Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:

-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)

-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen

-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)

-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut

-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)

-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan

-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)

Annoin alapeukun siksi, että mielestäni tämä oli kuvaus sellaisesta todella pitkäaikaisesta ystävyydestä, joka voi vuosien ja vuosikymmenten aikana kypsyä tähän malliin alettuaan ensin tavanomaisempana tuttavuutena ja kaveruutena. Jos ei siedä väljempää kaveruutta, ei voi tällaiseen päätyä kenenkään kanssa.

Tämä tietysti on vain oma kokemukseni, kun minulla on muutama tämän kuvauksen mukainen ystävyyssuhde. Vielä sellainen huomio, että vaikka mulla on nyt muutama tällainen ap:n haaveilema ystävyys, niissä on vuosien varrella ollut monia hiljaisempia vaiheita. Jos olisin silloin loukkaantunut, pettynyt ja ladellut vaatimuksia, niin sittenpä ei olisi enää näitä ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:

-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)

-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen

-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)

-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut

-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)

-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan

-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)

Riittäisikö, jos tästä listasta toteutuisi esim. puolet tai 2/3?

Mistä tässä voisi tinkiä? Näkemisestä? Vastavuoroisuudesta? Vai pitäisikö olla ok, että ystävä hylkää, jos itselle sattuu jotain ikävää?

T. Tuo aiempi

Kyllä, kaikissa noissa voi olla paljon armollisempi ja ymmärtäväisempi. Asioita ei pidä ottaa itseensä. Tuskin kukaan mielessään päättää, että "hähää, nytpä lakkaan välittämästä ystävän x murheista". Mutta useimmille meistä tulee niitä elämänvaiheita, joissa joutuu priorisoimaan jotain muuta kuin ystäviä. Niissä kohdin erottuu jyvät akanoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:

-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)

-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen

-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)

-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut

-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)

-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan

-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)

Riittäisikö, jos tästä listasta toteutuisi esim. puolet tai 2/3?

Mistä tässä voisi tinkiä? Näkemisestä? Vastavuoroisuudesta? Vai pitäisikö olla ok, että ystävä hylkää, jos itselle sattuu jotain ikävää?

T. Tuo aiempi

Olen tehnyt paljon myönnytyksiä tuollaisissa asioissa, ja minua kohtaan on tehty vastaavasti myönnytyksiä. Tämä pätee kaikkiin pitkiin ihmissuhteisiini parisuhdettani lukuunottamatta.

Oikeestaan missään tilanteessa ei oo ok mennä ystävälle valittamaan ”nyt sä hylkäsit mut”. Etäisyyden ottoon on aina syynsä ja jokaisella aikuisella oikeus. Toki saa suuttua ja vetää rajaa myös toiseen suuntaan eli ei tarvii ote olla ystävää yksipuolisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritätkö ap antaa liian täydellisen kuvan itsestäsi?

Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia tai jossakin asiassa epätäydellisiä. Liian täydellisen oloisen ihmisen rinnalla toinen saattaa kokea, ettei itse ole tarpeeksi. Ja saattaa kokea, että toinen ei ole samaistuttava, jos koti on aina siisti/upean oloinen parisuhde/työt tehty viimeisen päälle/ulkonäkö on hyvin laitettu, pukeutuminen trendikästä jne. Todennäköisemmin ystäväksi haluttaisiin se, jonka kotona on vähän sotkuista (niin kuin itselläkin), puoliso on ihan tavallinen, töissä ei ole se tehokkain kaveri ja hiukset on vähän sekaisin ja paita Seppälää vuodelta 2016.

Ainakin itsestäni tunnistan sen, että yksinäisimpinä aikoina olen yrittänyt vakuuttaa toisille, että elämäni on mahdollisimman täydellistä ja kannattaisi ystävystyä kanssani, kun elämäni on paperilla hyvää. Todellisuudessa tutustuin ihmisiin helpommin silloin, kun elämäni rosot näkyivät ja olin inhimillisempi.

Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia - no tää varmaan selittää, miksi mulla on laaja kaveripiiri. :D Ihmiset ei tunne huonommuutta mun rinnalla, ja samalla en ole rasittavaa seuraa ongelmavuoren alla. 

