Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Suomalaiset on vähän sellaista ujoa metsäkansaa, että niitä pitää houkutella tekemisen kautta. Ala harrastamaan jotain, niin se yhdessäolo tulee luonnostaan eikä tarvitse niin kovasti pingottaa. Seurakunnistakin ja yhdistyksistä löytyy vapaaehtoistoimintaa. Myös ulkomaalaiset on kivaa seuraa, kun he ymmärtävät luonnostaan yhdessäolon merkityksen. Suomessa puhutaan teennäisesti yhteisöllisyydestä, kun muualla maailmassa se on ihan perusasetus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Saattaa olla, että yhteiskunnallisesti parisuhteella on tietty kaava, mutta yksilöiden kohdalla odotukset vaihtelevat yhtä paljon kuin ystävyyssuhteissakin. Lisäksi parisuhteen muodostaminen on kyllä varmasti vaikeampaa kuin ystävyyssuhteen, koska huomattavasti suurempi osa jää ikuisiksi ajoiksi sitä vaille, mutta melkein kaikilla on kuitenkin jossain elämänsä vaiheessa ystävä tai kaveri. Itse olen pian 40v normaalipainoinen nainen enkä ole koskaan ollut edes tapailusuhteessa. Pari ystävää kouluajoilta on kuitenkin, ja aikuisiällä on ollut lyhytaikaisempia kaveruuksia. Asperger kyllä löytyy, voi selittää asian.

Vierailija kirjoitti:

Tjaa-ah, tuttuakin tutumpi tilanne, sillä erotuksella että minulla ei ole perhettä.

En yksinkertaisesti enää kestänyt suomalaista hitaasti ja sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan muutin ulkomaille, tarkemmin sanottuna Latinalaiseen Amerikkaan.

Täällä ihmiset tutustuvat salamannopeasti ja ovat myös vilpittömän uteliaita uusia tuttavuuksia kohtaan. Sosiaalisuus on paljon välittömämpää ja joustavampaa ja ihmiset ovat ihan eri lailla kiinnostuneita toisistaan. Olen esim. saanut kutsuja erilaisiin juhliin vain parin hassun viikon tuntemisen jälkeen, toisin kuin Suomessa ehkä sain vuosien tuntemisen jälkeen. (Ja huom. en siis pyöri ekspattipiireissä.)

Ja joo, huonoja puolia ja outouksiakin on, mutta ne peittoavat oman suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomuuteni 6-0.

Ap, onko teidän perheellä mitään mahdollisuutta päästä töiden kautta ulkomaille? Edes hetkeksi?

Kiva kommentti. Mä kans ihmettelen tätä suomalaista hidasta lämpiämistä ja kylmäkiskoisuutta uusia ihmisiä ja ylipäätään ihmisiä kohtaan. Ollessani Etelä-Euroopassa vaihdossa kanssakäyminen ihmisten kans oli paljon rennompaa ja mukavampaa vaikka olin uusi siellä, kuin mitä se on keskimäärin kotiseudullani Suomessa, missä olen asunut jo pidempään!

Miksi en sitten muuta pois? Yhden ihmisen vuoksi.

Yks eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tälleen autistina kyllä todellinen turnoff jos joku kuvailee olevansa asperger-henkinen. 😂 Oikeasti nyt, ei tämä ole mitään kivaa tai valinta.

No eihän se olekaan. Se asp-henkinen ei ole itse sitä henkisyyttään valinnut, vaan saanut omanlaisensa kimpun kirjon piirteitä. Vähemmän kuin ne asset jotka saisivat diagnoosin, mutta  riittävästi, jotta ne näkyvät esim. ihmissuhteiden muodostamisen vaikeutena. 

Mielestäni AS-ihmisenä tuo sanavalinta on hauska, vaikka AS-piirteinen varmaan olisi se täsmällisempi. Kuulostaisi vielä hassummalta jos sanoisi olevansa bipolaari-henkinen tai masennus-henkinen, mutta pointti on sama. Esimerkiksi voisi sanoa, että on vähän masennukseen taipuvainen persoonallisuus, on bipolaarisia piirteitä tms. 

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

Vierailija kirjoitti:

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

Ekstrovertin normipäivä. 

Vierailija kirjoitti:

Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa. 

 

Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta. 

Kuulostaa jonkinlaiselta persoonallisuuden häiriöltä. Olen itse kirjolla ja inhoan sitä, jos ihmisen kanssa saa olla jatkuvasti varuillaan ja kaikki käännetään itseen. Uhriutuminen on aina todella raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:

-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)

-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen

-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)

-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut

-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)

-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan

-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)

Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi: - kommenttiraita:

-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä) - Riippuu miten vaihtaa. Tekstarit ei kiitos. WA:ssa tai muussa palvelussa jos on joku höpinäketju, niin mikäpä ettei

-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen - Kuulostaa hyvältä.

