Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan katunut lapsien tekoa
18.03.2026 |
Törmäsin muualla teemaan että naiset ja miehet avautuivat siitä, että katuivat lasten hankintaa. Kaikki sanoivat rakastavansa lapsiaan yli kaiken, mutta että lapsiarki on niin vaikeaa ja kuluttavaa että olisivat tekemättä jos saisivat valita toisin. Oletko itse katunut tai tunnetko jonkun kuka olisi?
Kommentit (129)
Vierailija kirjoitti:
En kadu, neljä lasta. Tuntuu, että nykyvanhempien asenteissa on vikaa: Omaa aikaa ja harrastuksia pitäisi olla saman lailla, kuin ennen lapsia. Koti pitäisi olla aina moitteettomassa kunnossa. uralla pitäisi edetä ym. Kannattaa muistaa, että lapset ovat pieniä vähän aikaa ja tärkeitä on silloin omistautua heille. Jo kouluikään mennessä he itsenäistyvät nopeasti ja aikanaan sitä omaa aikaakin taas on riittävästi.
No eivät ainakaan meillä itsenäistyneet ennen lukioikää. Jouduin jättämään kaikki harrastukset ja opinnot melkein 20 vuoden ajaksi. Kaduttanut monta kertaa kun en nuorena tajunnut opiskella kaikkea ennen perheellistymistä. Nyt opinnot tehty 40-50 vuotiaana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katunut, äitiys on ollut ajoittain myös raskasta, mutta silti onnellista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
En näe että tämä aihe olisi mikään tabu. Hyvin paljon on keskustelua siitä kuinka lapsen saanti muuttaa elämän kaaokseksi. Ja on siten ihan persiistä.
Enemmän mielestäni pitäisi keskustella siitä kaaoksen hallinnasta. Tai oikeestaan siitä, että sitä ei tarvisi ihan niin paljon koittaa hallita kuin nykyään. Ihmiset koittaa optimoida ensin uransa, kumppaninsa ( Ok järkevää siinä mielessä, että hullulle tai laiskalle ei kannata tehdä muksuja jos olettaa kumppanin auttavan kasvatuksessa), sitten lasten kasvatuksen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
Jotkut tuntuu suhtautuvan siihen, että lapsi olisi Vain lapsi kielteisesti. Lapsi on heille kasvatusprojekti, joka saatetaan kasvattaa sillä silmällä, että tulevaisuuden menestyjän tulee puhua sujuvasti vähintään neljää kieltä, ja soittaa viulua vaivattomasti sillä aikaa kun ratkoo trigonometrisiä funktiota kun fu asennossa päällään seisten 7v ikäisenä.
Vaikeetahan siitä toki tulee. Ja lopputulos ei välttämättä ole niin palkitseva kuin on tarkoitus. Toisessa ääripäässä on sitten porukkaa joka lykkää älyluurin 7v kouraan ja antaa sen tappaa aikaansa valitsemallaan tavalla. Sitä ennen Ipad on ollut nenän edessä 2v lähtien.
Sellainen selkeys ja mutkattomuus puuttuu monelta mitä asioita ja miten muksuille pitäisi vähintään opettaa, jotta niistä tulisi helpommin pärjääviä ja onnellisia osia yhteiskunnan rattaisiin. Ainakin itselle se on ollut se haastavin ja riittämättömyyden tunnetta aiheuttavin asia. Silti eihän tätä oikeesti osaa katua. Homma viedään päätyyn asti ja nautitaan matkasta niiltä osin kuin mahdollista.
m44
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Mistä hitosta sinä itsekään voit tietää millainen sinä olet vanhempana vai kaatuuko taakka kokonaan toisen niskaan.
-masentunut äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Mistä hitosta sinä itsekään voit tietää millainen sinä olet vanhempana vai kaatuuko taakka kokonaan toisen niskaan.
