Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, jotka kärsitte yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Tästä ketjusta pääsette nyt päättelemään sen, että ystävyydet vain harvoin ovat yhteydenpidon kannalta kovin tiiviitä, välillä ystävät eivät näe pitkään aikaan, katkokset yhteydessä ovat tavanomaisia ja juuri kenenkään ystävyyssuhteet eivät ole sellaisia, missä ystävyys on priorisoitu elämässä kärkipaikalla. Helpottaako tämä tieto teitä? Tarkoitan siis, että jos on päässyt syntymään sellaisia käsityksiä, että muiden runsaat ystävyyssuhteet ovat valtavan intensiiviä ja elämän täyttäviä, niin ehkä on mukava päästä lukemaan kuvaksia siitä, että ei juuri kenenkään ystävyys ole tällaista tyttökirjojen ystävyysromantiikkaa.

Olen tietoisesti etsinyt ystäviä, joiden kanssa saa intensiivisen ystävyysuhteen. Suomen kaltaisessa maassa kyseinen ihmistyyppi toki on harvinainen, mutta etsivä löytää. 

Ihanaa, että olet löytänyt tällaisia, itsellesi sopivia, ystäviä. Olisko sulla vinkkejä ap:lle etsintään, kun hänellä ei ole vielä löytynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

Ekstrovertin normipäivä. 

Olen kylläkin introvertti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Suomalaiset ovat oikeasti todella tunnekylmiä ja outoja ja usein ystäviä yritetään omistaa vaikka juuri tuolla lailla ettei voi mennä leffaan useamman kaverin kansa (tuossahan taustalla on mustasukkaisuus ja pelko siitä, että ystävä klikkaakin toisen ystävän kanssa enemmän kuin itsen ja sitten pitää pelätä yksin jäämistä. Kun käy vain yhden ystävän kansa, niin sitä vaaraa ei välttämättä tule). Tajusin tämän, kun lähdin Espanjaan kahdeksi vuodeksi töihin. Yhden ystävän kanssa sovittu effaan meno saattoi nopeasti paisua koko ystäväpiirin leffaillaksi ja se oli täysin normaalia. Siltikään ei tullut tunnetta, että ihmisiä oli liikaa, kun sosiaaliset taidot heillä paremmalla tolalla kuin suomalaisilla keskimäärin.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Oma kokemus on ollut, että ihmisillä kyllä riittää jaksamista muistaa muita, mutta ei vastavuoroisesti minua. Ja minullakin on ollut todella raskaita vaiheita, enkä silloinkaan ole unohtanut olla ystävieni tukena.

T. Tuo aiempi

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat oikeasti todella tunnekylmiä ja outoja ja usein ystäviä yritetään omistaa vaikka juuri tuolla lailla ettei voi mennä leffaan useamman kaverin kansa (tuossahan taustalla on mustasukkaisuus ja pelko siitä, että ystävä klikkaakin toisen ystävän kanssa enemmän kuin itsen ja sitten pitää pelätä yksin jäämistä. Kun käy vain yhden ystävän kansa, niin sitä vaaraa ei välttämättä tule). Tajusin tämän, kun lähdin Espanjaan kahdeksi vuodeksi töihin. Yhden ystävän kanssa sovittu effaan meno saattoi nopeasti paisua koko ystäväpiirin leffaillaksi ja se oli täysin normaalia. Siltikään ei tullut tunnetta, että ihmisiä oli liikaa, kun sosiaaliset taidot heillä paremmalla tolalla kuin suomalaisilla keskimäärin.   

Samaa mieltä muuten, paitsi että jos on sopinut tekevänsä jotain yhden ystävän kanssa kahdestaan, niin siinä voi oikeasti olla toiveena saada olla keskenänsä, jotta voi keskittyä sen toisen seurassa olemiseen ja henkilökohtaistenkin asioiden keskusteluun siinä samalla. Homman luonne voi muuttua ihan täysin keskustelusta jutusteluksi jos sinne ängetään joku kolmas mukaan, joka ei ole yhtä läheinen kuin mitä ne kaksi ovat toisilleen. Esim. itse olisin silloin pettynyt. Ei se ole pelkoa, että menettäisin ystäväni, vaan että arvokas yhdessäolon aikamme on vesitetty.

Kahdestaan ja porukassa on kaksi ihan eri asiaa, joille molemmille on paikkansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Varmasti joillain on, mutta läheskään kaikilla ei. Kyse on ennemmin välinpitämättömyydestä, mukavuudenhalusta, laiskuudesta, muiden asioiden priorisoinnista jne.

