Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Joillekin kun sanoo "rajat" ja "vastuu omista tunteistaan" niin se on heti itsekkyyttä. Ei. Se, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ei tarkoita, että ei voisi olla empaattinen tims. Tällaiset minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän kommentit kertoo siitä, että sulla on ollut aina henkisesti tilaa elämässä näitä muistaa ja auttaa.  Riittäisikö sulla empatiaa myös niitä kohtaan, joilla on elämässä jaksaminen niin tiukilla, ettei jää ystäville samalla tavalla aikaa ja huomiota? 

Siitähän tässä on lopulta kyse. 

Oma kokemus on ollut, että ihmisillä kyllä riittää jaksamista muistaa muita, mutta ei vastavuoroisesti minua. Ja minullakin on ollut todella raskaita vaiheita, enkä silloinkaan ole unohtanut olla ystävieni tukena.

 

T. Tuo aiempi

Ikävää, että sinua ei ole muistettu, kun olet sitä kaivannut eikä ole ollut vastavuoroista. Mä haistan tässä nyt vähän liiallisen kiltteyden käryä.  "Kun minä olen näin hyvä ystävä muille, niin muillakin on velvollisuus olla minulle", ei ikävä kyllä toimi.  Paremmin toimii se, että tunnistaa ne ystävät, keille tietyt ystävyyden teot on tärkeitä antaa ja saada. Ja löytää samanhenkisiä.

Ystävyydessä, kuten rakkaudessakin, on oma ystävyyden kielensä. 

Jollekin se on syvälliset keskustelut. Jollekin tilannetaju, että rankkoihin juttuihin ei mennä kuin erityistapauksissa. Jollekin, että ystävä ehdottomasti auttaa hädässä, on kuunteleva korva. Jollekin, että kutsuu kylään. Jollekin että tehdään tiettyjä asioita yhdessä, esim. mennään leffaan tai luontoon. Jollekin on ihan ehdotonta, että ystävä muistaa synttärit. Jollekin on tärkeää, että pidetään tiiviisti yhteyttä. Jollekin, että voi olla pitkätkin ajat ilman kontaktia ja juttu jatkuu ja luottamus säilyy. Jne. 

Nää ei ole arvokysymyksiä, vaan persoonallisuuskysymyksiä. Erilaisia psyykkisiä tarpeita ja opittuja toimintamalleja. Ystävyys syntyy, kun samanhenkiset kohtaa. 

Teet tylysti oletuksia toisista. Kannattaisi mieluummin katsoa peiliin kuin diagnosoida muita.

Niinpäs varmaan tein. Eihän siitä ole hyötyä kenellekään. Kaikille tulee vaan paha mieli. Enpä enää tee niin. 

Mutta tämä keskustelu antoi minulle sen ahaa-elämyksen, että ystävyydessä on nuo ystävyyden kielet, siinä kuin rakkauden kielet ja ne vaihtelee ihmisten välillä. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla ystävä, vaan ystävyyttä voivat merkitä ihan päinvastaisetkin teot. 

Eikä sekään ole lopulta matematiikkaa, vaan psykologiaa. Eli samatkin teot eri ihmsiltä voi merkitä eri asioita. 

Eli kiitos siitä, että haastoit mun ajattelua, vaikka eri mieltä monesta asiasta ollaankin. 

Olen eri, ja minusta kirjoitit ihan kauniisti. Itse olisin sanonut, että lainaamasi henkilö vaikuttaa katkeroituneelta eikä ystävystyminen siksi onnistu. 

Toki hänellä voi olla hyviä syitä katkeroitumisen taustalla. Jos kohtaa vain yksipuolisesti ystävyyttä hyväksikäyttäviä ihmisiä, ei ehkä myöhemmin halua kohdata ketään. Toisenlaisiakin ystävyyksiä kuitenkin on, ja vastavuoroinen joustaminen ja toiseen armollisesti suhtautuminen ovat osa useimpia pitkiä ystävyyksiä. 