-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen) - En ole extreme-ihminen minäkään, mutta näen ystäviäni vaihdellen varsinkin kahdestaan. Muutaman kerran vuodessa, ehkä. Harrastuskavereiden kanssa nähdään tietysti useammin harrastusten parissa. 

-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut - Jaetaan mitä kullakin hetkellä on mielen päällä. 

-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin) - Molemmat tietää, että mitä toisella on suunnilleen meneillään. Ei ole oletuksia ja odotuksia, että toisen täytyy auttaa tai olla läsnä juuri tietyllä tavalla. 

-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan - Tää on persoonallisuuskysmys. Suoruus hyvä. 

-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms) - Riippuu miten paljon on meneillään omassa elämässä. En välttämättä muista toisten juttuja, paitsi kun toinen palaa siihen itse/muistuttaa. 

Itse ylipäänsä arvostan harrastuskaveruutta ja porukoita enemmän kuin kahdenkeskisiä ystävyyksiä. Niistä kasvaa ystävyyksiä sitten, mutta suurin osa sosiaalisuudesta tulee muualta kuin kahdenkeskisistä ystävyyksistä. 

tuo ap:n kirjoittama aspergertyyppisyys (vaikken nyt ihan tiedä mitä hän sillä oikeasti tarkoittaa) saattaa olla myös vastaus ongelmaan.  

Vierailija kirjoitti:

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

No, minä en. Minua ei voi varata. Jos olen selvinnyt kotitöistä odotettua nopeammin ja joku pyytäisi ex tempore elokuviin, menisin jos haluaisin, ilman mitään tunnontuskia. En ole viikonlopustani tilivelvollinen kenellekään vain siksi, että hän sattuu kysymään seuraani. Kuulostaa tylyltä, mutta olen todella allerginen omistavuudelle ystävyyssuhteissa. 

JOS sattuisi niin, että elokuviin pyytäjä ja aiemmin seuraani kysynyt henkilö tulisivat hyvin toimeen, saattaisin kysyä elokuvia ehdottavalta, onko ok pyytää myös tätä toista mukaan. Jos siitä seuraisi paheksuntaa tai mustasukkaisuutta, olisi tuttavuus aika lailla taputeltu. 

Eri

Vierailija kirjoitti:

Tjaa-ah, tuttuakin tutumpi tilanne, sillä erotuksella että minulla ei ole perhettä.

En yksinkertaisesti enää kestänyt suomalaista hitaasti ja sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan muutin ulkomaille, tarkemmin sanottuna Latinalaiseen Amerikkaan.

Täällä ihmiset tutustuvat salamannopeasti ja ovat myös vilpittömän uteliaita uusia tuttavuuksia kohtaan. Sosiaalisuus on paljon välittömämpää ja joustavampaa ja ihmiset ovat ihan eri lailla kiinnostuneita toisistaan. Olen esim. saanut kutsuja erilaisiin juhliin vain parin hassun viikon tuntemisen jälkeen, toisin kuin Suomessa ehkä sain vuosien tuntemisen jälkeen. (Ja huom. en siis pyöri ekspattipiireissä.)

Ja joo, huonoja puolia ja outouksiakin on, mutta ne peittoavat oman suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomuuteni 6-0.

Ap, onko teidän perheellä mitään mahdollisuutta päästä töiden kautta ulkomaille? Edes hetkeksi?

Toteutuisiko nuo ap:n kriteerit sitten takuulla paremmin ulkomailla? Eli kahdenkeskistä yhteydenpitoa viikottain, näkemistä kuukausittain. Syvällistä ja vastavuoroista. Ja ymmärsin että kahden kesken, ei osana isoa porukkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Vierailija kirjoitti:

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

Ja tämähän on todella tökeröä elokuviin pyytäjää kohtaan, ellet ole kysynyt häneltä, onko ok kysyä toistakin kaveria. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

No, minä en. Minua ei voi varata. Jos olen selvinnyt kotitöistä odotettua nopeammin ja joku pyytäisi ex tempore elokuviin, menisin jos haluaisin, ilman mitään tunnontuskia. En ole viikonlopustani tilivelvollinen kenellekään vain siksi, että hän sattuu kysymään seuraani. Kuulostaa tylyltä, mutta olen todella allerginen omistavuudelle ystävyyssuhteissa. 

JOS sattuisi niin, että elokuviin pyytäjä ja aiemmin seuraani kysynyt henkilö tulisivat hyvin toimeen, saattaisin kysyä elokuvia ehdottavalta, onko ok pyytää myös tätä toista mukaan. Jos siitä seuraisi paheksuntaa tai mustasukkaisuutta, olisi tuttavuus aika lailla taputeltu. 

