Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni oli ainakin luotaantyöntävää tuo, että mainostat ettei sinulla ole mt-ongelmia, ja sitten tuo asperger-henkisyys. Eli olet mahdollisesti tuomitseva niitä kohtaan, kenellä on mt-ongelmia, vaikka mielenterveyden ongelmat eivät välttämättä tee ihmisestä sellaista, että se ystävyydessä haittaisi jotenkin.
Autismi on asia, josta on yksilölle lähes aina paljon haittaa ja vaikeutta, vaikka monet kokevat hyviäkin puolia siinä ja jotkut jopa pärjäävät hyvin elämässä. Kuitenkin joku 80% autisteista ovat työttömiä, kuolevat muita nuorempina jne. ym. sen tuomien haasteiden kertymisen myötä, joten se särähtää kyllä korvaan, jos joku kuvaa itseään asperger-henkisenä ihan kuin autismi olisi joku kiva ja vapaaehtoinen harrastus.
Ap tässä:
En millään lailla sanonut, että mt-ongelmissa olisi jotain vikaa. Mainitsin vain asiasta, kun yleensä palstalla tullaan epäilemään mt-ongelmaiseksi, jos kertoo jonkin asian elämässään olevan huonosti. Koen olevani henkisesti tasapainossa. Asperger-henkisyydellä viittaan siihen, että minulla on joitakin asperger-ihmisille tyypillisiä piirteitä. Koen pärjääväni elämässä: minulla on jo hyvä tovi takana työuraa, olen kouluttautunut pitkälle ja minulla on hyvä arjenhallintakyky. Vaikka minulla asperger-tyyppisiä piirteitä joissakin asioissa olisi, ei se minusta aspergeria tee.
Ap
Tämä on täysin totta. Tällä palstalla hyvin usein heitetään kommenttia, että taas joku mielenterveysonhelmainen, kun joku kertoo omista vaikeuksistaan. En siis pitäisi muiden ihmisten aliarvioimisena, jos heti alkuun haluaa tehdä selväksi, että itsellä ei kyseisiä ongelmia ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Teille mt ongelmaisia vältteleville tiedoksi että meitä on moneen junaan. Itselläkin on 20v kestäneen masennuksen vuoksi varmasti sellainen outo aura, mutta olen silti mainio ystävä. Ja tiedän tämän koska minulla onneksi on vanhoja ystäviä vielä jäljellä ajalta ennen sairastumista. Uudet tuttavuudet vaikuttavat haistavan minussa olevan jotain erilaista ja jäävät etäälle. Varmaan ihan primitiivinen reaktio ja siksi ymmärrettävä, mutta tosiaan, eivät kaikki mt keissit ole hankalia tai raskaita. Päin vastoin, meillä on usein aika luovia näkökulmia asioihin ja sopivasti synkkä huumorintaju ;)
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Me nuorempi sukupolvi ollaan sivusta seurattu noita velvollisuuteen perustuvia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Voi olla, että nuoren sukupolven ystävyyksissä on omat haasteensa ja riskinsä, kuten tämäkin ketju todistaa. Mutta sen verran epähoukuttelevana näyttäytyi se velvollisuusperustainen toiminta, että itse otan mieluusti riskin vapaaehtoisuuteen perustuvissa ihmissuhteissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Kuule. Kun joku sanoo sinulle, ettei pääse, koska ”on kotitöitä”, sinä et tosiasiassa tule koskaan tietämään, oliko kotitöitä vai jokin aivan muu syy. Asian ydin on, että henkilö kieltäytyi, ja sitä kunnioitetaan. Ehkä hän pesee lattiaa, ehkä hän masturboi. Mitä väliä? Kukaan ei ole ajankäytöstään tilivelvollinen edes maailman parhaalle sydänystävälle.