Itse näkisin asian niin, että epätäydellinen ihminen on inhimillinen. Liian täydellinen on helposti epäilyttävä. Mitä hän salailee tai mikä hän oikeasti on.

Tämä ketju on hyvä. Mulle tämä vahvistaa sitä, että jos orastavassa ystävyydessä on yhtään vaativuuden ja painostuksen fiiliksiä, ne eivät tule ikinä kestämään ja väistämätön lopputulos on se, että jossain on ihminen, joka katkerana miettii vielä vuosienkin päästä, kuinka minä olen julmasti hänet hylännyt. Vaikka mun näkökulmasta ei ole tapahtunut mitään dramaattista eikä mitään, mikä olisi poikkeuksellista mun muissa ystävyyssuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritätkö ap antaa liian täydellisen kuvan itsestäsi?

Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia tai jossakin asiassa epätäydellisiä. Liian täydellisen oloisen ihmisen rinnalla toinen saattaa kokea, ettei itse ole tarpeeksi. Ja saattaa kokea, että toinen ei ole samaistuttava, jos koti on aina siisti/upean oloinen parisuhde/työt tehty viimeisen päälle/ulkonäkö on hyvin laitettu, pukeutuminen trendikästä jne. Todennäköisemmin ystäväksi haluttaisiin se, jonka kotona on vähän sotkuista (niin kuin itselläkin), puoliso on ihan tavallinen, töissä ei ole se tehokkain kaveri ja hiukset on vähän sekaisin ja paita Seppälää vuodelta 2016.

Ainakin itsestäni tunnistan sen, että yksinäisimpinä aikoina olen yrittänyt vakuuttaa toisille, että elämäni on mahdollisimman täydellistä ja kannattaisi ystävystyä kanssani, kun elämäni on paperilla hyvää. Todellisuudessa tutustuin ihmisiin helpommin silloin, kun elämäni rosot näkyivät ja olin inhimillisempi.

Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia - no tää varmaan selittää, miksi mulla on laaja kaveripiiri. :D Ihmiset ei tunne huonommuutta mun rinnalla, ja samalla en ole rasittavaa seuraa ongelmavuoren alla. 

Itse näkisin asian niin, että epätäydellinen ihminen on inhimillinen. Liian täydellinen on helposti epäilyttävä. Mitä hän salailee tai mikä hän oikeasti on.

Samoin jos on itse välillä vähän hönö, niin hyväksyy toisenkin sillloin vähemmän fiksuina päivinään. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on hyvä. Mulle tämä vahvistaa sitä, että jos orastavassa ystävyydessä on yhtään vaativuuden ja painostuksen fiiliksiä, ne eivät tule ikinä kestämään ja väistämätön lopputulos on se, että jossain on ihminen, joka katkerana miettii vielä vuosienkin päästä, kuinka minä olen julmasti hänet hylännyt. Vaikka mun näkökulmasta ei ole tapahtunut mitään dramaattista eikä mitään, mikä olisi poikkeuksellista mun muissa ystävyyssuhteissa.

Samoin parisuhteessa. Vaativuus, painostavuus, juokse!

Voit ap lukea tunnelukoista ja miettiä mitkä itselläsi voivat luoda tuota vaativuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.

"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".

 

Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.

Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?

Ap

Hei AP!

Ensinnäkin museoissa, kahvioissa jne yksin käyminen on ihan ok. En todellakaan edes pyydä joka kerta museoihin mukaani ketään. Helpompi vaan mennä omaan aikatauluun sopien. Eikä sitä tarvitse mainostaa sanomalla että kävin YKSIN museossa. Voi sanoa vain että kävin museossa katsomassa kiinnostavan näyttelyn. Ei minulta ikinä kukaan tenttaa kenen kanssa siellä olen käynyt ja jos tenttaisi, sanoisin että kävin yksin kun oli vapaata. 

