Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Löytyy kun lakkaa etsimästä. Juttele ihmisille niissä tapahtumissa joissa käyt, on ainakin yhteinen kiinnostuksen kohde jo valmiiksi. Joskus sitten löytyy frendi.
Minä en ole löytänyt, vaikka tervehdin muita ja juttelen vierustoverin kanssa tilaisuuksissa, joissa käyn. Juttelen myös kaupoissa, torilla ja muualla ventovieraitten kanssa. Ystävää ei ole löytynyt. Enää en edes etsi. Lapsena ja nuorena minulla oli ystäviä ja kuuluin aina johonkin porukkaan. Aikuisena en ole kelvannut mihinkään porukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:
-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)
-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen
-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)
-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut
-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)
-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan
-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löytyy kun lakkaa etsimästä. Juttele ihmisille niissä tapahtumissa joissa käyt, on ainakin yhteinen kiinnostuksen kohde jo valmiiksi. Joskus sitten löytyy frendi.
Minä en ole löytänyt, vaikka tervehdin muita ja juttelen vierustoverin kanssa tilaisuuksissa, joissa käyn. Juttelen myös kaupoissa, torilla ja muualla ventovieraitten kanssa. Ystävää ei ole löytynyt. Enää en edes etsi. Lapsena ja nuorena minulla oli ystäviä ja kuuluin aina johonkin porukkaan. Aikuisena en ole kelvannut mihinkään porukkaan.
Sulla on edelleenkin paljon tuttuja. Ehkä puuttuu joku osaaminen/taito siinä, että miten tutuista tulee ystäviä. Se menee usein ajan kanssa ja kaveruuden kautta. Tarvii olla tilaisuuksia nähdä uudelleen ja syventää se tuttavuus ystävyystasolle (esim. harrastuksen kautta).
Yritätkö ap antaa liian täydellisen kuvan itsestäsi?
Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia tai jossakin asiassa epätäydellisiä. Liian täydellisen oloisen ihmisen rinnalla toinen saattaa kokea, ettei itse ole tarpeeksi. Ja saattaa kokea, että toinen ei ole samaistuttava, jos koti on aina siisti/upean oloinen parisuhde/työt tehty viimeisen päälle/ulkonäkö on hyvin laitettu, pukeutuminen trendikästä jne. Todennäköisemmin ystäväksi haluttaisiin se, jonka kotona on vähän sotkuista (niin kuin itselläkin), puoliso on ihan tavallinen, töissä ei ole se tehokkain kaveri ja hiukset on vähän sekaisin ja paita Seppälää vuodelta 2016.
Ainakin itsestäni tunnistan sen, että yksinäisimpinä aikoina olen yrittänyt vakuuttaa toisille, että elämäni on mahdollisimman täydellistä ja kannattaisi ystävystyä kanssani, kun elämäni on paperilla hyvää. Todellisuudessa tutustuin ihmisiin helpommin silloin, kun elämäni rosot näkyivät ja olin inhimillisempi.
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:
-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)
-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen
-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)
-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut
-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)
-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan
-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)
Tavallista ystävyyttä. Mutta tämä toki vaatii, että tulee sellainen sopiva ihminen vastaan, jonka kanssa nämä toteutuu. Itselläni on 1 tätä tiiviimpi ystävyys ja muutama lähes tällainen kaveruus. Ja sitten paljon tuttuja siihen lisäksi. Vaihdellen. Mutta jotta on löytynyt se 1 ystävyys on pitänyt ensin löytyä ne 10 tai 20 tai 30 tuttua, joista sitten on seuloontunut ajan myötä kavereita ja ystävyyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritätkö ap antaa liian täydellisen kuvan itsestäsi?
Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia tai jossakin asiassa epätäydellisiä. Liian täydellisen oloisen ihmisen rinnalla toinen saattaa kokea, ettei itse ole tarpeeksi. Ja saattaa kokea, että toinen ei ole samaistuttava, jos koti on aina siisti/upean oloinen parisuhde/työt tehty viimeisen päälle/ulkonäkö on hyvin laitettu, pukeutuminen trendikästä jne. Todennäköisemmin ystäväksi haluttaisiin se, jonka kotona on vähän sotkuista (niin kuin itselläkin), puoliso on ihan tavallinen, töissä ei ole se tehokkain kaveri ja hiukset on vähän sekaisin ja paita Seppälää vuodelta 2016.
Ainakin itsestäni tunnistan sen, että yksinäisimpinä aikoina olen yrittänyt vakuuttaa toisille, että elämäni on mahdollisimman täydellistä ja kannattaisi ystävystyä kanssani, kun elämäni on paperilla hyvää. Todellisuudessa tutustuin ihmisiin helpommin silloin, kun elämäni rosot näkyivät ja olin inhimillisempi.
Olen huomannut, että helpoiten ystävystyvät ne, jotka ovat vähän keskinkertaisia - no tää varmaan selittää, miksi mulla on laaja kaveripiiri. :D Ihmiset ei tunne huonommuutta mun rinnalla, ja samalla en ole rasittavaa seuraa ongelmavuoren alla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löytyy kun lakkaa etsimästä. Juttele ihmisille niissä tapahtumissa joissa käyt, on ainakin yhteinen kiinnostuksen kohde jo valmiiksi. Joskus sitten löytyy frendi.
Minä en ole löytänyt, vaikka tervehdin muita ja juttelen vierustoverin kanssa tilaisuuksissa, joissa käyn. Juttelen myös kaupoissa, torilla ja muualla ventovieraitten kanssa. Ystävää ei ole löytynyt. Enää en edes etsi. Lapsena ja nuorena minulla oli ystäviä ja kuuluin aina johonkin porukkaan. Aikuisena en ole kelvannut mihinkään porukkaan.
Ystävä vieruskaverista, torilta, kaupoista?
Eijeijeiii....:'(
Ne on hyvänpäiväntuttuja, minuuttien höpötyksiä. Ystävyys tarvitsee pitkällistä (kuukausien/vuosien) yhteistä raamia: koululuokka, työpaikka, naapuruus, pitkällinen yhteinen harrastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.
"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".
Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.
Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?
Ap
Ongelma voi olla ihan vaan jo tuo. Työ, perhe ja muutama muu velvollisuus, niin lopputulos on se, että sisarukset ja pitkäaikaisimmat ystävät tavataan harvakseltaan kahvilla. En ymmärrä, mistä muut ihmiset repii aikaa.
Miten on aikaa vauvapalstalla, soita mieluummin ystävälle jne..
Kun saa itse päättää tästä asiasta, eikä kukaan höpötä vieressä jne... 😙
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:
-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)
-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen
-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)
-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut
-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)
-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan
-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)
Riittäisikö, jos tästä listasta toteutuisi esim. puolet tai 2/3?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.
"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".
Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.
Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?
Ap
Ongelma voi olla ihan vaan jo tuo. Työ, perhe ja muutama muu velvollisuus, niin lopputulos on se, että sisarukset ja pitkäaikaisimmat ystävät tavataan harvakseltaan kahvilla. En ymmärrä, mistä muut ihmiset repii aikaa.
Miten on aikaa vauvapalstalla, soita mieluummin ystävälle jne..
Kun saa itse päättää tästä asiasta, eikä kukaan höpötä vieressä jne... 😙
Nää on ihan erilaisia sosiaalisen elämän konsepteja. Täällä voi höpötellä omiaan, vastata keskusteluihin sen mukaan mikä kiinnostaa, ja kun ei enää jaksa, voi siirtyä pois. Ystävän kanssa olo, myös viestittely, vaatii aivan toisen tason emotionaalista läsnäoloa enkä ainakaan itse aina jaksa sitä. Siksi tällainen kevyt nettisosiaalisuus on ihan eri juttu ja eri lailla rentouttavaa kuin yhteydenpito ystäviin. Samalla valitettavaa, koska jos ei olis tätä mahdollisuutta, tylsistyisin helpommin ja tulis otettua siksikin ystäviin enemmän yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:
-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)
-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen
-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)
-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut
-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)
-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan
-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)
Riittäisikö, jos tästä listasta toteutuisi esim. puolet tai 2/3?