Ystäviä voi menettää ihan luonnollisista syistä eli sairaus tai muu vastaava vie ihan kokonaan pois keskuudestamme. Ei saisi takertua liikaa, ja jos nyt on ystäviä riittävästi, niin näin ei välttämättä aina tule olemaan. Olisi hyvä osata hankkia uusiakin ystäviä kaiken ikäisenä.

Minusta tuntuu, että heidän, joilla on paljon ystäviä, on vaikea ymmärtää näitä ystävyyssuhteiden haasteita toisten näkökulmasta. Jos ei ole ystäviä tai heitä on niin vähän, että yhdenkin ystävän menettäminen on prosentuaalisesti suuri menetys ystäväjoukosta, on nämä tilanteet tosi kipeitä ja hankalia. Ihmiselle, joka saa helposti uusia ystäviä voi olla pieni asia, että ystävyyssuhde päättyy vaikka elämänmuutoksen myötä, kun kuitenkin on muuten ystäviä joka sormelle. Aika moni introvertti tai vain vähän ystäviä omaava haluaisi pitää kiinni niistä vähistä ystävistään. Ihminen on lopulta laumaeläin ja yksinäisyys merkitsi ennen varmaa ku.olemaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että heidän, joilla on paljon ystäviä, on vaikea ymmärtää näitä ystävyyssuhteiden haasteita toisten näkökulmasta. Jos ei ole ystäviä tai heitä on niin vähän, että yhdenkin ystävän menettäminen on prosentuaalisesti suuri menetys ystäväjoukosta, on nämä tilanteet tosi kipeitä ja hankalia. Ihmiselle, joka saa helposti uusia ystäviä voi olla pieni asia, että ystävyyssuhde päättyy vaikka elämänmuutoksen myötä, kun kuitenkin on muuten ystäviä joka sormelle. Aika moni introvertti tai vain vähän ystäviä omaava haluaisi pitää kiinni niistä vähistä ystävistään. Ihminen on lopulta laumaeläin ja yksinäisyys merkitsi ennen varmaa ku.olemaa.

Olen helposti ystävystyvää tyyppiä, ja yksi vanhimmista ja parhaista ystävistäni on taipuvainen kokemaan yksinäisyyttä. 

Lisäksi minulla on kumppani ja yhteisöllinen työympäristö, hän on ollut vuosia sinkku ja tekee työnsä suureksi osaksi yksin. Hänellä on vain muutama sukulainen, joihin pitää yhteyttä, minulla uusperheessä kasvaneena paljon perheenjäseniä. 

Ystävyytemme on kestänyt, koska minä teen hänelle parhaani mukaan tilaa kalenteriin ja hän taas ymmärtää, että minä en ole ns. saatavilla yhtä useasti kuin hän. 

Erityisesti tämän ketjun syyllistäviä viestejä lukiessani ajattelen, että olen löytänyt ystäväkseni varsinaisen kultakimpaleen. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, kuulostat ihanalta tyypiltä! Voi myös olla, että olet yrittänyt saada seuraa juuri heistä joilla on jo liikaakin seuraa. Monella myös  perhe vie hurjasti aikaa ja energiaa. Tai sitten on sellaisia kuten minä, joiden on huonon itsetunnon takia vaikea saada uusia ystäviä, ja luottaa että joku haluaisi heistä ystävän, vaikka ovat niin sosiaalisia että sitä ei kukaan välttämättä uskoisi.

Kyllä meitä monia käy näyttelyissä yms yksin, sehän on ihanaa! Tuo oli hyvä vinkki, minkä joku kirjoitti, teeskenteleminen olisi hyvä jättää, eli omana itsenä tilanteisiin.

Kuulostaa ihanalta että noin spontaanisti hyppäät tilanteisiin. En näe syytä miksi jossain vaiheessa ei onnistaisi!

Kuka "helvetti" on tuon AP:n nimimerkin takana oleva 🤔🤔?? Onko se joku tekoälyn luoma feikki?? 

Jos joku osaa vastata tähän, niin olisi kiva saada vastaus tähän mieltä askarruttavaan asiaan...😅!! 

