Oletko koskaan katunut lapsien tekoa

En ole koskaan katunut sitä etten ole tehnyt lapsia.

- vela

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna. 

#ällöäitimyytti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi 2 tuntia sitten kun jouduin kantamaan miljoonalla desibelillä huutavan, edelleen yöpuvussa olevan 4-vuotiaan autoon ja päiväkotiin. Kouluikäisetkin olivat taas lähteä siihen jumittamiseen ja rääkymiseen mukaan ja jouduin tosissaan ärisemään heille, että lähtivät ajoissa kouluun sotkettuaan sitä ennen ruokapöydän maidolla ja jugurtilla. Nyt yritän vetää työpaikalla henkeä ja ihmettelen, jos naapuri ei ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Miehestä ei tukea eikä apua ole, koska on voittajatunti-ihmisiä ja on ollut jo pari tuntia pois kotoa härdellin alkaessa. Voi olla, että käyn joskus hänen kimppuunsa ja teen jotain väkivaltaista, kun ihmettelee, mikä niissä aamuissa muka voi niin vaikeaa olla. 

En voinut muuta kun nauraa, sillä niin täydellisesti tämä kuvasi elämääni reilu kymmenen vuotta sitten.

Nykyään kuitenkin salaa mielessäni hieman säälin ystäviäni, joilla ei ole lapsia. Tai en ehkä niinkään sääli, mutta olen iloinen etten ole heidän kanssaan samassa asemassa. Mutta varmasti he ovat monta kertaa ajatelleet puolestaan minusta samoin. :)

Et kuulosta järin tyytyväiseltä elämääsi vieläkään.

Outo tulkinta. Voisitko hieman avata sitä? T. eri

Toki. Jos ihminen ajattelee omaa elämänvalintaansa siltä kantilta että säälii niitä jotka ovat valinneet toisin, ei ole aidosti tyytyväinen elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna. 

Jotenkin surullista, että edes vanhempana et tajua etteivät kaikki näe ja koe maailmaa samalla tavalla kuin sinä. Se että sinä et kadu, ei tarkoita etteivätkö muut voisi katua.

Läpätiläpätilää. Juuri sanoin että marginaaliporukka voi olla. Mutta äiti ei kadu lastaan. Se ei kuulu äitiyteen mainstreamisti. Muuten oltais kuoltu sukupuuttoon paljon ennemmin. 

Millä perusteella? Jos vaikka puolet äideistä katuu, mutta suorittaa silti äitiytensä kunnialla, miten se vaikuttaisi sukupuuttoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi 2 tuntia sitten kun jouduin kantamaan miljoonalla desibelillä huutavan, edelleen yöpuvussa olevan 4-vuotiaan autoon ja päiväkotiin. Kouluikäisetkin olivat taas lähteä siihen jumittamiseen ja rääkymiseen mukaan ja jouduin tosissaan ärisemään heille, että lähtivät ajoissa kouluun sotkettuaan sitä ennen ruokapöydän maidolla ja jugurtilla. Nyt yritän vetää työpaikalla henkeä ja ihmettelen, jos naapuri ei ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Miehestä ei tukea eikä apua ole, koska on voittajatunti-ihmisiä ja on ollut jo pari tuntia pois kotoa härdellin alkaessa. Voi olla, että käyn joskus hänen kimppuunsa ja teen jotain väkivaltaista, kun ihmettelee, mikä niissä aamuissa muka voi niin vaikeaa olla. 

En voinut muuta kun nauraa, sillä niin täydellisesti tämä kuvasi elämääni reilu kymmenen vuotta sitten.

Nykyään kuitenkin salaa mielessäni hieman säälin ystäviäni, joilla ei ole lapsia. Tai en ehkä niinkään sääli, mutta olen iloinen etten ole heidän kanssaan samassa asemassa. Mutta varmasti he ovat monta kertaa ajatelleet puolestaan minusta samoin. :)

Et kuulosta järin tyytyväiseltä elämääsi vieläkään.

Outo tulkinta. Voisitko hieman avata sitä? T. eri

Toki. Jos ihminen ajattelee omaa elämänvalintaansa siltä kantilta että säälii niitä jotka ovat valinneet toisin, ei ole aidosti tyytyväinen elämäänsä.

