaan vaihtaa työpaikkaa 5-10 vuoden välein, voi tulla muuttoja, kaveripiirit voi muuttua avioeron takia. Elämäntavat muuttuu, suurimmalla osalla putoaa alkoholi pois, joillekin urasta tulee tärkeintä, joillekin lapsista ja puutarhanhoidosta. Sitten mennään työelämässä monta kymmentä vuotta, lapset kasvavat ja muuttavat eri tahtiin eri ystävillä pois ja aikaa vapautuu eri vaiheissa, jokainen kasvaa ja kehittyy ihmisenä, ja asiat ympärillä muuttuvat, vaikka itse pysyisi jotakuinkin samana. Sitten alkaa eläkkeelle jääminen ja sairaudet hiukan eri aikaa ystävien kanssa yleensä. Siinä muuttuu parisuhteetkin samalla ja tulee ehkä uusia harrastuksia.

Olisi outoa, jos jokaisessa elämänvaiheessa syntyneet ystävyydet jäisivät koko elämän mittaisiksi ja olisivat koko ajan samanlaisia. Kaveruus on eri asia, mutta ystäväkin voi olla tosissaan vaikkei olisi loppuelämää. Olisi tärkeää nähdä myös lyhyempien ystävyyssuhteiden arvo. Ne voivat olla kullanarvoisia ja kasvattaa ja pelastaakin joskus, vaikkeivat jatkuisikaan koko loppuelämää. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan elämässä monta murroskohtaa, jotka voi ajaa ihmisiä ihan luonnollisesti eri suuntiin. Ihan lapsena jo se, että jos naapurin lapsen kanssa meneekin eri alakouluihin jostain syystä. Sitten yläkoulun jälkeen kuka menee lukioon, kuka ammattikouluun, kuka suoraan työelämään, kymppiluokalle tai etsii itseään. Sitten sieltäkin löytyy uusia kavereita ja valmistumisen jälkeen jatketaan jatko-opintoihin tai työelämään. Sitten alkaa pariutumisvaihe ja lapsivaihe vähitellen ja harrastukset on alkaneet vakiintua tai putoavat pois. Sitten tulee viimeiset valmistumiset pisimmistä yliopiston koulutusputkista ja työelämä lopuillekin. Työelämässä taas saatetaan vaihtaa työpaikkaa 5-10 vuoden välein, voi tulla muuttoja, kaveripiirit voi muuttua avioeron takia. Elämäntavat muuttuu, suurimmalla osalla putoaa alkoholi pois, joillekin urasta tulee tärkeintä, joillekin lapsista ja puutarhanhoidosta. Sitten mennään työelämässä monta kymmentä vuotta, lapset kasvavat ja muuttavat eri tahtiin eri ystävillä pois ja aikaa vapautuu eri vaiheissa, jokainen kasvaa ja kehittyy ihmisenä, ja asiat ympärillä muuttuvat, vaikka itse pysyisi jotakuinkin samana. Sitten alkaa eläkkeelle jääminen ja sairaudet hiukan eri aikaa ystävien kanssa yleensä. Siinä muuttuu parisuhteetkin samalla ja tulee ehkä uusia harrastuksia.

 

Olisi outoa, jos jokaisessa elämänvaiheessa syntyneet ystävyydet jäisivät koko elämän mittaisiksi ja olisivat koko ajan samanlaisia. Kaveruus on eri asia, mutta ystäväkin voi olla tosissaan vaikkei olisi loppuelämää. Olisi tärkeää nähdä myös lyhyempien ystävyyssuhteiden arvo. Ne voivat olla kullanarvoisia ja kasvattaa ja pelastaakin joskus, vaikkeivat jatkuisikaan koko loppuelämää. 

Mä olen tästä eri mieltä. Olen nähnyt ihmisiä, joilla ystävyyssuhteet ovat kestäneet isotkin muutokset. On esimerkiksi tutustuttu kouluaikoina ja lähdetty opiskelemaan eri paikkakunnille. On tullut puolisot, perheenlisäystä, eroja, uusia ammatteja jne. Silti yhteys on säilynyt. Vaikka ihmiset eivät näkisi kovin usein tai olisivat aika erilaisiakin, niin ystävyys on silti pysynyt. Sitten taas on ihmisiä, joilla ystävyys katkeaa heti, jos jompikumpi muuttuu.

Ei ystäviä voi etsiä. Ystävyyssuhteet syntyvät satunnaisesti jokapäiväisessä elämässä. Jos on mukavia naapureita, työtovereita tai muita vastaavia ihmisiä.

Ystävyyssuhde voi syntyä vaikka kaupan kassajonossa, hammaslääkärin vastaanotolla jne.