Niin minäkin haluaisin olla ystävä, mutta olen kaukana, Etelä-Savossa. Ja kesät Pohjois-Savossa. <Itsekin kaipaisin kyllä hyvää ystävää :)

Miten ystävänä voi olla "epätoivoinen"? Eikö tuota sanaa liitetää lähinnä parisuhdejuttuihin. Eikö ystävän pitäisikin lujasti yrittää olla mukava ja kiva. Sitähän se ystävyys on. Ei se itsestään tuu, onko se sit jonkun mielestä "epätoivoista" että yrittää olla mukava. Kaikki hyvä vaatii ponnistelua. Tietenkin kemiat ja huumori pitäisi kohdata, se ei välttämättä tapahdu kaikkien kohdalla. Eikä sitä voi oikein pakottaa. Yhteinen harrastus voi auttaa.

Aikuisten yksinäisyys on tosi yleistä.  Monien ystäväpiirit vakiintui opiskeluaikoina. Ja jäsähtää siihen. Ystäviä on helppo saada lapsena ja opiskeluaikoina, mutta myöhemmin on vaikea päästä mukaan porukkaan.

Ongelmana on myös some, puhelimet ja apit, joissa runkataan päivät pitkät. Tämä vahvistaa suomalaisten ennestään säälittävää kansanluonnetta, jossa pelätään tuntemattomille randomeille juttelemista. 

Sitten kuitenkin valitetaan että oispa uusia kavereita, mutta ei luoteta tuntemattomiin ja suhtaudutaan nuivasti uusien ihmisten kanssa juttelemiseen. Kaikki nykyiset kaverisikin olivat joskus "tuntemattomia randomeita".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että heidän, joilla on paljon ystäviä, on vaikea ymmärtää näitä ystävyyssuhteiden haasteita toisten näkökulmasta. Jos ei ole ystäviä tai heitä on niin vähän, että yhdenkin ystävän menettäminen on prosentuaalisesti suuri menetys ystäväjoukosta, on nämä tilanteet tosi kipeitä ja hankalia. Ihmiselle, joka saa helposti uusia ystäviä voi olla pieni asia, että ystävyyssuhde päättyy vaikka elämänmuutoksen myötä, kun kuitenkin on muuten ystäviä joka sormelle. Aika moni introvertti tai vain vähän ystäviä omaava haluaisi pitää kiinni niistä vähistä ystävistään. Ihminen on lopulta laumaeläin ja yksinäisyys merkitsi ennen varmaa ku.olemaa.

Olen helposti ystävystyvää tyyppiä, ja yksi vanhimmista ja parhaista ystävistäni on taipuvainen kokemaan yksinäisyyttä. 

Lisäksi minulla on kumppani ja yhteisöllinen työympäristö, hän on ollut vuosia sinkku ja tekee työnsä suureksi osaksi yksin. Hänellä on vain muutama sukulainen, joihin pitää yhteyttä, minulla uusperheessä kasvaneena paljon perheenjäseniä. 

Ystävyytemme on kestänyt, koska minä teen hänelle parhaani mukaan tilaa kalenteriin ja hän taas ymmärtää, että minä en ole ns. saatavilla yhtä useasti kuin hän. 

Erityisesti tämän ketjun syyllistäviä viestejä lukiessani ajattelen, että olen löytänyt ystäväkseni varsinaisen kultakimpaleen. 

Tässä on kuitenkin se, että sinä aktiivisesti annat ystävällesi aikaa. Aika monessa tapauksessa ne runsailla sosiaalisilla piireillä varustetut ihmiset ehtivät sen kerran vuodessa kahville. Sanoisin siis, että olet hyvä ystävä, kun huomioit ystäväsi tilanteen ja annat hänelle aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luoda liikaa paineita mistään mystisestä "elämää suuremmasta ja syvällisestä tosiystävyydestä". Ja varsinkaan mennä sellaiset tuntosarvet pystyssä ja miettiä kuumeisesti/pakkomielteisesti "olisko tuossa minulle The Ystävä?"