Ja tiukilla oleminenkin on niin suhteellinen käsite. Yksi on heti tiukilla kun toisen mielestä kyseinen asia on vaan ohimenevä, elämään kuuluva asia.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Oma kokemus on ollut, että ihmisillä kyllä riittää jaksamista muistaa muita, mutta ei vastavuoroisesti minua. Ja minullakin on ollut todella raskaita vaiheita, enkä silloinkaan ole unohtanut olla ystävieni tukena.

 

T. Tuo aiempi

Ikävää, että sinua ei ole muistettu, kun olet sitä kaivannut eikä ole ollut vastavuoroista. Mä haistan tässä nyt vähän liiallisen kiltteyden käryä.  "Kun minä olen näin hyvä ystävä muille, niin muillakin on velvollisuus olla minulle", ei ikävä kyllä toimi.  Paremmin toimii se, että tunnistaa ne ystävät, keille tietyt ystävyyden teot on tärkeitä antaa ja saada. Ja löytää samanhenkisiä.

Ystävyydessä, kuten rakkaudessakin, on oma ystävyyden kielensä. 

Jollekin se on syvälliset keskustelut. Jollekin tilannetaju, että rankkoihin juttuihin ei mennä kuin erityistapauksissa. Jollekin, että ystävä ehdottomasti auttaa hädässä, on kuunteleva korva. Jollekin, että kutsuu kylään. Jollekin että tehdään tiettyjä asioita yhdessä, esim. mennään leffaan tai luontoon. Jollekin on ihan ehdotonta, että ystävä muistaa synttärit. Jollekin on tärkeää, että pidetään tiiviisti yhteyttä. Jollekin, että voi olla pitkätkin ajat ilman kontaktia ja juttu jatkuu ja luottamus säilyy. Jne. 

Nää ei ole arvokysymyksiä, vaan persoonallisuuskysymyksiä. Erilaisia psyykkisiä tarpeita ja opittuja toimintamalleja. Ystävyys syntyy, kun samanhenkiset kohtaa. 

Et ole epätoivoinen tai yli-innokas..tollasta ystävää kaipaisin elämääni😊 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat oikeasti todella tunnekylmiä ja outoja ja usein ystäviä yritetään omistaa vaikka juuri tuolla lailla ettei voi mennä leffaan useamman kaverin kansa (tuossahan taustalla on mustasukkaisuus ja pelko siitä, että ystävä klikkaakin toisen ystävän kanssa enemmän kuin itsen ja sitten pitää pelätä yksin jäämistä. Kun käy vain yhden ystävän kansa, niin sitä vaaraa ei välttämättä tule). Tajusin tämän, kun lähdin Espanjaan kahdeksi vuodeksi töihin. Yhden ystävän kanssa sovittu effaan meno saattoi nopeasti paisua koko ystäväpiirin leffaillaksi ja se oli täysin normaalia. Siltikään ei tullut tunnetta, että ihmisiä oli liikaa, kun sosiaaliset taidot heillä paremmalla tolalla kuin suomalaisilla keskimäärin.   

Samaa mieltä muuten, paitsi että jos on sopinut tekevänsä jotain yhden ystävän kanssa kahdestaan, niin siinä voi oikeasti olla toiveena saada olla keskenänsä, jotta voi keskittyä sen toisen seurassa olemiseen ja henkilökohtaistenkin asioiden keskusteluun siinä samalla. Homman luonne voi muuttua ihan täysin keskustelusta jutusteluksi jos sinne ängetään joku kolmas mukaan, joka ei ole yhtä läheinen kuin mitä ne kaksi ovat toisilleen. Esim. itse olisin silloin pettynyt. Ei se ole pelkoa, että menettäisin ystäväni, vaan että arvokas yhdessäolon aikamme on vesitetty.

Kahdestaan ja porukassa on kaksi ihan eri asiaa, joille molemmille on paikkansa. 

leffateatteri harvoin on oikea paikka keskusteluun kahden kesken....

Missä päin ap on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat oikeasti todella tunnekylmiä ja outoja ja usein ystäviä yritetään omistaa vaikka juuri tuolla lailla ettei voi mennä leffaan useamman kaverin kansa (tuossahan taustalla on mustasukkaisuus ja pelko siitä, että ystävä klikkaakin toisen ystävän kanssa enemmän kuin itsen ja sitten pitää pelätä yksin jäämistä. Kun käy vain yhden ystävän kansa, niin sitä vaaraa ei välttämättä tule). Tajusin tämän, kun lähdin Espanjaan kahdeksi vuodeksi töihin. Yhden ystävän kanssa sovittu effaan meno saattoi nopeasti paisua koko ystäväpiirin leffaillaksi ja se oli täysin normaalia. Siltikään ei tullut tunnetta, että ihmisiä oli liikaa, kun sosiaaliset taidot heillä paremmalla tolalla kuin suomalaisilla keskimäärin.   