Mitä tulee tuohon odotuksiin ystäviltä ja ystävyydeltä. Valitettavasti itselläni ainakin on sen verran paljon muutakin elämässäni, etten ehdi tavata joka viikko tai 

välttämättä edes joka kuukausi. Olisi tosi ahdistavaa, jos joku väkisin yrittäisi saada tapaamista. Minulla on paljon ystäviä ja yritän järjestää aikaani niin, että tapaan heitä kaikkia silloin tällöin. Joskus ihan vaan laitellaan viestejä ja vaihdetaan kuulumisia videopuhelulla tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:

-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)

-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen

-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)

-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut

-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)

-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan

-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)

Annoin alapeukun siksi, että mielestäni tämä oli kuvaus sellaisesta todella pitkäaikaisesta ystävyydestä, joka voi vuosien ja vuosikymmenten aikana kypsyä tähän malliin alettuaan ensin tavanomaisempana tuttavuutena ja kaveruutena. Jos ei siedä väljempää kaveruutta, ei voi tällaiseen päätyä kenenkään kanssa.

 

Tämä tietysti on vain oma kokemukseni, kun minulla on muutama tämän kuvauksen mukainen ystävyyssuhde. Vielä sellainen huomio, että vaikka mulla on nyt muutama tällainen ap:n haaveilema ystävyys, niissä on vuosien varrella ollut monia hiljaisempia vaiheita. Jos olisin silloin loukkaantunut, pettynyt ja ladellut vaatimuksia, niin sittenpä ei olisi enää näitä ystäviä.

Toki sitä alkuun on väljempää kaveruutta ennen kuin siitä kehittyy kuvatunlainen ystävyys. Mutta jos lähtökohta on se, että toista ei oma-aloitteisesti kiinnosta nähdä, toinen puhuu yksipuolisesti vain omista asioistaan, eikä tippaakaan kiinnosta toisen kuulumiset, niin eihän tuosta kehity tasavertaista ystävyyttä.

Uudenkin tutun ja etäisemmänkin uuden kaverin kohdalla voi aistia, millainen toinen on ihmisenä ja miten hän kohtelee muita. Ylipäätään hyvä esimerkki on katsoa toisessa ihmisessä sitä, miten hän kohtelee etäällä olevia ihmisiä aina kaupan kassasta alkaen. Heitä kohtaan välinpitämättömät ja tylyt ihmiset ovat sitä pohjimmiltaan muutenkin, eikä heitä kiinnosta olla ystävällisiä kuin omalle sisäpiirille niin kauan kuin se sattuu huvittamaan.

Itsellänikin on samaa kokemusta ap:n kanssa ja miettinyt, mistä johtuu. Kun itse mennyt uutena johonkin "harrasteporukkaan" tms yhteisöön, niin olen hiukan itse yrittänyt olla aloitteellinen, mennä juttelemaan ja silloin tällöin kysellyt kuulumisia. Sellaista, minkä koen itse positiiviseksi ja tykkään, jos joku muu tekee samoin minulle. Sellaista että osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta ja hänen kuulumisistaan. 

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kohdannut tympeää, kylmäkiskoista ja suorastaan halveksuvaa suhtautumista itseäni kohtaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka ovat olleet itseni kaltaisia ja tulleet itse rupattelemaan ja ottamaan kontaktia. Tällaisista olen aina tykännyt.

Olen paljon miettinyt, mistä tämä johtuu ja jaan tässä joitakin ajatuksiani aiheesta: Monilla tuntuu olevan huono itsetunto, ujoutta, eriasteisia mt-ongelmia, joista seuraa se, ettei oikein osata suhtautua luontevasti ja positiivisesti, jos joku osoittaa itseään kohtaan kiinnostusta. Täällähän on hirveästi myös kiusaamista kouluissa, työpaikoilla ja harrastepiireissä, niin tällaisia narsisteja ja kiusaajia kohdattuaan ihmiset ovat muuttuneet varautuneiksi ja varovaisiksi uusien ihmisten suhteen. Varsinkin jos joku vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä, niin pelätään, että se on joku uutta uhria hakeva narsisti, nehän ovat hyviä tutustumaan.  Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista on autistisia, sehän tekee sellaisen töksähtelevyyden ja heikot sosiaaliset taidot. 

Vierailija kirjoitti:

Itsellänikin on samaa kokemusta ap:n kanssa ja miettinyt, mistä johtuu. Kun itse mennyt uutena johonkin "harrasteporukkaan" tms yhteisöön, niin olen hiukan itse yrittänyt olla aloitteellinen, mennä juttelemaan ja silloin tällöin kysellyt kuulumisia. Sellaista, minkä koen itse positiiviseksi ja tykkään, jos joku muu tekee samoin minulle. Sellaista että osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta ja hänen kuulumisistaan. 