-masentunut äiti
Ikävä kuulla, tsemppiä sinne. Useimmiten kuitenkin kuulee huonoista ja hylkäävistä isistä kuin äideistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kiitos lämpimistä sanoistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kunpa nämä jotka opettavat isäänsä panemaan vaan osaisivat osaisivat pitää sen turpansa kiinni. Joo, tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei me olla mitään aivokuolleita.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan hyvinkin moni on katunut kun on niitä raskaita ja vaikeita vuosia. Itse olen aivan tuskissani kun oma lapseni on lievä autisti ja kipuilee valtavasti nyt teini-iässä. Olen aivan loppu ja joskus tulee vaan mieleen mistä minua rangaistaan? Miksen voinut saada sitä lukiossa menestyvää kiitettävän oppilasta vaan lapsen, jonka osalta pelkään ettei hänestä koskaan tule mitään. Kaikesta huolimatta hänesrä todennäköisesti tulee aivan normaali ja tasapainoinen aikuinen vähän myöhemmin kuin muista. Mutta nyt on todella vaikeaa
Älä jaksa miettiä tai stressata ettei lapsesta tulisi "mitään" Ketä kiinnostaa, ihan sama! Kyllä hänellä on täysi oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei hän tähän maailmaan oo vinkunut päästä. Uskon kyllä, että on vaikeaa. Mulla kans oli oman rakkaan lapsen kans, joka teini-ikäsenä teki vaikka mitä ja jätti lukiot ja kaikki kesken. Täysikäsenä omassa asunnossaan asui, hengaili vaan ja käytti päihteitä, kävin asunnolla siivoamassa ym ym. Mutta sitten se perhana yhtäkkiä yllätti ja otti ja lähti keski eurooppaan ja opiskelee siellä lääketieteellisessä nykyään, onkin ollut aina fiksu ja nokkela.
Itse kans olin aika toivoton tapaus koulussa ja yhteiskunnan mukaan varmaan luuseri. Kotiäitinä sitte olin vaan ja nykyisin lasten kasvettua kovakin tekemään hommia, en todella millään saikuilla lusmuile. Elämä ja ihmiset voi yllättää!
Älä mieti muita tai muiden odotuksia! Mä kasvoin sen yli ja mikä ihana vapaus tuli tilalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Mistä hitosta sinä itsekään voit tietää millainen sinä olet vanhempana vai kaatuuko taakka kokonaan toisen niskaan.
-masentunut äitiIkävä kuulla, tsemppiä sinne. Useimmiten kuitenkin kuulee huonoista ja hylkäävistä isistä kuin äideistä.
Poissaoleva tai hylkäävä isä on konkreettisempi "tarina" tai tabu, jota käsitellään taiteessa ja mediassa, kun taas äidin poissaoloa pidetään usein yhteiskunnallisesti vielä suurempana poikkeamana, josta puhutaan vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kunpa nämä jotka opettavat isäänsä panemaan vaan osaisivat osaisivat pitää sen turpansa kiinni. Joo, tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei me olla mitään aivokuolleita.
Mitä yrität sanoa, en ymmärrä.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Mistä hitosta sinä itsekään voit tietää millainen sinä olet vanhempana vai kaatuuko taakka kokonaan toisen niskaan.
-masentunut äitiIkävä kuulla, tsemppiä sinne. Useimmiten kuitenkin kuulee huonoista ja hylkäävistä isistä kuin äideistä.
Poissaoleva tai hylkäävä isä on konkreettisempi "tarina" tai tabu, jota käsitellään taiteessa ja mediassa, kun taas äidin poissaoloa pidetään usein yhteiskunnallisesti vielä suurempana poikkeamana, josta puhutaan vähemmän.
Huono äiti" -keskustelu käydään enemmän sisäisenä syyllisyytenä, kun taas "huono isä" -keskustelu on ulkoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kunpa nämä jotka opettavat isäänsä panemaan vaan osaisivat osaisivat pitää sen turpansa kiinni. Joo, tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei me olla mitään aivokuolleita.
Mitä yrität sanoa, en ymmärrä.
Eri
Liittyi tuon aiempaa tuuban länkyttämiseen siitä kuinka on vielä toivoa ja hakekaa sitä apua, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Mistä hitosta sinä itsekään voit tietää millainen sinä olet vanhempana vai kaatuuko taakka kokonaan toisen niskaan.
-masentunut äitiIkävä kuulla, tsemppiä sinne. Useimmiten kuitenkin kuulee huonoista ja hylkäävistä isistä kuin äideistä.
Poissaoleva tai hylkäävä isä on konkreettisempi "tarina" tai tabu, jota käsitellään taiteessa ja mediassa, kun taas äidin poissaoloa pidetään usein yhteiskunnallisesti vielä suurempana poikkeamana, josta puhutaan vähemmän.
Huono äiti" -keskustelu käydään enemmän sisäisenä syyllisyytenä, kun taas "huono isä" -keskustelu on ulkoista.
#ällöäitimyytti
Teet lapsia niin kadut sitä ja jos et tee niin kadut sitäkin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kunpa nämä jotka opettavat isäänsä panemaan vaan osaisivat osaisivat pitää sen turpansa kiinni. Joo, tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei me olla mitään aivokuolleita.
Mitä yrität sanoa, en ymmärrä.