 

Kaikki lähtee ensin ryhmästä missä olet, koska siinä on ns.matteus-vaikutus. Mitä paremmin tulet ryhmän jäsenten kanssa toimeen, sen parempi maine sinulla on, jolloin 

-> kahdenvälisten kaverisuhteiden luonti helpottuu

-> ehkä kymmenen vuoden välein jostain kaverisuhteista tarjoutuu se Tosiystävyys.

 

...kun taas toisinpäin: jos taas olet ryhmässä ulkoreunalla, alkaa ne sun tiiraamat ystäväkandidaatit pälyillä epävarmana ryhmän pomohahmojen suuntaan "ilkeänkö tuon ulkoreunalaisen kanssa olla" ja sulle saattaa tulla hylätyksi tulemisen leima siinä porukassa. 

 

Eli, yritä olla mahdollisimman pitkään ryhmän naurunremakassa mukana. 

Jopas oli nenttiohje. Tai sitten voi katsoa, että löytyykö siitä naurunremakkaryhmästä joku toinenkin sivustalla oleva, jonka kanssa olemisen tapa sopii paremmin yhteen. Mutta siinäkin kannattaa olla tarkkana, että ei mene heti 100 lasissa "ollaan tosiystäviä" -moodiin vaan hitaasti tunnustellen, että miten löytyy yhteistä säveltä. 

En tiedä, mikä on nentti, mutta itse olen aina karttanut sellaisia porukoita, joissa joutuisin väkisin nauramaan, jos haluaisin nauraa muiden kanssa samaa asiaa. Olen vähän outolintu, ja olen löytänyt itselleni sopivia omalla tavallaan outoja ympärilleni. Ei ole tarvinnut teeskennellä enkä suosittele muillekaan. 

Niinpä, aitous ennen kaikkea.

Miksi te yksinäiset ette ystävysty keskenänne? Kysyn erityisesti teiltä, jotka paheksutte niitä kiireisiä kavereitanme, joilla on laajempi tuttavapiiri.  

Etsit kavereita. Ystäväksi tullaan vuosien yhteisen  tekemisen jälkeen.
Kavereita on monia, ystäviä vähän jokaisella.

Vierailija kirjoitti:

Itsellänikin on samaa kokemusta ap:n kanssa ja miettinyt, mistä johtuu. Kun itse mennyt uutena johonkin "harrasteporukkaan" tms yhteisöön, niin olen hiukan itse yrittänyt olla aloitteellinen, mennä juttelemaan ja silloin tällöin kysellyt kuulumisia. Sellaista, minkä koen itse positiiviseksi ja tykkään, jos joku muu tekee samoin minulle. Sellaista että osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta ja hänen kuulumisistaan. 

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kohdannut tympeää, kylmäkiskoista ja suorastaan halveksuvaa suhtautumista itseäni kohtaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka ovat olleet itseni kaltaisia ja tulleet itse rupattelemaan ja ottamaan kontaktia. Tällaisista olen aina tykännyt.

Olen paljon miettinyt, mistä tämä johtuu ja jaan tässä joitakin ajatuksiani aiheesta: Monilla tuntuu olevan huono itsetunto, ujoutta, eriasteisia mt-ongelmia, joista seuraa se, ettei oikein osata suhtautua luontevasti ja positiivisesti, jos joku osoittaa itseään kohtaan kiinnostusta. Täällähän on hirveästi myös kiusaamista kouluissa, työpaikoilla ja harrastepiireissä, niin tällaisia narsisteja ja kiusaajia kohdattuaan ihmiset ovat muuttuneet varautuneiksi ja varovaisiksi uusien ihmisten suhteen. Varsinkin jos joku vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä, niin pelätään, että se on joku uutta uhria hakeva narsisti, nehän ovat hyviä tutustumaan.  Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista on autistisia, sehän tekee sellaisen töksähtelevyyden ja heikot sosiaaliset taidot. 

Sä oot ollu yli-innokas ja kun et ole saanut vastakaikua, haukut muita autistinarskuiksi? 