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kohdannut tympeää, kylmäkiskoista ja suorastaan halveksuvaa suhtautumista itseäni kohtaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka ovat olleet itseni kaltaisia ja tulleet itse rupattelemaan ja ottamaan kontaktia. Tällaisista olen aina tykännyt.

Olen paljon miettinyt, mistä tämä johtuu ja jaan tässä joitakin ajatuksiani aiheesta: Monilla tuntuu olevan huono itsetunto, ujoutta, eriasteisia mt-ongelmia, joista seuraa se, ettei oikein osata suhtautua luontevasti ja positiivisesti, jos joku osoittaa itseään kohtaan kiinnostusta. Täällähän on hirveästi myös kiusaamista kouluissa, työpaikoilla ja harrastepiireissä, niin tällaisia narsisteja ja kiusaajia kohdattuaan ihmiset ovat muuttuneet varautuneiksi ja varovaisiksi uusien ihmisten suhteen. Varsinkin jos joku vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä, niin pelätään, että se on joku uutta uhria hakeva narsisti, nehän ovat hyviä tutustumaan.  Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista on autistisia, sehän tekee sellaisen töksähtelevyyden ja heikot sosiaaliset taidot. 

Jatkuu: Valitettavasti todella monet ovat itse narsistisia, ylimielisiä ja siksi tympeitä muita kohtaan. 

Todella monet ovat omahyväisiä, itsekeskeisiä ja itserakkaita, ei heitä kiinnosta eivätkä he välitä siitä yhtään, miltä heidän käytöksensä muista tuntuu. Täällä ollaan liikaa menty siihen, että "jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan", mutta väitän, että kyllä se tylyttäminen ja toisen lyttääminen ja ignooraaminen on kuitenkin sen tekijän vastuulla ja tottakai sellaisesta tulee toiselle paha mieli.

Suurin osa ihmisistä on myös hyvin yksinkertaisia ja tiedostamattomia, he vain menevät ja tekevät ja elävät elämäänsä niinkuin heille itselleen parhaiten sopii, eivätkä he koskaan pysähdy miettimään, miten kohtelevat muita ja miltä se muista tuntuu. Heitä ei kiinnosta. Ovat välinpitämättömiä ja muista piittaamattomia. 

Suuri osa ihmisistä ei ole hyviä eivätkä erittäin pahoja, mutta useimmissa  on kuitenkin enemmän pahaa kuin hyvää, ovat siis melko huonoja ihmisiä. Tämmöisille on ihan ok tiuskia, rähistä, riidellä, olla ilkeitä muille, kohdella toisia ylimielisesti tai ostrakistisesti, purkaa paha olonsa toisiin. Sitten jos joku on oikeasti hyvä tyyppi, he tuntevat sen ja tietävät, että tuo henkilö on oikeasti parempi ihminen kuin he ja siitä seuraa kateus, viha ja ilkeys, tai parhaimmassa tapauksessa "vain" henkilön täydellinen ulkopuolelle sulkeminen ja mitätöinti. Tämmöiset melko huonot eli tavalliset ihmiset viihtyvät parhaiten keskenään toisten samanlaisten kanssa puhuen pahaa paikalla olemattomista ja tiuskien toisilleen jos siltä tuntuu ja yhdessä tuumin kiusaten sitä, joka toimii muistutuksena siitä, minkälaisia heidänkin pitäisi olla, mutta eivät ole.

En nykyään kauheasti jaksa enkä viitsi ottaa kontaktia muihin, kun suurin osa tuntuu olevan näitä tiedostamattomia ja melko huonoja ihmisiä. Monet myös osoittavat "hienovaraisesti" sen, etteivät halua tutustua, kun eivät vastavuoroisesti itse kysy kuulumisiani kysyttyäni ensin heiltä, eivätkä itse ota oma-aloitteisesti kontaktia, korkeintaan tulevat valittamaan ja moittimaan jostain virheestä tms. 

