Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan katunut lapsien tekoa
18.03.2026 |
Törmäsin muualla teemaan että naiset ja miehet avautuivat siitä, että katuivat lasten hankintaa. Kaikki sanoivat rakastavansa lapsiaan yli kaiken, mutta että lapsiarki on niin vaikeaa ja kuluttavaa että olisivat tekemättä jos saisivat valita toisin. Oletko itse katunut tai tunnetko jonkun kuka olisi?
Kommentit (129)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Fiksua. Äitiys on sen verran erikoisominaisuus, että nainen joutuu tekemään erilaisia valintoja elämässään, kuin mies. Miten esim pärjää yksin. Mitä enemmän on valtaa, sitä enemmän on myös vastuuta. Ei kovin romanttisista esim ajatella sitä eroa, kun sitä perhettä vasta suunnittelee, mutta sen verran realisti pitää kuitenkin olla. Elämässä ei koskaan ole ennustettavuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen selkeys ja mutkattomuus puuttuu monelta mitä asioita ja miten muksuille pitäisi vähintään opettaa, jotta niistä tulisi helpommin pärjääviä ja onnellisia osia yhteiskunnan rattaisiin. Ainakin itselle se on ollut se haastavin ja riittämättömyyden tunnetta aiheuttavin asia. Silti eihän tätä oikeesti osaa katua. Homma viedään päätyyn asti ja nautitaan matkasta niiltä osin kuin mahdollista.
Kuulin joskus sanonnan, että ahkera äiti kasvattaa laiskoja lapsia. Vuosien varrella omien lasten kasvaessa usein mietin sitä sanonnan ahkeran äidin ahkeruuden määritelmää. Onko äiti ahkera, kun hän esim. tekee itse kaikki kotityöt eikä vaadi lapsiltaan mitään? Vai onko lapsilta vaatiminen (eli heidän kasvatus) sitä todellista ahkeruutta sitten kuitenkin loppupelissä.
Erityisesti tätä mietin välillä, kun monilapsisessa perheessämme. Usein riitelen ensin yhden kanssa siitä, että on hänen vuoronsa esim. tyhjentää tiskikone. Siihen tulee toinen lapsi joka toteaa, että hän voi tehdä sen. Nyt sitten riitelen ensimmäisen riidan lisäksi kahden lapsen kanssa siitä, että miksi halukas ei voi tehtävää tehdä, vaan sen on sen haluttoman tehtävä. Kaikkein helpointa ja nopeinta olisi ollut olla itse "ahkera" ja tyhjentää tiskikone. Mutta mielestäni se jos mikä on vanhemman laiskuutta ettei opeta ja kasvata lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsia, ei ainakaan pitäisi, tehdä. Lapsia saadaan.
Kyllä meillä tekemällä tehtiin, jotta saatiin. Saaminenkaan ei ole itsestäänselvyys
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kunpa nämä jotka opettavat isäänsä panemaan vaan osaisivat osaisivat pitää sen turpansa kiinni. Joo, tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei me olla mitään aivokuolleita.
Mitä yrität sanoa, en ymmärrä.
Eri
Liittyi tuon aiempaa tuuban länkyttämiseen siitä kuinka on vielä toivoa ja hakekaa sitä apua, jne.
Mikä siinä on tuubaa? Voisitko selittää asiallisesti.
se eri
En, unohda koko juttu.
Osoittaa että et siis osaa selittää. Harmittaa kun joku (tässä tapauksessa sinä) on eri mieltä jostain ja kun ihan rehdisti toivoo perusteluja niin lapsellisesti käsketään unohtaa koko asia. Suoraselkäinen ihminen tohtisi edes myöntää että ei kykene avaamaan eikä selittämään mielipidettään mitenkään.
Se eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kiitos lämpimistä sanoistasi.
Vastasit itsellesi.....nolo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, kaduin sitä silloin kun lapset, jotka syntyivät pienellä ikäerolla, olivat pieniä. Avauduinkin tästä aiheesta jollain keskustelupalstalla silloin. Nyt, kun tuo aika on vain kaukainen muisto, olen iloinen heistä kummastakin. Ja siitä, että kuitenkin jaksoin rämpiä tuon pimeän ajan läpi. Haluaisinkin rohkaista niitä äitejä ja isejä, jotka kokevat pikkulapsiajan raskaaksi; jaksakaa vielä vähän, se aika menee nopeasti ohi.
Niin mene elämäkin..
En kadu lasta. Kadun miesvalintaa, koska mies katuu lasta. Minä kannoin, synnytin ja kasvatin lapseni maidollani. Valvoin yöt ja päivät. Olen yh ydinperheessä. Sietokykyni on korkea. Yritän parhaani, mutta lapsella on oma tahto.