Eli kyse oli kohdallasi luetun ymmärtämisestä. Kiitos selvennyksestä!

En, vaikka ensimmäisen synnytin nuorena hankalalle kumppanille ja toinen oli pienenä haastava tapaus itsekin. 

Mainioita ihmisiä, hyödyksi itselleen ja muille. 

Aihe on edelleen suuri yhteiskunnallinen tabu. Vaikka lapset ovat parasta mitä elämässäni on, mutta ei mene viikkoakaan, ettenkö miettisi, miksi niitä piti niin monta hankkia ja olen hyvin väsynyt ja koko elämä pyörii lasten ympärillä.

"Eli kyse oli kohdallasi luetun ymmärtämisestä. Kiitos selvennyksestä!"

Tavallaan varmaan. Ymmärsin mitä luin ja vastasin siihen.

Vierailija kirjoitti:

Aihe on edelleen suuri yhteiskunnallinen tabu. Vaikka lapset ovat parasta mitä elämässäni on, mutta ei mene viikkoakaan, ettenkö miettisi, miksi niitä piti niin monta hankkia ja olen hyvin väsynyt ja koko elämä pyörii lasten ympärillä.

Katumus kohdistuukin usein vanhemman omaan rooliin ja elämänmuutokseen, ei lapseen henkilönä. Olen hauskan ja kekseliään kolmivuotiaan pojan äiti ja tykkään arjestamme, mutta aika ajoin haluaisin paeta elämästäni, kuten hänen isänsä teki. 

Tottakai. Kaikkihan me varmaan ollaan? Mutta ei se aiheuta toimenpiteitä. Jos maratoonarikin ajattelisi järjellä, niin ei se juoksisi hiki hatussa 42km. Ja jotkut vielä kisaakin tollasessa lajissa Ihan vaan siksi kun sellainen laji on olemassa.

Tunnepuolen juttuja. Johon ihminen tuntee luonnostaan vetoa. Ja kun tekee jotain sellaista joka on järjetöntä saa palkkioksi merkityksellisyyden tunnetta ja sisältöä. Ja ei ei tosiaan poissulje sitä, etteikö sisältöä ja merkityksellisyyden tunnetta voisi saavuttaa lapsettomanakin. Ihan hyvin olisin voinut. Mutta kun löysin kumppanin joka halusi lapsia, ja jonka kanssa halusin itsekkin lapsia, niin silloin on mentävä eikä meinattava. 

M44

Olen mies, kolmen lapsen isä. Elämä ilman lapsia tuntuisi merkityksettömältä. 

Vierailija kirjoitti:

Aihe on edelleen suuri yhteiskunnallinen tabu. Vaikka lapset ovat parasta mitä elämässäni on, mutta ei mene viikkoakaan, ettenkö miettisi, miksi niitä piti niin monta hankkia ja olen hyvin väsynyt ja koko elämä pyörii lasten ympärillä.

Katumus on ihan tavallinen kielteinen tunne ja se on inhimillistä. Se toimii oppimisen sekä kasvun välineenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna. 

Jotenkin surullista, että edes vanhempana et tajua etteivät kaikki näe ja koe maailmaa samalla tavalla kuin sinä. Se että sinä et kadu, ei tarkoita etteivätkö muut voisi katua.

Läpätiläpätilää. Juuri sanoin että marginaaliporukka voi olla. Mutta äiti ei kadu lastaan. Se ei kuulu äitiyteen mainstreamisti. Muuten oltais kuoltu sukupuuttoon paljon ennemmin. 

Millä perusteella? Jos vaikka puolet äideistä katuu, mutta suorittaa silti äitiytensä kunnialla, miten se vaikuttaisi sukupuuttoon?

