Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan katunut lapsien tekoa
18.03.2026 |
Törmäsin muualla teemaan että naiset ja miehet avautuivat siitä, että katuivat lasten hankintaa. Kaikki sanoivat rakastavansa lapsiaan yli kaiken, mutta että lapsiarki on niin vaikeaa ja kuluttavaa että olisivat tekemättä jos saisivat valita toisin. Oletko itse katunut tai tunnetko jonkun kuka olisi?
Kommentit (129)
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Miksi otit kotiin? Kyllä se sun masentunut lapses sais tukea ja apua kotiin jos vaan pyytäis. Ottakaa yhteiskunnalta apua vastaan, ei sun tarvi koko taakkaa ottaa harteilles. Lapselles oma vuokra-asunto ja sä voit vaikka viikonloppuisin ottaa lapsenlasta yökylään niin saa masistelija hengähtää. Ja jos sillä on vaikeuksia hoitaa arjen askareita tai tehdä Kelaan tukihakemuksia niin siihenkin saa apua. Lapsiperheille ja ihan masentuneille/syrjäytyneille aikuisille on apupalveluita, ei tarvi lastensuojeluun ottaa yhteyttä kun on matalamman kynnyksen palveluita, ottakaa selvää. Ja masennuksen perusteella on oikeutettu myös tuettuun asumiseen eli joku sosionomi tulis kerran viikkoon siivoileen sun lapsen asuntoon tai vaikka tekisivät ruokaa tms, hoitaisivat yhdessä arjen askareita. Jos lapses ei oo töissä niin kyllä silti hän rahaa tukina saa hyvän summan kuukaudessa (jos tilillä ei ole mitään yli 1000 euroa enempä rahaa, niin toimeentulotukeen on oikeutettu).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viimeksi 2 tuntia sitten kun jouduin kantamaan miljoonalla desibelillä huutavan, edelleen yöpuvussa olevan 4-vuotiaan autoon ja päiväkotiin. Kouluikäisetkin olivat taas lähteä siihen jumittamiseen ja rääkymiseen mukaan ja jouduin tosissaan ärisemään heille, että lähtivät ajoissa kouluun sotkettuaan sitä ennen ruokapöydän maidolla ja jugurtilla. Nyt yritän vetää työpaikalla henkeä ja ihmettelen, jos naapuri ei ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Miehestä ei tukea eikä apua ole, koska on voittajatunti-ihmisiä ja on ollut jo pari tuntia pois kotoa härdellin alkaessa. Voi olla, että käyn joskus hänen kimppuunsa ja teen jotain väkivaltaista, kun ihmettelee, mikä niissä aamuissa muka voi niin vaikeaa olla.
En voinut muuta kun nauraa, sillä niin täydellisesti tämä kuvasi elämääni reilu kymmenen vuotta sitten.
Nykyään kuitenkin salaa mielessäni hieman säälin ystäviäni, joilla ei ole lapsia. Tai en ehkä niinkään sääli, mutta olen iloinen etten ole heidän kanssaan samassa asemassa. Mutta varmasti he ovat monta kertaa ajatelleet puolestaan minusta samoin. :)
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Tässäkin ketjussa tuli jo ilmi, että lapset kasvaa ja sitten on taas sitä omaa aikaa. Ongelma on se, että se lapsen saaminen sisältää liikaa mustavalkoisia oletuksia. Me eletään keskellä lapsen päihde- ja mielenterveysongelmia, eikä näkyvissä ole sitä itsenäistymistä. Vaikka lapsi on nyt laitoksessa se on kokoaikaista hereillä oloa, puhelin voi koska vaan soida, että lapsi on taas ottanut hatkat. Kaduttaako, no monta kertaa mietin mihin ja miksi me sitä lasta yritetään pelastaa. Millaista hänen elämä oikeasti on?
En ikinä! Lapset ovat parasta ja itselleni myös tärkeintä, mitä olen saanut aikaiseksi tässä elämässä.