Mistä tässä voisi tinkiä? Näkemisestä? Vastavuoroisuudesta? Vai pitäisikö olla ok, että ystävä hylkää, jos itselle sattuu jotain ikävää?
T. Tuo aiempi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Tottakai tuntuu. Mutta ei sillä, että minusta tuntuu pahalta, ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä valintoja toinen voi elämässään tehdä. En itsekään haluaisi roikkua ihmisessä, joka ei enää halua minua elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löytyy kun lakkaa etsimästä. Juttele ihmisille niissä tapahtumissa joissa käyt, on ainakin yhteinen kiinnostuksen kohde jo valmiiksi. Joskus sitten löytyy frendi.
Minä en ole löytänyt, vaikka tervehdin muita ja juttelen vierustoverin kanssa tilaisuuksissa, joissa käyn. Juttelen myös kaupoissa, torilla ja muualla ventovieraitten kanssa. Ystävää ei ole löytynyt. Enää en edes etsi. Lapsena ja nuorena minulla oli ystäviä ja kuuluin aina johonkin porukkaan. Aikuisena en ole kelvannut mihinkään porukkaan.
Hyvin harva ystävystyy satunnaisten ihmisten kanssa. Se on enemmän lasten ja nuorten tapa ystävystyä. Aikuiset ovat siinä mielessä taantuneempia.
Tarvitaan todella sosiaalinen ihminen joka ystävystyy satunnaisen juttukaverin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:
-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)
-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen
-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)
-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut
-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)
-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan
-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)
Ihan ok lista, mutta ei ystävän tai kaverin kanssa lasketa määriä.
Tosiystävyys voi olla tiivistä tapaamista mutta se kestää vaikka puolen vuoden-vuoden radiohiljaisuuden, kaveruus 1-3 kuukauden. Sit taas kun tullaan yhteen, ollaan yhdessä kauheesti pari viikkoa.
Me naiset mennään tunteella. Nauru, ilot ja surut. Nuorempana olin jäykkä introvertti lievästi autistisilla piirteillä ja kaipasin kovasti esim. lenkkiseuraa. Yksinäisyys oli jäytävää ja meni luihin ja ytimiin.
Sit huomasin mikä multa puuttui. Yhteinen tunneilmasto ja ILO ja suru muiden kanssa. Sellainen yhteinen tunnepiiri joka leijui ilmassa, mutta jota en tajunnut olevan olemassa. Aloin pitää hauskaa ja hassutella, laittaa kaiken läskiksı. Osallistua.
Tajusin mikä pökkelö olin ollut. Jo alkoi kaveria löytymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet asperger. Siinä syy. "Neurotypical Peers are Less Willing to Interact with Those with Autism based on Thin Slice Judgments"
"Here, across three studies, we find that first impressions of individuals with ASD made from thin slices of real-world social behavior by typically-developing observers are not only far less favorable across a range of trait judgments compared to controls, but also are associated with reduced intentions to pursue social interaction. These patterns are remarkably robust, occur within seconds, do not change with increased exposure, and persist across both child and adult age groups. However, these biases disappear when impressions are based on conversational content lacking audio-visual cues, suggesting that style, not substance, drives negative impressions of ASD."
Pirteet ei tarkoita yksinäisyyttä. Pitää vaan löytää omanlaiset ihmiset. Mulla on paljon ystäviä/kavereita. Enemmistö kirjolla, koska me nyt vaan viihdytään yhdessä ja ymmärretään toisiamme. Kyllä, välillä jonkun selitysvimma rasittaa, mutta niitä voi sitten nähdä vaikka vähän isommassa porukassa, niin löytyy joku parempi keskeyttämään. Ja ihmiset hyväksytään sellaisina kuin ovat. Jokainen on omalla tavallaan outo ja saa olla.