Tämä menee minusta ihan liian pitkälle tämä ihmissuhteiden intensiivisyyden vaatimuus. On intensiivistä vanhemmuutta joka uuvuttaa, parisuhteen pitää täyttää kaikki toiveet ja sitten siihen petytään, nyt halutaan, että ystävyyskin on jokin intensiivinen suhde, jossa rakkaus, kiintymys ja arvostus jatkuu katkeamattomana tutustumisesta hautaan. Kysyn siis vaan, että onko se realistista? 

Voiko ystävyyden päättymiseen liittyvästä kivusta päästä yli? Tulin ystäväni jättämäksi, kun elämässäni oli vaikea vaihe ja olisin tarvinnut ystävältä tukea. Ystävä ei halunnut olla tukenani, vaikka olin itse ollut hänen tukenaan vastaavanlaisessa tilanteessa. Olen päässyt vaikean vaiheen yli ja ystävä haluaisi nyt olla leppoisa tuttava kanssani. Siis sellainen, jonka kanssa moikataan, rupatellaan iloisesti kaikkea pintapuolista. Joudun siis näkemään tätä ystävää eräästä syystä joka viikko. Minusta taas tuntuu todella pahalta, kun ystävä hylkäsi minut vaikeassa tilanteessa. Voiko tästä kivusta päästä jotenkin yli? Tekee ihan pahaa katsoa tuota ystävää ja vaikealta puhua hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Voiko ystävyyden päättymiseen liittyvästä kivusta päästä yli? Tulin ystäväni jättämäksi, kun elämässäni oli vaikea vaihe ja olisin tarvinnut ystävältä tukea. Ystävä ei halunnut olla tukenani, vaikka olin itse ollut hänen tukenaan vastaavanlaisessa tilanteessa. Olen päässyt vaikean vaiheen yli ja ystävä haluaisi nyt olla leppoisa tuttava kanssani. Siis sellainen, jonka kanssa moikataan, rupatellaan iloisesti kaikkea pintapuolista. Joudun siis näkemään tätä ystävää eräästä syystä joka viikko. Minusta taas tuntuu todella pahalta, kun ystävä hylkäsi minut vaikeassa tilanteessa. Voiko tästä kivusta päästä jotenkin yli? Tekee ihan pahaa katsoa tuota ystävää ja vaikealta puhua hänen kanssaan.

Voi mutta se todennäköisesti vaatii sen, että otat reilusti etäisyyttä ystävääsi. Tarvittaessa laitat välit jäihin, jos se on mahdollista. Ystävältäsi on aika härskiä ja itsekeskeistä odottaa, että sinä tuosta noin vaan pystyisit unohtamaan hylätyksi tulemisen ja olemaan nyt hänelle leppoisa juttelukaveri. Mielestäni voisit olla ihan yhtä kursailemattoman koruton ystävääsi kohtaan kuin mitä hän oli sinulle ja sanoa, ettet pysty olemaan hänelle pelkkä pinnallinen tuttava. Että moikata voitte mutta enempään et taivu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko ystävyyden päättymiseen liittyvästä kivusta päästä yli? Tulin ystäväni jättämäksi, kun elämässäni oli vaikea vaihe ja olisin tarvinnut ystävältä tukea. Ystävä ei halunnut olla tukenani, vaikka olin itse ollut hänen tukenaan vastaavanlaisessa tilanteessa. Olen päässyt vaikean vaiheen yli ja ystävä haluaisi nyt olla leppoisa tuttava kanssani. Siis sellainen, jonka kanssa moikataan, rupatellaan iloisesti kaikkea pintapuolista. Joudun siis näkemään tätä ystävää eräästä syystä joka viikko. Minusta taas tuntuu todella pahalta, kun ystävä hylkäsi minut vaikeassa tilanteessa. Voiko tästä kivusta päästä jotenkin yli? Tekee ihan pahaa katsoa tuota ystävää ja vaikealta puhua hänen kanssaan.

Voi mutta se todennäköisesti vaatii sen, että otat reilusti etäisyyttä ystävääsi. Tarvittaessa laitat välit jäihin, jos se on mahdollista. Ystävältäsi on aika härskiä ja itsekeskeistä odottaa, että sinä tuosta noin vaan pystyisit unohtamaan hylätyksi tulemisen ja olemaan nyt hänelle leppoisa juttelukaveri. Mielestäni voisit olla ihan yhtä kursailemattoman koruton ystävääsi kohtaan kuin mitä hän oli sinulle ja sanoa, ettet pysty olemaan hänelle pelkkä pinnallinen tuttava. Että moikata voitte mutta enempään et taivu.

Tätä olen yrittänyt, mutta ystävä sanoo minun olevan lapsellinen ja pikkumainen, kun "et kykene olemaan normaalin ystävällinen ja kohtelemaan minua kuten muitakin". Hän myös puhuu muille yhteisille tutuillemme, miten kohtuutonta käytökseni on.

t. tuo aiempi