Samaa mieltä muuten, paitsi että jos on sopinut tekevänsä jotain yhden ystävän kanssa kahdestaan, niin siinä voi oikeasti olla toiveena saada olla keskenänsä, jotta voi keskittyä sen toisen seurassa olemiseen ja henkilökohtaistenkin asioiden keskusteluun siinä samalla. Homman luonne voi muuttua ihan täysin keskustelusta jutusteluksi jos sinne ängetään joku kolmas mukaan, joka ei ole yhtä läheinen kuin mitä ne kaksi ovat toisilleen. Esim. itse olisin silloin pettynyt. Ei se ole pelkoa, että menettäisin ystäväni, vaan että arvokas yhdessäolon aikamme on vesitetty.

Kahdestaan ja porukassa on kaksi ihan eri asiaa, joille molemmille on paikkansa. 

leffateatteri harvoin on oikea paikka keskusteluun kahden kesken....

Matkalla sinne tai leffan jälkeen voidaan jutella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta kuulostat hyvältä tyypiltä, semmoiselta henkisesti kypsältä ja itsereflektointikykyiseltä. Suurin osa ihmisistä ei tällaisia ole ja ehkä siksi vierastavat sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.

"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".

 

Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.

Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?

Ap

Luepa uudelleen, mitä tuo edellinen kirjoitti.

Käsitit mielestäni väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Oma kokemus on ollut, että ihmisillä kyllä riittää jaksamista muistaa muita, mutta ei vastavuoroisesti minua. Ja minullakin on ollut todella raskaita vaiheita, enkä silloinkaan ole unohtanut olla ystävieni tukena.

 

T. Tuo aiempi

Ikävää, että sinua ei ole muistettu, kun olet sitä kaivannut eikä ole ollut vastavuoroista. Mä haistan tässä nyt vähän liiallisen kiltteyden käryä.  "Kun minä olen näin hyvä ystävä muille, niin muillakin on velvollisuus olla minulle", ei ikävä kyllä toimi.  Paremmin toimii se, että tunnistaa ne ystävät, keille tietyt ystävyyden teot on tärkeitä antaa ja saada. Ja löytää samanhenkisiä.

Ystävyydessä, kuten rakkaudessakin, on oma ystävyyden kielensä. 

Jollekin se on syvälliset keskustelut. Jollekin tilannetaju, että rankkoihin juttuihin ei mennä kuin erityistapauksissa. Jollekin, että ystävä ehdottomasti auttaa hädässä, on kuunteleva korva. Jollekin, että kutsuu kylään. Jollekin että tehdään tiettyjä asioita yhdessä, esim. mennään leffaan tai luontoon. Jollekin on ihan ehdotonta, että ystävä muistaa synttärit. Jollekin on tärkeää, että pidetään tiiviisti yhteyttä. Jollekin, että voi olla pitkätkin ajat ilman kontaktia ja juttu jatkuu ja luottamus säilyy. Jne. 

Nää ei ole arvokysymyksiä, vaan persoonallisuuskysymyksiä. Erilaisia psyykkisiä tarpeita ja opittuja toimintamalleja. Ystävyys syntyy, kun samanhenkiset kohtaa. 

Teet tylysti oletuksia toisista. Kannattaisi mieluummin katsoa peiliin kuin diagnosoida muita.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan osaa auttaa?

Ap

Minulla on ihan sama tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat oikeasti todella tunnekylmiä ja outoja ja usein ystäviä yritetään omistaa vaikka juuri tuolla lailla ettei voi mennä leffaan useamman kaverin kansa (tuossahan taustalla on mustasukkaisuus ja pelko siitä, että ystävä klikkaakin toisen ystävän kanssa enemmän kuin itsen ja sitten pitää pelätä yksin jäämistä. Kun käy vain yhden ystävän kansa, niin sitä vaaraa ei välttämättä tule). Tajusin tämän, kun lähdin Espanjaan kahdeksi vuodeksi töihin. Yhden ystävän kanssa sovittu effaan meno saattoi nopeasti paisua koko ystäväpiirin leffaillaksi ja se oli täysin normaalia. Siltikään ei tullut tunnetta, että ihmisiä oli liikaa, kun sosiaaliset taidot heillä paremmalla tolalla kuin suomalaisilla keskimäärin.   