Harva se päivä kun erityisen kanssa väänsi uupuneena ilman tukitoimia, kun ei niitä silloin oikein ollut, mutten kertaakaan sen jälkeen kun kasvatusvastuu loppui. Hyvä tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viimeksi 2 tuntia sitten kun jouduin kantamaan miljoonalla desibelillä huutavan, edelleen yöpuvussa olevan 4-vuotiaan autoon ja päiväkotiin. Kouluikäisetkin olivat taas lähteä siihen jumittamiseen ja rääkymiseen mukaan ja jouduin tosissaan ärisemään heille, että lähtivät ajoissa kouluun sotkettuaan sitä ennen ruokapöydän maidolla ja jugurtilla. Nyt yritän vetää työpaikalla henkeä ja ihmettelen, jos naapuri ei ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Miehestä ei tukea eikä apua ole, koska on voittajatunti-ihmisiä ja on ollut jo pari tuntia pois kotoa härdellin alkaessa. Voi olla, että käyn joskus hänen kimppuunsa ja teen jotain väkivaltaista, kun ihmettelee, mikä niissä aamuissa muka voi niin vaikeaa olla.
En voinut muuta kun nauraa, sillä niin täydellisesti tämä kuvasi elämääni reilu kymmenen vuotta sitten.
Nykyään kuitenkin salaa mielessäni hieman säälin ystäviäni, joilla ei ole lapsia. Tai en ehkä niinkään sääli, mutta olen iloinen etten ole heidän kanssaan samassa asemassa. Mutta varmasti he ovat monta kertaa ajatelleet puolestaan minusta samoin. :)
Et kuulosta järin tyytyväiseltä elämääsi vieläkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä. Masentunut lapseni muutti takaisin kotiin vajaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa juuri sinä hetkenä, kun nuorin oli muuttamassa kotoa.
Miksi otit kotiin? Kyllä se sun masentunut lapses sais tukea ja apua kotiin jos vaan pyytäis. Ottakaa yhteiskunnalta apua vastaan, ei sun tarvi koko taakkaa ottaa harteilles. Lapselles oma vuokra-asunto ja sä voit vaikka viikonloppuisin ottaa lapsenlasta yökylään niin saa masistelija hengähtää. Ja jos sillä on vaikeuksia hoitaa arjen askareita tai tehdä Kelaan tukihakemuksia niin siihenkin saa apua. Lapsiperheille ja ihan masentuneille/syrjäytyneille aikuisille on apupalveluita, ei tarvi lastensuojeluun ottaa yhteyttä kun on matalamman kynnyksen palveluita, ottakaa selvää. Ja masennuksen perusteella on oikeutettu myös tuettuun asumiseen eli joku sosionomi tulis kerran viikkoon siivoileen sun lapsen asuntoon tai vaikka tekisivät ruokaa tms, hoitaisivat yhdessä arjen askareita. Jos lapses ei oo töissä niin kyllä silti hän rahaa tukina saa hyvän summan kuukaudessa (jos tilillä ei ole mitään yli 1000 euroa enempä rahaa, niin toimeentulotukeen on oikeutettu).
Suloista tuo sinun luotto yhteiskunnan apuun..heh, luulet että ollaan oltu vain passiivisena tilanteen vietävissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä välillä... Jotenkin harmittaa vapauden menetys. Siis esimerkiksi se, ettei voida miehen ja/tai kavereiden kanssa varata ex tempore lomamatkaa. Minusta lasten kanssa lomailu ei todellakaan ole parempaa kuin aikuisten kesken.
Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, nykyisin ajattelen että tähän maailmanmenoon voisi suhtautua tyynen rauhallisesti hämmästellen, mutta nyt kun on lapsia niin koen tämän kaiken hyvin ahdistavana. Lisäksi lapsistani toinen opiskelee ja toinen on teini enkä jotenkin tajunnut että maksan heidän elämää pitkälle aikuisuuteen, jos en halua heidän hankkivan elämän perustarpeita velaksi.
Joten ainakin itselleni tuonut paljon huolta ja murhetta, vaikka toki myös iloa ja onnea.