En ehkä itse käyttäisi juuri tuota lausetta pehmeään kieltäytymiseen. Sanoisin, että on muuta ohjelmaa. Jos toinen alkaisi tivata, mitä ohjelmaa, ottaisin reilusti etäisyyttä. Ei ole petollisuutta kieltäytyä kohteliaasti tapaamisesta. Jos sinä haluat tietää ”todellisen” syyn ja arvostella sen kelvolliseksi tai kelpaamattomaksi, olet myrkyllinen ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Vastavuoroisuuden käsite on monelle vaikea. Samoin ajatus, että ystävyys voisi perustua molemminpuoliseen haluun ja vapauteen, ei velvollisuuteen.
Ei ystävän ole tarkoitus viihdyttää, vaan ystävän kanssa viihdytään yhdessä. Toki niitä elämän rankkojakin juttuja voidaan jakaa ja usein jaetaankin, mutta niin kuin se molemmille sopii. Ei niin että toinen vaatii ja toisella, kummallakaan olisi siihen velvollisuutta.
Näin se toimii kun molemmat on aikuisten tunne-elämällä varustettuja ja henkisesti omilla jaloillaan. Ystävä on rinnalla kulkija, ei tukihenkilö tai terapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle toisen henkilön liian nopea halu etenemiseen ihmissuhteeessa ja ns. rakkauspommitus saa minut ottamaan kaksi askelta taaksepäin ja pitämään henkilöä käsivarren mitan päässä.
Minulla ei ole aikaa ihmiselle, joka ryysii sisään ja haluaa ja haluaa, pitää nähdä viikottain, viestiä pukkaa, haloo??
Joko he ovat sosiaalisia päiväperhosia, tulevat ja menevät tai ripustautujia, joilla on tarpeita, joihin minulla ei resurssit riitä.
Hyvät ihmissuhteet kypsyvät hitaasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Vierailija kirjoitti:
Minulle toisen henkilön liian nopea halu etenemiseen ihmissuhteeessa ja ns. rakkauspommitus saa minut ottamaan kaksi askelta taaksepäin ja pitämään henkilöä käsivarren mitan päässä.
Minulla ei ole aikaa ihmiselle, joka ryysii sisään ja haluaa ja haluaa, pitää nähdä viikottain, viestiä pukkaa, haloo??
Joko he ovat sosiaalisia päiväperhosia, tulevat ja menevät tai ripustautujia, joilla on tarpeita, joihin minulla ei resurssit riitä.
Hyvät ihmissuhteet kypsyvät hitaasti.
Minun kokemukseni mukaan rakkauspommittajat ovat lähes aina ripustautujia. "Sosiaaliset perhoset" ovat kyllä tekemässä tuttavuutta innokkaasti mutta he eivät ole epäterveellä tavalla tarvitsevia eivätkä nosta toista jalustalle. Rakkauspommittaja hakee ystävästä omien tarpeiden täyttäjää, ei tasavertaista ihmissuhdetta hänen kanssaan. Osalla pommittaminen on oire jostain mielenterveyden, persoonallisuuden tai henkisen kehityksen häiriöstä. Todellisuudentaju ei ole silloin normaalisti kehittynyt, henkilö ei pysty asettumaan toisen asemaan eikä näe käytöksensä ongelmallisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siihenkin on varmasti painavat syyt, miksi joku kieltäytyy kotitöihin vetoamalla mieluummin, kuin kertoo ettei jaksa tai on muita suunnitelmia toisen kanssa. Täälläkin on useampi kirjoittaja jankkaamassa velvollisuuksista, joita heidän ystävänsä kuuluu täyttää. Ihmisiä tolkuttamassa mitä heille kuuluu toisen antaa. Aikuisia, jotka kokevat että ystäviä pitää nähdä tasapuolisesti reiluuden nimissä. Ihmisiä, jotka eivät tajua vapaaehtoisuuden periaatetta ja rajojen asettamista, vaan raivoavat viestistä toiseen, että sellainen on väärin heitä kohtaan. Kyllä vähemmästäkin oppii varovaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Tämä! Näin ex-rajattomana ja myös muiden rajatonta käytöstä ihan liikaa sietäneenä voin lisätä, että kun sen kuvion myrkyllisyyden sisäistää, ei halua sitä enää elämäänsä missään muodossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ny muuta hoksi ku miten itellä kävi ystävällisyyden ja sosiaalisen kentän sekapeleissä. Apu ja aherrus kelpaa ja sen pyyntö syvenee ja laajenee tuttavuuden vanhetessa. Sellaisilla ystävillä ei ole virkaa, eikä järkevää vastinetta. Aloin juomaan, Osin seuran kaipuusta ja seikkailun halusta.