Samaa mieltä muuten, paitsi että jos on sopinut tekevänsä jotain yhden ystävän kanssa kahdestaan, niin siinä voi oikeasti olla toiveena saada olla keskenänsä, jotta voi keskittyä sen toisen seurassa olemiseen ja henkilökohtaistenkin asioiden keskusteluun siinä samalla. Homman luonne voi muuttua ihan täysin keskustelusta jutusteluksi jos sinne ängetään joku kolmas mukaan, joka ei ole yhtä läheinen kuin mitä ne kaksi ovat toisilleen. Esim. itse olisin silloin pettynyt. Ei se ole pelkoa, että menettäisin ystäväni, vaan että arvokas yhdessäolon aikamme on vesitetty.

Kahdestaan ja porukassa on kaksi ihan eri asiaa, joille molemmille on paikkansa. 

Kun nyt ajatellaan tuota leffateatteri esimerkkiä, joka meni niin, että ystävä x otti yhteyttä ystävä y:lle ja ehdotti tapaamista. ykieltäytyi vedoten kotitöihinsä, mutta kuitenkin jälkeenpäin ystävä x:lle kävi ilmi, että y olikin mennyt ystävä z:n kanssa leffaan ja hänet oli pidetty tästä pimennossa. Ymmärrän täysn ystävä x:n loukkaantumisen. Tuntuu varmasti petolliselta, kun itselle sanotaan, että ei voi tavata, kun asiax, mutta heti käykin ilmi, että saattoi tavata kuitenkin toisen ystävän. 

Rehellisyys (vaikka mikään tuossa esimerkissä ei kertonut sitä, että ystävä y olisi ollut varsinaisesti epärehellinen x:lle, niin käytin tuossa rehellisyyden käsitettä siksi,e ttä varmasti x:stä tuntui ettei hänelle ole oltu rehellisiä) olisi ollut tuossa järkevintä. Toki voi olla niin, että z:lla on ollut tosi paha tilanne elämässä ja ystävä y sen vuoksi priorisoi tapaamisen z:n kanssa, mutta olisi voinut kertoa asiasta x:lle ja jos olisi toiminut "oikein", niin olisi voinut vaikka laittaa viestiä x:lle, jossa sopii jonkun toisen ajankohdan tapaamiseen ja vaikka samalla sanonut, että sai vihdoin kotihommatkin tehtyä, olipa helpotus. silloin x:llekin olisi tullut tunne huomioiduksi tulemisesta eikä ehkä missattu leffakäynti olisi vaikuttanut mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Oma kokemus on ollut, että ihmisillä kyllä riittää jaksamista muistaa muita, mutta ei vastavuoroisesti minua. Ja minullakin on ollut todella raskaita vaiheita, enkä silloinkaan ole unohtanut olla ystävieni tukena.

 

T. Tuo aiempi

Ikävää, että sinua ei ole muistettu, kun olet sitä kaivannut eikä ole ollut vastavuoroista. Mä haistan tässä nyt vähän liiallisen kiltteyden käryä.  "Kun minä olen näin hyvä ystävä muille, niin muillakin on velvollisuus olla minulle", ei ikävä kyllä toimi.  Paremmin toimii se, että tunnistaa ne ystävät, keille tietyt ystävyyden teot on tärkeitä antaa ja saada. Ja löytää samanhenkisiä.

Ystävyydessä, kuten rakkaudessakin, on oma ystävyyden kielensä. 

Jollekin se on syvälliset keskustelut. Jollekin tilannetaju, että rankkoihin juttuihin ei mennä kuin erityistapauksissa. Jollekin, että ystävä ehdottomasti auttaa hädässä, on kuunteleva korva. Jollekin, että kutsuu kylään. Jollekin että tehdään tiettyjä asioita yhdessä, esim. mennään leffaan tai luontoon. Jollekin on ihan ehdotonta, että ystävä muistaa synttärit. Jollekin on tärkeää, että pidetään tiiviisti yhteyttä. Jollekin, että voi olla pitkätkin ajat ilman kontaktia ja juttu jatkuu ja luottamus säilyy. Jne. 

Nää ei ole arvokysymyksiä, vaan persoonallisuuskysymyksiä. Erilaisia psyykkisiä tarpeita ja opittuja toimintamalleja. Ystävyys syntyy, kun samanhenkiset kohtaa. 