Eri
Liittyi tuon aiempaa tuuban länkyttämiseen siitä kuinka on vielä toivoa ja hakekaa sitä apua, jne.
Mikä siinä on tuubaa? Voisitko selittää asiallisesti.
se eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Miehelle ei tuottanut mitään vaikeuksia valehdella. Hän oli juuri se kuka lasta enemmän halusi, hän jopa painosti minua lapsen hankintaan ja painostuksen alla suostuin. Sitten hän lipesi kaikesta vastuusta. Näin voi käydä kaikista lupauksista huolimatta. Ihmisestä ei valitettavasti voi päällepäin ennakkoon nähdä kuinka hyvä valehtelija ja huono ihminen hän on. Joillain on näyttelijänkyvyt pilvissä, jopa tunteita osaa näytellä.
Olit siis lapsen tasolle typistetty uhri?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä. Kaduin vain sitä, että satuin tekemään lapset 'uraisän' kanssa, joka sillä verukkeella liukeni vastuustaan. Olin yksinhuoltaja ilman yksinhuoltajan tukimahdollisuuksia.
Täällä samoin. Mieheni kaiken kukkuraksi halusi minunkin käyvän töissä, mutta hän ei joustanut omissa töissään yhtään, otti ylitöitä ylityön perään jolloin minä jouduin jopa kesken vuoroani lähtemään hakemaan lasta päiväkodin sulkeutuessa. Hän lähti päivän työmatkalla ja lupasi hakea lapsen, mutta soittikin ettei ehdi kun tulomatkalla jäikin harrastamaan, taas jouduin lähtemään kesken työvuoron. Koska isä oli päivätyössä, emme saaneet vuoropäiväkotipaikkaa ja se on ihan oikein, ei ole pätevä syy pitää lasta vuorohoidossa että vanhempi ehtii harrastaa. Olin jatkuvassa paineessa kodin, työn ja päiväkodin vuoksi. Mies ei nähnyt tässä mitään pahaa. Hän piti työtäni sairaalassa jonain harrastuksena josta voin lähteä kesken milloin vaan jotta hän saa elää, tehdä töitä ja harrastaa mielensä mukaan. Paljosta työnteosta huolimatta valitti jatkuvasti rahojen vähyyttä. Työpäivänsä jälkeenkin hänen piti omien sanojensa mukaan päästä harrastuksiinsa jotta jaksaa käydä töissä. En ymmärrä miten sairas ajattelutapa hänellä pystyikin olemaan. Kaikki pyöri hänen ympärillään, en kokenut että olisimme olleet edes perhe, olin vain joku joka mahdollisti hänen elämänsä.
Tätä mä pelkään kaikista eniten, että jos mies huijaakin sanomalla että jeesaa ja sitä jää yksin koko taakan kanssa
Ap
Miehelle ei tuottanut mitään vaikeuksia valehdella. Hän oli juuri se kuka lasta enemmän halusi, hän jopa painosti minua lapsen hankintaan ja painostuksen alla suostuin. Sitten hän lipesi kaikesta vastuusta. Näin voi käydä kaikista lupauksista huolimatta. Ihmisestä ei valitettavasti voi päällepäin ennakkoon nähdä kuinka hyvä valehtelija ja huono ihminen hän on. Joillain on näyttelijänkyvyt pilvissä, jopa tunteita osaa näytellä.
Tässä elävää oppimateriaalia, jota ei kannata ohittaa. Älä tee muiden painostuksesta lapsia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
Jaksakaa uskoa että kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Ei se hetkessä tapahdu ja on pitkä ja kivikkoinen polku, mutta toivoa on aina. Hakekaa te vanhemmat myös itsellenne apua ja vertaistukea, se on tärkeää.
T. Huumeidenkäyttäjän äiti jonka lapsi selvisi kuiville.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.
Tiedän toki että hyvin moni kuolee, meillä kävi onnellisesti. Surullista kuulla lapsestasi, halaus täältä sinulle. Vaikka se ei suruusi autakaan.
Kunpa nämä jotka opettavat isäänsä panemaan vaan osaisivat osaisivat pitää sen turpansa kiinni. Joo, tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei me olla mitään aivokuolleita.
Mitä yrität sanoa, en ymmärrä.
Eri
Liittyi tuon aiempaa tuuban länkyttämiseen siitä kuinka on vielä toivoa ja hakekaa sitä apua, jne.
Mikä siinä on tuubaa? Voisitko selittää asiallisesti.
se eri
En, unohda koko juttu.
Minun lapseni taas kuoli 29 vuotiaana. Huumeet, mt ongelmat ja nepsydiagnoosi.