Just. 

Eli sun tyylis on luotaantyöntävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellänikin on samaa kokemusta ap:n kanssa ja miettinyt, mistä johtuu. Kun itse mennyt uutena johonkin "harrasteporukkaan" tms yhteisöön, niin olen hiukan itse yrittänyt olla aloitteellinen, mennä juttelemaan ja silloin tällöin kysellyt kuulumisia. Sellaista, minkä koen itse positiiviseksi ja tykkään, jos joku muu tekee samoin minulle. Sellaista että osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta ja hänen kuulumisistaan. 

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kohdannut tympeää, kylmäkiskoista ja suorastaan halveksuvaa suhtautumista itseäni kohtaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka ovat olleet itseni kaltaisia ja tulleet itse rupattelemaan ja ottamaan kontaktia. Tällaisista olen aina tykännyt.

Olen paljon miettinyt, mistä tämä johtuu ja jaan tässä joitakin ajatuksiani aiheesta: Monilla tuntuu olevan huono itsetunto, ujoutta, eriasteisia mt-ongelmia, joista seuraa se, ettei oikein osata suhtautua luontevasti ja positiivisesti, jos joku osoittaa itseään kohtaan kiinnostusta. Täällähän on hirveästi myös kiusaamista kouluissa, työpaikoilla ja harrastepiireissä, niin tällaisia narsisteja ja kiusaajia kohdattuaan ihmiset ovat muuttuneet varautuneiksi ja varovaisiksi uusien ihmisten suhteen. Varsinkin jos joku vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä, niin pelätään, että se on joku uutta uhria hakeva narsisti, nehän ovat hyviä tutustumaan.  Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista on autistisia, sehän tekee sellaisen töksähtelevyyden ja heikot sosiaaliset taidot. 

Sä oot ollu yli-innokas ja kun et ole saanut vastakaikua, haukut muita autistinarskuiksi? 

Just. 

Eli sun tyylis on luotaantyöntävä.

Ja sinä taas olet just sellainen ilkeä, töykeä, tyly huonompi ihminen.

suomalainen pelkokulttuuri, siihen kaikki kulminoituu. Asun itse tällä hetkellä taloyhtiössä, jossa ihmiset siis oikeasti katsovat ovisilmästä ennen poistumistaan kotoaan. Jos rappukäytävässä on joku muu, sinne ei mennä samaan aikaan. Jos hissiä jonotaa joku toinen, suomalainen lähtee sitten rappuja pitkin ylös ja selittää sen kuntoilulla (vaikka oikeasti on kyse siitä ettei haluta samaan pienee tilaan tuntemattoman naapurin kanssa). 

Olen itse alkanut tahallani trollailemaan näitä naapureitani menemällä tahallaan samaan aikaan rappukäytävään kun he ovat siellä ja samaan hissiin, kun he sine ovat menossa. 

Jotenkin minua vain ärsyttää tuollaiset suomalaiset tavat. Ihankuin vieraat ihmiset olisivat jotain radioaktiivisia, joita pitäisi sen vuoksi vältellä, ihankuin se olisi kuolemaksi, jos näkeekin rappukäytävässä samaan aikaan toisen, tai jos jopa joutuisi sanomaan tälle "huomenta". 

Ajattelen, että suomessakin on jo aika alkaa sosiaalistumaan. Mehän sosiaalistetaan koirammekin ja sitä pidetään suurinpiirtein koiran elämässä tärkeimpänä asiana, että koira oppi olemaan muiden koirien kanssa ja tutustumaan muihin oikealla tavalla. Miksi olemme unohtaneet sosiaalistaa omat lapsemme / itsemme?

Sitten tulee juuri näitä ongelmia, että hirveää, kun toinen kaveri yrittää ängetä mukaan, tai hirveää, kun joutuu valehteemaan kaverille, että menikin ulos toisen kaverin kanssa. Voisi vaan ihan rehellisesti sanoa, että menenkin ulos annin (nimi keskitty) kanssa, että ollaan sovittu kahdenkeskisestä illanvietosta. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi te yksinäiset ette ystävysty keskenänne? Kysyn erityisesti teiltä, jotka paheksutte niitä kiireisiä kavereitanme, joilla on laajempi tuttavapiiri.  