Nyt on kavereita joka kapakassa ja elämä yhtä juhlaa. Muutos kannattaa jos nykyolo ahdistaa. Tässä tosin elimistö ja ekonomia alkaa yskimään viinan tolskeessa. Nyt alan kohdakkoin erakon elämää viettämään. Ihmiset ovat niin rasittavia. Ei kandee haalii ystäviä, ne vie aina turhille sivuraiteile. Nää niinku vaan omasta mielestä. Toisilla on toisen mieli ja ymmärrys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Siinä se tuli hyvin tiivistettyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Nyt menee asian ydin sinulta ohi ja pahasti.
Jep. Jos ystävyyden lähtökohta on velvollisuus toisen tunteiden kantamiseen aina kun tämä haluaa, eikä tätä käsitystä voi haastaa, niin ei tässä ketjussa kovin montaa kommenttia pysty lainkaan ymmärtämään. Niin erilaiset lähtökohdat silloin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.
Minä toivon, että ystävä tuollaisessa tilanteessa toteaisi, että "Kiitos ehdotuksesta, mutta nyt ei sovi, on muuta menoa viikonloppuna." En kysele, mitä se muu meno on - se on ystävän asia ja hän kertoo, jos haluaa kertoa. Jos ystävä sanoisi lähtevänsä reissuun, niin toivottaisiin mukavaa matkaa. Mutta se tuntuu valehtelulta, että sanotaan viikonlopun menevän kotitöiden merkeissä ja sitten kuulen ystävän vaikka lähteneen tyttöjenreissulle viikonloppuna.
En ole rajaton, en tunge itseäni mukaan ja ystävällä on oikeus viettää aikansa miten haluaa. Mutta epärehellisyyttä en siedä. Jos toinen ei uskalla olla rehellinen edes noin pienessä asiassa, mistä muusta hän olisi epärehellinen? Jos toinen ei ole/uskalla olla avoimesti oma itsensä, tunnenko hänen todellista persoonaansa lainkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Ja saat niskaasi sellaisen syyllistävän ja katkeran purkauksen, mistä tässäkin ketjussa on runsaasti näytteitä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.
Kyllä. Toinen kanssakäymisen ehkä vähän suomalainen erikoispiirre on se, että monella jää kohtelias rajaaminen tunnistamatta.
X: – Nähtäisiinkö viikonloppuna?
Y: – Kiitos, jos toisen kerran? On muuta ohjelmaa.
X: – Ai mitä muuta?
[^ensimmäinen rajan huomiotta jättäminen]
Y: – Tapaan kumppaniani.
X: – Niinkö, mitä aiotte tehdä?
[^toinen rajan huomiotta jättäminen]
Y: –En halua kertoa.
X: –Mikset? Mitä teette? Onko jokin hullusti?
[^kolmas, hyvin selkeästi ilmaistun rajan tahallinen huomiotta jättäminen]
***
Ehkä Y:llä on tulossa vakava välienselvittely kumppaninsa kanssa, ehkä he aikovat yrittää lasta, ehkä ovat menossa kinkybileisiin tai adoptioneuvotteluun. Y ei kuitenkaan syystä tai toisesta halua kertoa syytä X:lle.
Jos Y olisi vastannut toiseen uteluun ”ei mitään erityisyä, vietämme vain aikaa kahden kesken”, se olisi tämän ketjun syyttelijöiden mukaan petollisuutta ja valehtelua. Todenmukainen vastaus ”en halua kertoa” on kuitenkin sekin jo enemmän kuin vaikka minä itse haluaisin tuossa tilanteessa jakaa. Ja kokemukseni mukaan näitä kysymyksiä tulee sangen usein Suomessa.
Alue: Aihe vapaa
Nyt menee asian ydin sinulta ohi ja pahasti.