Mutta ehkä siis kannattaa huomioda tämä ajallinen mittakaava, se kun ovat pieniä lapsia ja siinä omassa huomassa on minusta se helpoin ja mukavin vaihe.
Minun lapseni ovat aika lailla samassa vaiheessa mitä sinun lapseni. Minulle kuitenkin on aina ollut selvää, että perheyhteisömme ei pääty lasten täysi-ikäisyyteen.
Ehkä tämä liittyy siihen, että omassa lapsuudenperheessäni toisista huolehdittiin automaattisesti koska se kuului asiaan. Itse asiassa vanhempani huolehtivat jossain määrin toistensa hyvinvoinnista vuosikymmeniä jopa avioeronsa jälkeen! Tämä sama päti meihin lapsiin. Apua sai aina, sekä henkistä että taloudellista. Ja luonnollisesti meidän lasten tullessa aikuisiksi niin jossain vaiheessa huoltosuhde kääntyi toiseen suuntaan, kunnes saattohoidimme heidät hautaan.
Tämä on minun käsitys perheestä. Näin ollen minulle lasten ikä on vain numero. Perhe huolehtii aina toisistaan.
Vapaus tulee takaisin ja silloin huomaa jo ihan kaipaavansa niitä aikoja, kun jaloissa oli taaperoita pyörimässä. Mikään vaihe ei kestä ikuisesti.
Itse olen kasvattanut kaksi lasta aikuiseksi kaikkine vaiheineen ja nyt on taas aikaa itselle.
Enkä ole katunut lasten saamista. Ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monia asioita olen katunut, mutta lapsiani en koskaan. Minulla on viisi lasta, kaikki jo aikuisia. Vielä nuorena aikuisena olin varma, etten kärsimättömänä ja omaa rauhaa kaipaavansa ihmisenä halua yhtäkään lasta, mutta niin vain mieli muuttui, kun kaveritkin alkoivat lapsia saada. Sain ensimmäisen 28-vuotiaana ja silloin tuntui, että tätä minä olen tarvinnut. Tunne vain vahvistui, kun lapsia tuli lisää. Nuorimmaisen sain 42-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna.
Jotenkin surullista, että edes vanhempana et tajua etteivät kaikki näe ja koe maailmaa samalla tavalla kuin sinä. Se että sinä et kadu, ei tarkoita etteivätkö muut voisi katua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viimeksi 2 tuntia sitten kun jouduin kantamaan miljoonalla desibelillä huutavan, edelleen yöpuvussa olevan 4-vuotiaan autoon ja päiväkotiin. Kouluikäisetkin olivat taas lähteä siihen jumittamiseen ja rääkymiseen mukaan ja jouduin tosissaan ärisemään heille, että lähtivät ajoissa kouluun sotkettuaan sitä ennen ruokapöydän maidolla ja jugurtilla. Nyt yritän vetää työpaikalla henkeä ja ihmettelen, jos naapuri ei ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Miehestä ei tukea eikä apua ole, koska on voittajatunti-ihmisiä ja on ollut jo pari tuntia pois kotoa härdellin alkaessa. Voi olla, että käyn joskus hänen kimppuunsa ja teen jotain väkivaltaista, kun ihmettelee, mikä niissä aamuissa muka voi niin vaikeaa olla.
En voinut muuta kun nauraa, sillä niin täydellisesti tämä kuvasi elämääni reilu kymmenen vuotta sitten.
Nykyään kuitenkin salaa mielessäni hieman säälin ystäviäni, joilla ei ole lapsia. Tai en ehkä niinkään sääli, mutta olen iloinen etten ole heidän kanssaan samassa asemassa. Mutta varmasti he ovat monta kertaa ajatelleet puolestaan minusta samoin. :)
Et kuulosta järin tyytyväiseltä elämääsi vieläkään.
Outo tulkinta. Voisitko hieman avata sitä? T. eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna.
Jotenkin surullista, että edes vanhempana et tajua etteivät kaikki näe ja koe maailmaa samalla tavalla kuin sinä. Se että sinä et kadu, ei tarkoita etteivätkö muut voisi katua.