Jos saisin valita, ottaisin itselleni kaikista mieluiten toisen kaltaiseni: ihmisen, jolla ei ole laaja tuttavapiiri ja jolle riittäisi pari hyvää ystävää. Näitä ihmisiä ei vain ole helppo löytää, sillä he eivät pidä meteliä itsestään. Ei kukaan jossain työpaikalla huhuile "hei, olen aika yksinäinen ja kaipaisin ystävää". Enkä itsekään menisi kyselemään keneltäkään, että oletkos sinäkin lähes ystävätön ja ystäviä vailla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellänikin on samaa kokemusta ap:n kanssa ja miettinyt, mistä johtuu. Kun itse mennyt uutena johonkin "harrasteporukkaan" tms yhteisöön, niin olen hiukan itse yrittänyt olla aloitteellinen, mennä juttelemaan ja silloin tällöin kysellyt kuulumisia. Sellaista, minkä koen itse positiiviseksi ja tykkään, jos joku muu tekee samoin minulle. Sellaista että osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta ja hänen kuulumisistaan. 

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kohdannut tympeää, kylmäkiskoista ja suorastaan halveksuvaa suhtautumista itseäni kohtaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka ovat olleet itseni kaltaisia ja tulleet itse rupattelemaan ja ottamaan kontaktia. Tällaisista olen aina tykännyt.

Olen paljon miettinyt, mistä tämä johtuu ja jaan tässä joitakin ajatuksiani aiheesta: Monilla tuntuu olevan huono itsetunto, ujoutta, eriasteisia mt-ongelmia, joista seuraa se, ettei oikein osata suhtautua luontevasti ja positiivisesti, jos joku osoittaa itseään kohtaan kiinnostusta. Täällähän on hirveästi myös kiusaamista kouluissa, työpaikoilla ja harrastepiireissä, niin tällaisia narsisteja ja kiusaajia kohdattuaan ihmiset ovat muuttuneet varautuneiksi ja varovaisiksi uusien ihmisten suhteen. Varsinkin jos joku vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä, niin pelätään, että se on joku uutta uhria hakeva narsisti, nehän ovat hyviä tutustumaan.  Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista on autistisia, sehän tekee sellaisen töksähtelevyyden ja heikot sosiaaliset taidot. 

Sä oot ollu yli-innokas ja kun et ole saanut vastakaikua, haukut muita autistinarskuiksi? 

Just. 

Eli sun tyylis on luotaantyöntävä.

Ja sinä taas olet just sellainen ilkeä, töykeä, tyly huonompi ihminen.

Huonompi ihminen? :D

Sanon tämän ihan sillein palstarakkaudella: sun vuodatukses oli sen verran vihamielistä diagnoosin latelua muista ihmisistä, että se kertoo että et vaan ymmärrä ihmisiä. Jos et saa vastetta, alat haukkua. Ei niin. Suurin osa ihmisistä on mukavia. 

Älä kiirehdi tutustumisissa. Anna ihmisille tilaa ja aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten yksinäisyys on tosi yleistä.  Monien ystäväpiirit vakiintui opiskeluaikoina. Ja jäsähtää siihen. Ystäviä on helppo saada lapsena ja opiskeluaikoina, mutta myöhemmin on vaikea päästä mukaan porukkaan.

Ongelmana on myös some, puhelimet ja apit, joissa runkataan päivät pitkät. Tämä vahvistaa suomalaisten ennestään säälittävää kansanluonnetta, jossa pelätään tuntemattomille randomeille juttelemista. 

Sitten kuitenkin valitetaan että oispa uusia kavereita, mutta ei luoteta tuntemattomiin ja suhtaudutaan nuivasti uusien ihmisten kanssa juttelemiseen. Kaikki nykyiset kaverisikin olivat joskus "tuntemattomia randomeita".