En jaksa lainata mutta vastauksena heille jotka ihmettelivät sitä miten muka oltais kuoltu sukupuuttoon jos äidit mainstreamisti olis kautta aikojen katuneet lapsiaan - no how about siten ettel niitä lapsia tehtäisi sen yhden jälkeen lisää. Ei kyllä tämä on ihan joku käsitejuttu. Selkeästi katuminen tarkoittaa toisille meistä eri asiaa kuin toisille. Se, että katuu, tarkoittaa minulle syvää, peräsuoleen saakka vihlaisevaa mustan tunteen kohtaamista siitä, että tekisi mitä vain muuttaakseen tilanteen olemattomaksi. Vähän kuin olisit tappanut jonkun ja kohtaat asian. Tässä keskustelussa katuminen tuntuu ihmisille tarkoittavan hetkellistä tai vaikka parinkin hetken syvää vitutusta ja huolta siitä, miltä tilanne näyttää sillä hetkellä.
En siis edelleenkään osta tätä katumisen prosenttia jota tässä lobataan. Oon sen verran nähnyt ja keskustellut äitien kanssa tässä elämässä, pohtinut aihetta ja keskustellut siitä syvällisesti ja itse elänyt ja hengittänyt äitiyttä.
Te katumisesta puhujat olette jotain eri lajia.
Ja kaikki empatiani kovia kokeneille. Sitä en ikinä kieltäisi. Äitiys on uusi syntymä itsellekin, tulo uudelle planeetalle. Ei se ihme ole että toisille se aiheuttaa jopa psykoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsia, ei ainakaan pitäisi, tehdä. Lapsia saadaan.
Kyllä meillä tekemällä tehtiin, jotta saatiin. Saaminenkaan ei ole itsestäänselvyys
Ekö ole?????
En koskaan. Rakastan lapsiani! Olisi pitänyt hommata enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan hyvinkin moni on katunut kun on niitä raskaita ja vaikeita vuosia. Itse olen aivan tuskissani kun oma lapseni on lievä autisti ja kipuilee valtavasti nyt teini-iässä. Olen aivan loppu ja joskus tulee vaan mieleen mistä minua rangaistaan? Miksen voinut saada sitä lukiossa menestyvää kiitettävän oppilasta vaan lapsen, jonka osalta pelkään ettei hänestä koskaan tule mitään. Kaikesta huolimatta hänesrä todennäköisesti tulee aivan normaali ja tasapainoinen aikuinen vähän myöhemmin kuin muista. Mutta nyt on todella vaikeaa
Anteeksi, kuulostan varmaan julmalta mutta ajattelepa miltä siitä sun lapsesta tuntuu... Itse olen myös aikuisena diagnoosin saanut nepsy ja voin vannoa, että lapsesi aikuiselämä on yhtä helvettiä jos apua ja tukea ei saa jo tuossa nuoruusiässä. Ja sitä hän ei varmaan saa tällä hetkellä tuosta viestistäsi päätellen.
Minusta ei myöskään tullut mitään kiitos tuon, että äitini vaan rypi itsesäälissä: yhyy miksi mua rangaistaan miksi sain oudon ja nolon lapsen yhyy tämä nolo lapsi pitää piilottaa yhyy.
Tällaiset viestit alleviivaavat sitä, että lapsia hankitaan yleensä itsekkäistä syistä ja heti kun on vaikeaa, niin väsytään ja uhriudutaan. Mulla olisi ollut parempi kasvaa muussa perheessä ja vielä parempi, jos en olisi syntynyt ollenkaan.
Alapeukuttakaa.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lainata mutta vastauksena heille jotka ihmettelivät sitä miten muka oltais kuoltu sukupuuttoon jos äidit mainstreamisti olis kautta aikojen katuneet lapsiaan - no how about siten ettel niitä lapsia tehtäisi sen yhden jälkeen lisää. Ei kyllä tämä on ihan joku käsitejuttu. Selkeästi katuminen tarkoittaa toisille meistä eri asiaa kuin toisille. Se, että katuu, tarkoittaa minulle syvää, peräsuoleen saakka vihlaisevaa mustan tunteen kohtaamista siitä, että tekisi mitä vain muuttaakseen tilanteen olemattomaksi. Vähän kuin olisit tappanut jonkun ja kohtaat asian. Tässä keskustelussa katuminen tuntuu ihmisille tarkoittavan hetkellistä tai vaikka parinkin hetken syvää vitutusta ja huolta siitä, miltä tilanne näyttää sillä hetkellä.