Tuohan on linjassa tutkimustulosten kanssa. Neurotyypilliset välttelevät autistien seuraa. Eri asia on, että usein autistit viihtyvät toisten autistien seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.
Tämä on täyttä kukkua tai sitten et kerro koko totuutta, asuit erakkona yksiössäsi ja sitten toiset ihmiset alkoivat kiinnostua sinusta vaikka et käynyt yhtään missään.
Musta tuli erakko, kun ei enää kiinnostaneet ihmissuhteet, joissa ei omille tarpeilleni ollut sijaa. Miksi olisin saatavilla muille, jotka eivät ole saatavilla minulle? No thanks.
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa ketjussa olevat, odotanko ystävyydeltä liikaa? Ideaaliystävyys minulle olisi:
-viestien vaihtaminen 1-2 kertaa viikossa (jos toinen laittaisi viestiä, niin toinen vastaisi muutaman päivän sisällä)
-arkisista ja syvällisistä asioista jutteleminen
-näkeminen esim. kerran kuussa, olisi kiva käydä esimerkiksi syömässä/kahvilla, kävelyllä tms (en ole mikään extreme-ihminen)
-juteltaisiin molempien asioista, jaettaisiin ilot ja surut
-jos toisella on vaikea tilanne elämässä, niin toinen ei jättäisi yksin (ja sama toki toisinpäin)
-jos jokin harmittaa/mietityttää, toinen puhuisi siitä suoraan
-toinen muistaisi, jos elämässäni tapahtuu jotain tärkeää (muistaa, että olen kertonut meneväni työhaastatteluun tms)
Odotat. Tuo lista kuuluu enemmän parisuhteeseen tai lapsuudesta asti olleille sydänystäville. Kaikkea tuota ei voi saada ns. normaalilta ystävältä.
Tämä siis miehen näkökulma.
Määrien laskeminen ei auta. Tai joku aspergermaınen vastavuoroisuuksien kyttääminen.
Esim.syvällisten kertominen on nykyisin hyvin vaihtelevaa. Ihmiset uskoutuvat asioistaan avoimemmin kuin ennen, sellaisista asioista joista puhuttiin ennen vain uskotulle ystävälle. Tosi moni on tosi avoin aika puolitutuillekin ja tabuja ei ole.
Vaan joskus on niin, että jonkun naisen kanssa löytyy vaikka töissä 1 tunnin aikana sama tunne, yhteinen sävel ja saatetaan paljastaa syvällisiäkin ajatuksia ja kokemuksia.
Jonkun toisen työkaverin kanssa voi tehdä vaikka pari vuotta vierekkäin töitä ja ei pääse viikonloppukuulumisia pidemmälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, kun ketjussa moni hokee, miten ystävyys on vapaaehtoista ja ystävältä ei saa odottaa mitään. Totta hemmetissä saa odottaa! Tuohan on sama, kun sanoisi, että parisuhde on vapaaehtoinen asia ja kumppanilta ei saa odottaa mitään. Ihmissuhteet toki ovat vapaaehtoisia, mutta odotuksia saa olla. Mielestäni on ihan perusasia, että parisuhteelta ja ystävyyssuhteelta odotetaan samoja asioita: samankaltaisuutta esim. arvomaailman osalta, vastavuoroisuutta, halua viettää yhdessä aikaa, kumpikin on kiinnostunut toistensa asioista ja on valmiita tukemaan toisiaan, yhdessä on hyvä olla jne. Miksi nämä asiat eivät pätisi ystävyydessä?