Kukin tyylillään. Moni myös ystävystyy tutustumalla ensin somessa. Sitten taas toiset ei käytä somea juuri ollenkaan ja ystäville viestittelykin jää tapaamisten sopimiseen. 

Yleensäkin kaikki "muut tekee väärin" -valitus on varma tapa karkottaa ihmsiä ympäriltään. Erilaisuuden ymmärtäminen taas vie pitkälle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellänikin on samaa kokemusta ap:n kanssa ja miettinyt, mistä johtuu. Kun itse mennyt uutena johonkin "harrasteporukkaan" tms yhteisöön, niin olen hiukan itse yrittänyt olla aloitteellinen, mennä juttelemaan ja silloin tällöin kysellyt kuulumisia. Sellaista, minkä koen itse positiiviseksi ja tykkään, jos joku muu tekee samoin minulle. Sellaista että osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta ja hänen kuulumisistaan. 

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kohdannut tympeää, kylmäkiskoista ja suorastaan halveksuvaa suhtautumista itseäni kohtaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka ovat olleet itseni kaltaisia ja tulleet itse rupattelemaan ja ottamaan kontaktia. Tällaisista olen aina tykännyt.

Olen paljon miettinyt, mistä tämä johtuu ja jaan tässä joitakin ajatuksiani aiheesta: Monilla tuntuu olevan huono itsetunto, ujoutta, eriasteisia mt-ongelmia, joista seuraa se, ettei oikein osata suhtautua luontevasti ja positiivisesti, jos joku osoittaa itseään kohtaan kiinnostusta. Täällähän on hirveästi myös kiusaamista kouluissa, työpaikoilla ja harrastepiireissä, niin tällaisia narsisteja ja kiusaajia kohdattuaan ihmiset ovat muuttuneet varautuneiksi ja varovaisiksi uusien ihmisten suhteen. Varsinkin jos joku vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä, niin pelätään, että se on joku uutta uhria hakeva narsisti, nehän ovat hyviä tutustumaan.  Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista on autistisia, sehän tekee sellaisen töksähtelevyyden ja heikot sosiaaliset taidot. 

Sä oot ollu yli-innokas ja kun et ole saanut vastakaikua, haukut muita autistinarskuiksi? 

Just. 

Eli sun tyylis on luotaantyöntävä.

Ja sinä taas olet just sellainen ilkeä, töykeä, tyly huonompi ihminen.

Huonompi ihminen? :D

 

Sanon tämän ihan sillein palstarakkaudella: sun vuodatukses oli sen verran vihamielistä diagnoosin latelua muista ihmisistä, että se kertoo että et vaan ymmärrä ihmisiä. Jos et saa vastetta, alat haukkua. Ei niin. Suurin osa ihmisistä on mukavia. 

Älä kiirehdi tutustumisissa. Anna ihmisille tilaa ja aikaa. 

Jotkut on oppineet tappelemaan. Sosiaalisen toiminnan pohjat opitaan lapsuudessa ja etenkin nuoruudessa. Jos oppi menee kovin vikaan, ei ole helppoa aikuisena korjata varsinkaan yksin ilman terapiaa. Ja miksi terapiaan menisi, jos vikaa näkee aina vain muissa. 

Olen eräässä ryhmässä jossa on kymmeniä naisia. Sinne pelmahti vähän as-piirteinen iloinen nainen, joka tunki suunnilleen jokaisen suuhun ja latasi kovaan ääneen kysymyspatteriston  "ai mistä sä oot kotoisin? Tuutko sä bussilla? Vai omalla autolla?" 

15 minuutin jälkeen olin jo ihan poikki sen seuraan. 

Eräs tuttu as-piirteinen mies on myös samanlainen. Jäätävä kysely kyselyn perään kun hän haluaa tutustua. "No mitäs sitte sun työjutut, ootko sä siellä ja siellä? Moneenko sä meet? Entäs..."

Se ei ole rauhallista ja vastavuoroista keskustelua, se on hätäistä kuulustelua.

Assit on kivoja joo...