En siis edelleenkään osta tätä katumisen prosenttia jota tässä lobataan. Oon sen verran nähnyt ja keskustellut äitien kanssa tässä elämässä, pohtinut aihetta ja keskustellut siitä syvällisesti ja itse elänyt ja hengittänyt äitiyttä.
Te katumisesta puhujat olette jotain eri lajia.
Ja kaikki empatiani kovia kokeneille. Sitä en ikinä kieltäisi. Äitiys on uusi syntymä itsellekin, tulo uudelle planeetalle. Ei se ihme ole että toisille se aiheuttaa jopa psykoosin.
Aika vähän aikaa historiassa on ollut kunnolla mahdollisuutta päättää lapsiluvustaan. Siinä mielessä se, että oltaisiin jo ajat sitten kuoltu sukupuuttoon, jos katuminen olisi yleistä ei päde. Itse asiassa tällä hetkellähän ollaan Suomessa menossa kohti sukupuuttoa, jos syntyvyys jatkuu tämänhetkisellä tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lainata mutta vastauksena heille jotka ihmettelivät sitä miten muka oltais kuoltu sukupuuttoon jos äidit mainstreamisti olis kautta aikojen katuneet lapsiaan - no how about siten ettel niitä lapsia tehtäisi sen yhden jälkeen lisää. Ei kyllä tämä on ihan joku käsitejuttu. Selkeästi katuminen tarkoittaa toisille meistä eri asiaa kuin toisille. Se, että katuu, tarkoittaa minulle syvää, peräsuoleen saakka vihlaisevaa mustan tunteen kohtaamista siitä, että tekisi mitä vain muuttaakseen tilanteen olemattomaksi. Vähän kuin olisit tappanut jonkun ja kohtaat asian. Tässä keskustelussa katuminen tuntuu ihmisille tarkoittavan hetkellistä tai vaikka parinkin hetken syvää vitutusta ja huolta siitä, miltä tilanne näyttää sillä hetkellä.
En siis edelleenkään osta tätä katumisen prosenttia jota tässä lobataan. Oon sen verran nähnyt ja keskustellut äitien kanssa tässä elämässä, pohtinut aihetta ja keskustellut siitä syvällisesti ja itse elänyt ja hengittänyt äitiyttä.
Te katumisesta puhujat olette jotain eri lajia.
Ja kaikki empatiani kovia kokeneille. Sitä en ikinä kieltäisi. Äitiys on uusi syntymä itsellekin, tulo uudelle planeetalle. Ei se ihme ole että toisille se aiheuttaa jopa psykoosin.
Lapsimäärä on ollut äidin päätettävissä vasta silmänräpäyksen ajan ihmiskunnan historiassa.
En oikesti. Onhan se joskus heikolla hetkellä käväissyt mielessä, että minkälaista elämä olisikaan, jos olisi valinnut toisin. Mutta aina tulen lopulta siihen lopputulemaan, että en vaihtaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellainen selkeys ja mutkattomuus puuttuu monelta mitä asioita ja miten muksuille pitäisi vähintään opettaa, jotta niistä tulisi helpommin pärjääviä ja onnellisia osia yhteiskunnan rattaisiin. Ainakin itselle se on ollut se haastavin ja riittämättömyyden tunnetta aiheuttavin asia. Silti eihän tätä oikeesti osaa katua. Homma viedään päätyyn asti ja nautitaan matkasta niiltä osin kuin mahdollista.
Kuulin joskus sanonnan, että ahkera äiti kasvattaa laiskoja lapsia. Vuosien varrella omien lasten kasvaessa usein mietin sitä sanonnan ahkeran äidin ahkeruuden määritelmää. Onko äiti ahkera, kun hän esim. tekee itse kaikki kotityöt eikä vaadi lapsiltaan mitään? Vai onko lapsilta vaatiminen (eli heidän kasvatus) sitä todellista ahkeruutta sitten kuitenkin loppupelissä.
Erityisesti tätä mietin välillä, kun monilapsisessa perheessämme. Usein riitelen ensin yhden kanssa siitä, että on hänen vuoronsa esim. tyhjentää tiskikone. Siihen tulee toinen lapsi joka toteaa, että hän voi tehdä sen. Nyt sitten riitelen ensimmäisen riidan lisäksi kahden lapsen kanssa siitä, että miksi halukas ei voi tehtävää tehdä, vaan sen on sen haluttoman tehtävä. Kaikkein helpointa ja nopeinta olisi ollut olla itse "ahkera" ja tyhjentää tiskikone. Mutta mielestäni se jos mikä on vanhemman laiskuutta ettei opeta ja kasvata lapsiaan.