Teet tylysti oletuksia toisista. Kannattaisi mieluummin katsoa peiliin kuin diagnosoida muita.

Niinpäs varmaan tein. Eihän siitä ole hyötyä kenellekään. Kaikille tulee vaan paha mieli. Enpä enää tee niin. 

Mutta tämä keskustelu antoi minulle sen ahaa-elämyksen, että ystävyydessä on nuo ystävyyden kielet, siinä kuin rakkauden kielet ja ne vaihtelee ihmisten välillä. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla ystävä, vaan ystävyyttä voivat merkitä ihan päinvastaisetkin teot. 

Eikä sekään ole lopulta matematiikkaa, vaan psykologiaa. Eli samatkin teot eri ihmsiltä voi merkitä eri asioita. 

Eli kiitos siitä, että haastoit mun ajattelua, vaikka eri mieltä monesta asiasta ollaankin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat oikeasti todella tunnekylmiä ja outoja ja usein ystäviä yritetään omistaa vaikka juuri tuolla lailla ettei voi mennä leffaan useamman kaverin kansa (tuossahan taustalla on mustasukkaisuus ja pelko siitä, että ystävä klikkaakin toisen ystävän kanssa enemmän kuin itsen ja sitten pitää pelätä yksin jäämistä. Kun käy vain yhden ystävän kansa, niin sitä vaaraa ei välttämättä tule). Tajusin tämän, kun lähdin Espanjaan kahdeksi vuodeksi töihin. Yhden ystävän kanssa sovittu effaan meno saattoi nopeasti paisua koko ystäväpiirin leffaillaksi ja se oli täysin normaalia. Siltikään ei tullut tunnetta, että ihmisiä oli liikaa, kun sosiaaliset taidot heillä paremmalla tolalla kuin suomalaisilla keskimäärin.   

Samaa mieltä muuten, paitsi että jos on sopinut tekevänsä jotain yhden ystävän kanssa kahdestaan, niin siinä voi oikeasti olla toiveena saada olla keskenänsä, jotta voi keskittyä sen toisen seurassa olemiseen ja henkilökohtaistenkin asioiden keskusteluun siinä samalla. Homman luonne voi muuttua ihan täysin keskustelusta jutusteluksi jos sinne ängetään joku kolmas mukaan, joka ei ole yhtä läheinen kuin mitä ne kaksi ovat toisilleen. Esim. itse olisin silloin pettynyt. Ei se ole pelkoa, että menettäisin ystäväni, vaan että arvokas yhdessäolon aikamme on vesitetty.

Kahdestaan ja porukassa on kaksi ihan eri asiaa, joille molemmille on paikkansa. 

Kun nyt ajatellaan tuota leffateatteri esimerkkiä, joka meni niin, että ystävä x otti yhteyttä ystävä y:lle ja ehdotti tapaamista. ykieltäytyi vedoten kotitöihinsä, mutta kuitenkin jälkeenpäin ystävä x:lle kävi ilmi, että y olikin mennyt ystävä z:n kanssa leffaan ja hänet oli pidetty tästä pimennossa. Ymmärrän täysn ystävä x:n loukkaantumisen. Tuntuu varmasti petolliselta, kun itselle sanotaan, että ei voi tavata, kun asiax, mutta heti käykin ilmi, että saattoi tavata kuitenkin toisen ystävän. 

 

Rehellisyys (vaikka mikään tuossa esimerkissä ei kertonut sitä, että ystävä y olisi ollut varsinaisesti epärehellinen x:lle, niin käytin tuossa rehellisyyden käsitettä siksi,e ttä varmasti x:stä tuntui ettei hänelle ole oltu rehellisiä) olisi ollut tuossa järkevintä. Toki voi olla niin, että z:lla on ollut tosi paha tilanne elämässä ja ystävä y sen vuoksi priorisoi tapaamisen z:n kanssa, mutta olisi voinut kertoa asiasta x:lle ja jos olisi toiminut "oikein", niin olisi voinut vaikka laittaa viestiä x:lle, jossa sopii jonkun toisen ajankohdan tapaamiseen ja vaikka samalla sanonut, että sai vihdoin kotihommatkin tehtyä, olipa helpotus. silloin x:llekin olisi tullut tunne huomioiduksi tulemisesta eikä ehkä missattu leffakäynti olisi vaikuttanut mitenkään. 

Rehellisyyttä ja suoruutta arvostavat ei pärjää kasvoja ja kohteliaisuutta arvostavissa kulttureissa.