Eri

Minä taas en näe tuota lainaamasi tekstiä omistavuutena, vaan lojaaliutena, jossa toinen (se kotitöidensä tekijä) ymmärtää ystävyyssuhteiden sosiaalisenkin puolen ja haluaa ottaa senkin ystävän mukaan, joka erikseen pyysi tapaamista (hänellä siis oli tarve juuri siloin ystävän seuralle). Se on lojaaliutta. Kaikki ei sitä osaa, vaan lähtee ystävyyteen vain itsekkäästä lähtökohdasta. 

toinen eri. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Jatkaisin tähän, että tuntee oman arvonsa ilman, että se on muista kiinni. Kokee olevansa arvokas ja tärkeä ilman, että sitä mitataan esim some-tykkäyksillä tai kuinka monta viestiä ystävä laittoi. Omanarvontunto tai turvallisuus ei järky tällaisistä asioista. 

Hakeudu maakuoppaan häpeämään, ääliö.

Mielestäni perinteistä "kyläyhteisöllisyyttä" tarvittaisiin enemmän. Ei kukaan yksittäinen yksilö jaksa kannatella toista, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Mutta kylä jaksaa. En tiedä, saiko tästä kukaan kiinni... Mutta minusta tuntuu, että ystävyyssuhteita kulutetaan loppuun ihan sillä, että siihen yhteen kohdistetaan kohtuuttomia odotuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos minä olisin ollut tuo "sori en pääse, kun on kotihommia (mutta menen sitten kuitenkin leffaan toisen ystävän kanssa)", niin olisin ehdottomasti soittanut sille ensin tapaamsta ehdottavale ystävälle ja kertonut että hommat on tehty ja olen lähdössä leffaan ja tulee yksi toinenkin kaveri mukaan, liitytkö mukaan seuraan. 

No, minä en. Minua ei voi varata. Jos olen selvinnyt kotitöistä odotettua nopeammin ja joku pyytäisi ex tempore elokuviin, menisin jos haluaisin, ilman mitään tunnontuskia. En ole viikonlopustani tilivelvollinen kenellekään vain siksi, että hän sattuu kysymään seuraani. Kuulostaa tylyltä, mutta olen todella allerginen omistavuudelle ystävyyssuhteissa. 

JOS sattuisi niin, että elokuviin pyytäjä ja aiemmin seuraani kysynyt henkilö tulisivat hyvin toimeen, saattaisin kysyä elokuvia ehdottavalta, onko ok pyytää myös tätä toista mukaan. Jos siitä seuraisi paheksuntaa tai mustasukkaisuutta, olisi tuttavuus aika lailla taputeltu. 

Eri

Minä taas en näe tuota lainaamasi tekstiä omistavuutena, vaan lojaaliutena, jossa toinen (se kotitöidensä tekijä) ymmärtää ystävyyssuhteiden sosiaalisenkin puolen ja haluaa ottaa senkin ystävän mukaan, joka erikseen pyysi tapaamista (hänellä siis oli tarve juuri siloin ystävän seuralle). Se on lojaaliutta. Kaikki ei sitä osaa, vaan lähtee ystävyyteen vain itsekkäästä lähtökohdasta. 

 

toinen eri. 

Tää vaatii ihmistuntemusta. Sosiaalisille tyypeille on yleensä ok, että tulee joku toinenkin kaveri mukaan, mutta toiset arvostaa yhdessäoloa kahdestaan. Silloin ei kutsuta kolmansia varsinkaan kysymättä. 

Musta olis outoo odottaa, että sillä, jolle sanottiin ei, ei olis jo muuta tekemistä illaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, jotka kärsitte yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Tästä ketjusta pääsette nyt päättelemään sen, että ystävyydet vain harvoin ovat yhteydenpidon kannalta kovin tiiviitä, välillä ystävät eivät näe pitkään aikaan, katkokset yhteydessä ovat tavanomaisia ja juuri kenenkään ystävyyssuhteet eivät ole sellaisia, missä ystävyys on priorisoitu elämässä kärkipaikalla. Helpottaako tämä tieto teitä? Tarkoitan siis, että jos on päässyt syntymään sellaisia käsityksiä, että muiden runsaat ystävyyssuhteet ovat valtavan intensiiviä ja elämän täyttäviä, niin ehkä on mukava päästä lukemaan kuvaksia siitä, että ei juuri kenenkään ystävyys ole tällaista tyttökirjojen ystävyysromantiikkaa.

Olen tietoisesti etsinyt ystäviä, joiden kanssa saa intensiivisen ystävyysuhteen. Suomen kaltaisessa maassa kyseinen ihmistyyppi toki on harvinainen, mutta etsivä löytää.