Kannattaako kaikesta tapella? Jos ei lasten välillä ole jotain epätervettä valtasuhdetta, niin kyllä ne itsekin hoitavat työnjaon reiluksi pidemmän päälle. Kaikkien ei perheessä tarvitse tehdä kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Sellainen selkeys ja mutkattomuus puuttuu monelta mitä asioita ja miten muksuille pitäisi vähintään opettaa, jotta niistä tulisi helpommin pärjääviä ja onnellisia osia yhteiskunnan rattaisiin. Ainakin itselle se on ollut se haastavin ja riittämättömyyden tunnetta aiheuttavin asia. Silti eihän tätä oikeesti osaa katua. Homma viedään päätyyn asti ja nautitaan matkasta niiltä osin kuin mahdollista.
Kuulin joskus sanonnan, että ahkera äiti kasvattaa laiskoja lapsia. Vuosien varrella omien lasten kasvaessa usein mietin sitä sanonnan ahkeran äidin ahkeruuden määritelmää. Onko äiti ahkera, kun hän esim. tekee itse kaikki kotityöt eikä vaadi lapsiltaan mitään? Vai onko lapsilta vaatiminen (eli heidän kasvatus) sitä todellista ahkeruutta sitten kuitenkin loppupelissä.
Erityisesti tätä mietin välillä, kun monilapsisessa perheessämme. Usein riitelen ensin yhden kanssa siitä, että on hänen vuoronsa esim. tyhjentää tiskikone. Siihen tulee toinen lapsi joka toteaa, että hän voi tehdä sen. Nyt sitten riitelen ensimmäisen riidan lisäksi kahden lapsen kanssa siitä, että miksi halukas ei voi tehtävää tehdä, vaan sen on sen haluttoman tehtävä. Kaikkein helpointa ja nopeinta olisi ollut olla itse "ahkera" ja tyhjentää tiskikone. Mutta mielestäni se jos mikä on vanhemman laiskuutta ettei opeta ja kasvata lapsiaan.
Ja siinä sitten tulee se toinen työpäivä varsinaisen palkkatyön lisäksi. Miten opetat lapsesi pystyviksi ja toimiviksi kansalaisiksi.
Tuli mieleen oma äitini...emme juuri laittaneet yhdessä ruokaa, koska hänestä olin siinä toimessa liian hidas. "Laita lapsi asialle ja mene itse perässä."
Toisaalta, hän sanoi myös, etteivät kotityöt ole rakettitiedettä, joten jokainen voi opetella ne itse aikuisenakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Miehelle ei tuottanut mitään vaikeuksia valehdella. Hän oli juuri se kuka lasta enemmän halusi, hän jopa painosti minua lapsen hankintaan ja painostuksen alla suostuin. Sitten hän lipesi kaikesta vastuusta. Näin voi käydä kaikista lupauksista huolimatta. Ihmisestä ei valitettavasti voi päällepäin ennakkoon nähdä kuinka hyvä valehtelija ja huono ihminen hän on. Joillain on näyttelijänkyvyt pilvissä, jopa tunteita osaa näytellä.
Olit siis lapsen tasolle typistetty uhri?
Et näemmä ymmärrä elämästä tai ihmissuhteista paljoakaan. Kyllä, näin oli. Miksi, se onkin sitten ihan oma lukunsa jota et ymmärtäisi vaikka sen sivulle piirtäisi, tavuttaisi ja taittaisi rautalangasta. Ihan turha ihmetellä miksi et kelpaa suhteisiin, mutta muut sen kyllä ulosantisi vuoksi ymmärtävät.
Pikkulapsiarki oli rankkaa, nuorimmalla mm. oli koliikkia.
Mutta nyt kun lapset ovat jo täysi-ikäisiä, voin helposti todeta että lasten hankkiminen oli elämäni paras päätös.
Olen nähnyt sivusta miten kaverin mies on aivan kädetön lapsen kanssa. Lupaili hoitaa ja auttaa, mutta ei ole herännyt yhtenäkään yönä, vaihtanut ehkä pari hassua vaippaa ja pessyt pari kertaa. Kaverin sanoin esittää hyvää isää kun vieraita tulee kylään ja silloin viettää aikaa lapsen kanssa, tämän feikkiyden olen itsekin huomannut. Jännittää tuleeko omasta miehestä sellainen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Olisit tyytyväinen että mies kävi töissä. Jos oli kerran uraisä niin varmaan oli paljon töissä, miten silloin muka pystyisi hoitamaan lapsia? Olisit itse ollut ne samat työtunnit töissä. Ja anna kun arvaan, mies maksoi vielä kotona makoilusi? Huh huh, onneksi en ole mies.
En.
Etukäteen pelkäsin.