Itse tulen aina paremmin juttuun ulkomaalaisten kanssa kuin suomalaisten, ehkä minulla on sitten enemmän yhteistä heidän kanssaan. Jotenkin tänne on muodostunut tämmöinen sairas kulttuuri ja tunneilmapiiri, ollaan varautuneita, kriittisiä muiden kyttäilijöitä ja mieluummin kritisoidaan, ilkeillään, haukutaan ja valitetaan kuin ollaan ystävällisiä. Monet myös ovat erittäin valikoivia ihmisten suhteen, on vaikea hyväksyä erilaisuutta tai muita ihmisiä ylipäätään. Kukaan ei kelpaa. Henkinen kypsyys ja kehitysaste ovat alhaisia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on hyvä. Mulle tämä vahvistaa sitä, että jos orastavassa ystävyydessä on yhtään vaativuuden ja painostuksen fiiliksiä, ne eivät tule ikinä kestämään ja väistämätön lopputulos on se, että jossain on ihminen, joka katkerana miettii vielä vuosienkin päästä, kuinka minä olen julmasti hänet hylännyt. Vaikka mun näkökulmasta ei ole tapahtunut mitään dramaattista eikä mitään, mikä olisi poikkeuksellista mun muissa ystävyyssuhteissa.

Olen hämmentynyt. Minä en koe vaativuudeksi tai painostamiseksi sitä, jos ihminen toivoo, että ystävyys näkyisi elämässä jotenkin. Eivät kaikki toivo, että joka päivä ollaan näkemässä tai kaikki tehdään yhdessä. Mutta se on ihan tyhjää puhetta, jos sanoo ystävän olevan tärkeä ja silti ei ole aikaa nähdä toista edes kertaa vuodessa, halua vastata viesteihin tai vaikka onnitella syntymäpäivänä. En minä ole kiinnostunut jatkamaan yhteydenpitoa joskus muutaman vuoden/vuosikymmenen tauon jälkeen, jos toinen on yksipuolisesti lopettanut yhteydenpidon ja kuvittelee minun ottavan hänet riemusta kiljuen takaisin. Minä olen mennyt elämässä eteenpäin ja en ole kiinnostunut ihmisistä, joista on ok laittaa ystävä ns. hyllylle odottelemaan. En itse tekisi ikinä ystävälle niin, enkä katsele sellaista käytöstä itseäni kohtaan. Jos toista oikeasti arvostaa, niin hänelle järjestää tavalla tai toisella aikaa edes joskus.

Tjaa-ah, tuttuakin tutumpi tilanne, sillä erotuksella että minulla ei ole perhettä.

En yksinkertaisesti enää kestänyt suomalaista hitaasti ja sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan muutin ulkomaille, tarkemmin sanottuna Latinalaiseen Amerikkaan.

Täällä ihmiset tutustuvat salamannopeasti ja ovat myös vilpittömän uteliaita uusia tuttavuuksia kohtaan. Sosiaalisuus on paljon välittömämpää ja joustavampaa ja ihmiset ovat ihan eri lailla kiinnostuneita toisistaan. Olen esim. saanut kutsuja erilaisiin juhliin vain parin hassun viikon tuntemisen jälkeen, toisin kuin Suomessa ehkä sain vuosien tuntemisen jälkeen. (Ja huom. en siis pyöri ekspattipiireissä.)

Ja joo, huonoja puolia ja outouksiakin on, mutta ne peittoavat oman suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomuuteni 6-0.

Ap, onko teidän perheellä mitään mahdollisuutta päästä töiden kautta ulkomaille? Edes hetkeksi?

Ekaksi Ap lopetat tuon yli-innokkaiden, sillä kyllä ihmiset ystävystyy jos he kokevat sen aiheellisiksi kanssasi.

Toiseksi lopeta yrittäminen, sillä kuten ensimmäisessä kohdassa sanoin liika yrittäminen vain kostautuu sillä että ihmiset kaikkoavat ympärilläsi.

Kolmanneksi tuo epätoivoisia ei ainakaan auta yhtään ystävien hankinnassa. Se vain ajaa ihmisiä kauemmaksi tai sitten toiset alkavat säälimään sinua mikä ei myöskään ole hyvä merkki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.

"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".

 

Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.

Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?

Ap

Hei AP!