Itsestäni tuntuu, että nämä "ystävältä ei saa odottaa mitään ja ystävyys on vapaaehtoista" -tapaukset ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä elämän muuttuessa/jos toiselle tapahtuu jotain ikävää. Heiltä ei saa odottaa tukea, vastavuoroisuutta tms. Ystävyys on määräaikaista tavaraa, joka on ok niin kauan, kun se ihmisestä itsestään on kivaa/hyödyllistä. Jos toisella on rankkaa tai hänestä ei saa enää hyötyä irti, niin hän joutaa mennä.
Jos vertaa ystävyyssuhteita parisuhteeseen, ei ole mitään toivoa päästä mun ystäväksi. Mun mielestä ystävyyssuhteet ei nykyään kestä, koska niihin ladataan samankaltaisia odotuksia kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin. Minusta ei todellakaan riitä täyttämään tällaisen ihmisen tarpeita yståvyyden kautta!
Sama. Parisuhteeseen liittyy seksuaalisuus, ajankäyttö ja arjen jakaminen tavalla, joka eroaa kovin ystävyyksistä/kaveruuksista.
Odotukset kavereita ja ystäviä kohtaan perustuu realismiin ja toisen tuntemiseen, ei sääntöihin tai moraaliin. Esim odotan, että Mirkku lähtee mun kanssa silloin tällöin lenkille, kun ollaan totuttu käymään lenkillä yhdessä, mutta se ei tarkoita, että aina pitäis lähtee tai olis velvollisus lähteä. Samoin voi odottaa, että Justiina vastaa mun viesteihin muutaman päivän sisällä, kun sillä on sellainen tapa, ettei vastaa heti eikä oo koko ajan kännykän ääressä. En ota sitä itseeni, vaan tiedän, että se on sen tapa elää. Sitten katsotaan miten elämäntavat sopii yhteen.
Mutta entäs jos Mirkku alkaa vältellä lenkille lähtemistä kanssasi ja meneekin lenkille Lissun kanssa? Tai jos Justiina ei enää vastaakaan viesteihisi muutaman päivän kuluessa, vaan voi mennä toista viikkoa, jos edes vastaa sinulle? Olisiko yhä ok?
Joo, koska kellään ei ole velvollisuutta olla seurassani. Normaali tervepäinen aikuinen kestää sen, että ystävyydet muuttuu. Jos Mirkku ei enää viihdy mun seurassa niin miksi hänen pitäisi? Tai jos Justiinalla on kiire tai se ei vaan jaksa mun juttuja, niin pitäisikö väkisin sitten niiden vääntää??? Oikeesti? Kyllä sen huomaa jos joku säälistä tai hampaat irvessä ystävyyttä suorittaa, eikä se luo tervettä tunneympäristöä kenellekään.
Onko sinulla niin paljon ystäviä, että jonkun ystävän katoaminen elämästäsi ei tunnu missään?
Tottakai tuntuu. Mutta ei sillä, että minusta tuntuu pahalta, ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä valintoja toinen voi elämässään tehdä. En itsekään haluaisi roikkua ihmisessä, joka ei enää halua minua elämäänsä.
Ystävyyssuhteet eivät ole aina elämänmittaisia. Elämäntilanteet ja ihmiset muuttuvat. Ei se tarkoita silti sitä etteikö jo kadonnut ystävyys voisi palata takaisin.
Montako ystävää ihmisellä on ollut elämänsä aikana joita ei enää näe. Veikkaan, että aika monta. Lapsuuden kaverit, nuoruuden kaverit mukaan lukien.
Alue: Aihe vapaa
Jopas oli nenttiohje. Tai sitten voi katsoa, että löytyykö siitä naurunremakkaryhmästä joku toinenkin sivustalla oleva, jonka kanssa olemisen tapa sopii paremmin yhteen. Mutta siinäkin kannattaa olla tarkkana, että ei mene heti 100 lasissa "ollaan tosiystäviä" -moodiin vaan hitaasti tunnustellen, että miten löytyy yhteistä säveltä.