Niinpä. Ei niitä lapsia enää voi palauttaa, kun ne on maailmaan tulleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, nykyisin ajattelen että tähän maailmanmenoon voisi suhtautua tyynen rauhallisesti hämmästellen, mutta nyt kun on lapsia niin koen tämän kaiken hyvin ahdistavana.  Lisäksi lapsistani toinen opiskelee ja toinen on teini enkä jotenkin tajunnut että maksan heidän elämää pitkälle aikuisuuteen, jos en halua heidän hankkivan elämän perustarpeita velaksi. 
Joten ainakin itselleni tuonut paljon huolta ja murhetta, vaikka toki myös iloa ja onnea. 
Mutta ehkä siis kannattaa huomioda tämä ajallinen mittakaava, se kun ovat pieniä lapsia ja siinä omassa huomassa on minusta se helpoin ja mukavin vaihe. 

Minun lapseni ovat aika lailla samassa vaiheessa mitä sinun lapseni. Minulle kuitenkin on aina ollut selvää, että perheyhteisömme ei pääty lasten täysi-ikäisyyteen. 

Ehkä tämä liittyy siihen, että omassa lapsuudenperheessäni toisista huolehdittiin automaattisesti koska se kuului asiaan. Itse asiassa vanhempani huolehtivat jossain määrin toistensa hyvinvoinnista vuosikymmeniä jopa avioeronsa jälkeen! Tämä sama päti meihin lapsiin. Apua sai aina, sekä henkistä että taloudellista. Ja luonnollisesti meidän lasten tullessa aikuisiksi niin jossain vaiheessa huoltosuhde kääntyi toiseen suuntaan, kunnes saattohoidimme heidät hautaan. 

Tämä on minun käsitys perheestä. Näin ollen minulle lasten ikä on vain numero. Perhe huolehtii aina toisistaan.

Taidat olla ns. vanhasta suvusta? Puolisoni on myös. Niissä on monella tavalla tällaista ylisukupolvista huolehtimista toisistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.

Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä. 

Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa

Ap

Varmaan hyvinkin moni on katunut kun on niitä raskaita ja vaikeita vuosia. Itse olen aivan tuskissani kun oma lapseni on lievä autisti ja kipuilee valtavasti nyt teini-iässä. Olen aivan loppu ja joskus tulee vaan mieleen mistä minua rangaistaan? Miksen voinut saada sitä lukiossa menestyvää kiitettävän oppilasta vaan lapsen, jonka osalta pelkään ettei hänestä koskaan tule mitään. Kaikesta huolimatta hänesrä todennäköisesti tulee aivan normaali ja tasapainoinen aikuinen vähän myöhemmin kuin muista. Mutta nyt on todella vaikeaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna. 

Jotenkin surullista, että edes vanhempana et tajua etteivät kaikki näe ja koe maailmaa samalla tavalla kuin sinä. Se että sinä et kadu, ei tarkoita etteivätkö muut voisi katua.

Läpätiläpätilää. Juuri sanoin että marginaaliporukka voi olla. Mutta äiti ei kadu lastaan. Se ei kuulu äitiyteen mainstreamisti. Muuten oltais kuoltu sukupuuttoon paljon ennemmin. 

Millä perusteella? Jos vaikka puolet äideistä katuu, mutta suorittaa silti äitiytensä kunnialla, miten se vaikuttaisi sukupuuttoon?

Niinpä. Ei niitä lapsia enää voi palauttaa, kun ne on maailmaan tulleet.

Katumus ei ole = lapsen hylkääminen. Katuvatkin vanhemmat huolehtivat lapsistaan tunnollisesti, eikä huutele tuolla kylillä miten katuu lastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa. 

Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on? 

Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää. 

T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.

En todellakaan kadu lapsiani. Mutta kadun isävalintaani. Parempiaki olisi ollut tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.

Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä. 

Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa

Ap

Miehelle ei tuottanut mitään vaikeuksia valehdella. Hän oli juuri se kuka lasta enemmän halusi, hän jopa painosti minua lapsen hankintaan ja painostuksen alla suostuin. Sitten hän lipesi kaikesta vastuusta. Näin voi käydä kaikista lupauksista huolimatta. Ihmisestä ei valitettavasti voi päällepäin ennakkoon nähdä kuinka hyvä valehtelija ja huono ihminen hän on. Joillain on näyttelijänkyvyt pilvissä, jopa tunteita osaa näytellä.