Ensinnäkin museoissa, kahvioissa jne yksin käyminen on ihan ok. En todellakaan edes pyydä joka kerta museoihin mukaani ketään. Helpompi vaan mennä omaan aikatauluun sopien. Eikä sitä tarvitse mainostaa sanomalla että kävin YKSIN museossa. Voi sanoa vain että kävin museossa katsomassa kiinnostavan näyttelyn. Ei minulta ikinä kukaan tenttaa kenen kanssa siellä olen käynyt ja jos tenttaisi, sanoisin että kävin yksin kun oli vapaata. 

Mitä tulee tuohon odotuksiin ystäviltä ja ystävyydeltä. Valitettavasti itselläni ainakin on sen verran paljon muutakin elämässäni, etten ehdi tavata joka viikko tai 

välttämättä edes joka kuukausi. Olisi tosi ahdistavaa, jos joku väkisin yrittäisi saada tapaamista. Minulla on paljon ystäviä ja yritän järjestää aikaani niin, että tapaan heitä kaikkia silloin tällöin. Joskus ihan vaan laitellaan viestejä ja vaihdetaan kuulumisia videopuhelulla tms. 

Juuri näin. On myös vähän pelottava ajatus, että jos käyn uuden tuttavuuden kanssa kerran museossa ja toisena päivänä kahvilla, tämä alkaa kohdistaa minuun odotuksia säännöllisistä tapaamisista tai keskustelunaiheiden syvyydestä, puhumattakaan jostain työhaastattelun muistamisesta. 

Kaikki nuo odotukset kuvailevat hitaasti kasvanutta ja syventynyttä ystävyyttä ja siihen kuuluvaa luottamusta, joka täytyy yhdessä rakentaa. Osa luottamuksesta syntyy siitä, että antaa toiselle tilaa ja aikaa. Tällaista ei valmiina saa mistään, vaan se on luotava itse yhdessä toisen samaa haluavan kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luoda liikaa paineita mistään mystisestä "elämää suuremmasta ja syvällisestä tosiystävyydestä". Ja varsinkaan mennä sellaiset tuntosarvet pystyssä ja miettiä kuumeisesti/pakkomielteisesti "olisko tuossa minulle The Ystävä?"

 

Kaikki lähtee ensin ryhmästä missä olet, koska siinä on ns.matteus-vaikutus. Mitä paremmin tulet ryhmän jäsenten kanssa toimeen, sen parempi maine sinulla on, jolloin 

-> kahdenvälisten kaverisuhteiden luonti helpottuu

-> ehkä kymmenen vuoden välein jostain kaverisuhteista tarjoutuu se Tosiystävyys.

 

...kun taas toisinpäin: jos taas olet ryhmässä ulkoreunalla, alkaa ne sun tiiraamat ystäväkandidaatit pälyillä epävarmana ryhmän pomohahmojen suuntaan "ilkeänkö tuon ulkoreunalaisen kanssa olla" ja sulle saattaa tulla hylätyksi tulemisen leima siinä porukassa. 

 

Eli, yritä olla mahdollisimman pitkään ryhmän naurunremakassa mukana. 

Jopas oli nenttiohje. Tai sitten voi katsoa, että löytyykö siitä naurunremakkaryhmästä joku toinenkin sivustalla oleva, jonka kanssa olemisen tapa sopii paremmin yhteen. Mutta siinäkin kannattaa olla tarkkana, että ei mene heti 100 lasissa "ollaan tosiystäviä" -moodiin vaan hitaasti tunnustellen, että miten löytyy yhteistä säveltä. 

En tiedä, mikä on nentti, mutta itse olen aina karttanut sellaisia porukoita, joissa joutuisin väkisin nauramaan, jos haluaisin nauraa muiden kanssa samaa asiaa. Olen vähän outolintu, ja olen löytänyt itselleni sopivia omalla tavallaan outoja ympärilleni. Ei ole tarvinnut teeskennellä enkä suosittele muillekaan. 

Tsemppiä ap, jospa kohdallesi sattuu ihminen, jonka kanssa kemiat natsaa. 

Yli nelikymppisenä on se hyvä, että vanhoja kavereita ja uusiakin tuttavuuksia omassa ikäluokassa alkaa vapautua taas enemmän kaverimarkkinoille, kun lasten kanssa ei enää mene kaikki pitävät.