Läpätiläpätilää. Juuri sanoin että marginaaliporukka voi olla. Mutta äiti ei kadu lastaan. Se ei kuulu äitiyteen mainstreamisti. Muuten oltais kuoltu sukupuuttoon paljon ennemmin.
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi tätä kysymystä viljellään koko ajan? En ole IKINÄ törmännyt KENEENKÄÄN äitiin ainakaan, joka katuisi lapsiaan. Kaikki ovat rakastaneet ja pitäneet tärkeimpänään vaikka olis mitä huolta. Ja minulla on ollut helvetillisiä tilanteita ja yksinjättämistä myös omassa äitiysmatkassani. Sen vastapainoksi elämän kauneimmat hetket ja vuodet, tunne että todella elää sitä mistä elämässä on kyse. En ymmärrä keitä nämä katujat ovat kun niin kovasti tätä narratiivia pusketaan. Vai onko tämä joku käsite-ymmärryksen ero? Eihän lasten saaminen ja kasvattaminen jum lauta helppoa ja siistiä ole! Jos siis ihmiset puhuvat katumisesta kun ovat kusisessa paikassa niin ei se nyt hyvänen aika tarkoita totaalista katumista. En todellakaan usko että sellaista on marginaalista porukkaa enemmän ja väitän heilläkin olevan jotain tunteiden käsittelyn ja trauman käsittelyn ongelmaa siinä tuntemuksessa. Elämän ei ole tarkoituskaan olla aina vain ihanan helppoa vaikka eläisikin tarkoituksellista, omaa valintaa. Se on uskomaton seikkailu suruineen ja iloineen. En ikinä katuisi omia pikkuper keleitäni. Jotka eivät edes ole niin pieniä enää. Jännityksellä ja kauhulla odotan seuraavaa vaihetta. Sitä kutsutaan elämäksi 2026-vuonna.
Et ole ikinä törmännyt tällaisiin ihmisiin, koska aiheesta ei juurikaan puhuta. Luuletko todella, että ihmiset kertovat kaikki ajatuksensa ja tuntemuksensa sinulle?
En kadu lapsiani, mutta nyt olen erittäin tyytyväinen että ovat muuttaneet ulkomaille 🤩
Vierailija kirjoitti:
Kyllä välillä... Jotenkin harmittaa vapauden menetys. Siis esimerkiksi se, ettei voida miehen ja/tai kavereiden kanssa varata ex tempore lomamatkaa. Minusta lasten kanssa lomailu ei todellakaan ole parempaa kuin aikuisten kesken.
Totta, et voi ryyppylomailla. Toisenlaisiakin perhelomia voi viettää ja on vietetty, mm historiaan tutustumalla.
Olen. Mutta en siksi etten pitäisi lapsistani tai äitiydestä, päinvastoin, rakastan kaikkea sitä. Syy miksi kadun on se kaikki ulkoa tuleva paska mikä kipataan niskaan. Se, että kun raskaudut niin et ole enää sinä vaan yhteiskunnan uuden jäsenen hautomo, jonka tekemiä virheitä kytätään silmät kiiluen. Kun lapsi syntyy, se ei ole sinun, vaan edelleen kytätään virheistä sen kokoista, että lapsi voidaan huostata koneistoon. Jatkuva stressi, suorittaminen jne ja silti koko ajan kytätään, syyllistetään, painostetaan. Et saa tehdä itse itseäsi tai perhettäsi koskevia valintoja tai päätöksiä vaan nekin on tehty puolestasi, tyyliin kuinka kauan kukakin saa lasta kotona hoitaa ja milloin se on laitettava laitoshoitoon oppimaan kyynärpäätaktiikkaa.
Onneksi tätä elinkautista on enää reilu 2 vuotta jäljellä, kunnes kuopus täysi-ikäistyy.
Olen katunut, mutta en siksi, että lasten kanssa olisi ollut jotenkin kauheaa, vaan siksi, että lapseni olisivat ansainneet paremmat vanhemmat ja paremman elämän.