Lue keskustelun säännöt.
Yle: Lukiolaiset tarvitsevat yhä enemmän tukea: osa on niin ahdistuneita, että opiskelu luokassa ei onnistu
16.03.2026 |
Tässä jutussa kerrotaan, että yhä useampi lukiolainen tarvitsee tavallista enemmän tukea, mutta lukiossa sitä ei ole tarjolla samalla tavalla kuin peruskoulussa. Muutos voi tulla nuorelle rajuna vastaan, koska peruskoulussa tukea on usein saanut helpommin ja lähempänä arkea, kun taas lukiossa apua pitää osata hakea itse. Erityisesti sosiaalinen ahdistus, neurokirjon haasteet ja yleinen pahoinvointi näkyvät nyt entistä selvemmin. Esimerkkilukiossa yksi erityisopettaja vastaa noin 700 opiskelijasta, mikä kertoo aika suoraan siitä, että resurssit ovat niukat.
Jutun ydin on se, että lukio on rakennettu melko saman kaavan mukaan kaikille, vaikka opiskelijoiden tilanteet vaihtelevat paljon. Osa nuorista pärjää hyvin, mutta osa uupuu jo siinä vaiheessa, kun pitäisi yhtäkkiä olla itsenäinen, sosiaalinen, tehokas ja koko ajan oma aloitteinen. Tukea voidaan antaa joillain tavoilla, kuten pidemmällä opintoajalla, mutta kaikille sekään ei riitä. Silloin kysymys ei ole vain yksittäisten nuorten jaksamisesta vaan siitä, onko koko järjestelmä jäänyt jälkeen todellisuudesta.
Tämä uutinen paljastaa aika rumasti sen, miten Suomessa jaksetaan puhua nuorten hyvinvoinnista, mutta kun pitäisi oikeasti järjestää apua, seinä tulee vastaan heti lukion ovella. Peruskoulussa voidaan vielä tukea, ohjata ja joustaa, mutta lukiossa moni saa käytännössä kuulla, että nyt pitäisi pärjätä itse. Ja sitten ihmetellään, miksi ahdistus kasvaa ja miksi osa ei pysty edes olemaan luokassa. Ei tämä kuulosta sivistysvaltion onnistumiselta vaan siltä, että vaikeimmat nuoret työnnetään hienovaraisesti syrjään juuri silloin, kun heidän pitäisi saada eniten tukea.
Vielä karumpaa on se, että lukio pidetään väkisin samanlaisena kaikille, vaikka kaikki eivät selvästi lähde samalta viivalta. Moni nuori on täysin kykenevä ja lahjakas, mutta ei mahdu siihen kapeaan malliin, jossa pitää olla yhtä aikaa sosiaalisesti vahva, itsenäinen ja jatkuvasti suorittava. Kuinka kauan tätä jaksetaan kutsua "vaatimustasoksi", jos lopputulos on se, että yhä useampi nuori voi huonosti?
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
Ei pysty olemaan luokassa? Siis miksei? Mikä siinä opiskelussa ja itsensä sivistämisessä oikein ahdistaa? Kun ei voi roikkua somessa koko aikaa, vai?
Ihmiset.
Ne voivat todellakin vaikuttaa.
Jos on ollut paljon negatiivisia kokemuksia aiemmin, eikä ole saanut positiivista vastapainoa juuri koskaan. Sitä voi ajatella, että kaikki ihmiset ympärillä tahtovat sinulle pahaa, vaikka suurin osa heistä olisivatkin ihan neutraaleja.
Elämäni ei mitenkään radikaalisti muuttunut lukiossa. Kaikista hienoin saavutukseni oli, että pidin esitelmän luokan edessä. Olin kaksoistutkintolainen, enkä saanut kummastakaan, en lukiosta, en ammattikoulusta kavereita. En olisi varmaankaan jaksanut kolmea vuotta putkeen lukiota, en ainakaan nuorisolinjalla. Yksinäisyys olisi tullut joka päivä vasten kasvoja, ja pienetkin negatiiviset, kömpelöt vuorovaikutukset olisivat vain stressanneet, kuormittaneet, ahdistaneet ja antaneet syitä vihata ja hävetä itseään vähän lisää.
E:n paperit kuitenkin kirjoitin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukio ei ollut helppo silloinkaan, kun oli vielä lukujärjestys, joka annettiin valmiina ja kaikki oppiaineet siinä tunneittain koko lukuvuodeksi. Vanhan reaalin aikaan piti itse päättää, mihin keskittyy ja tehdä se sitten niin hyvin, että pärjäsi. Yhteiskunnan ajankohtaiset tapahtumat, kysymykset ja teemat piti itse lukea ja järkeillä sanomalehdistä hyvissä ajoin ennen abivuotta. Niistä piti koostaa itselleen takuuvarmat aihetärpit, myös äidinkielen kokeeseen. Esim. historiasta piti osata oikein hyvin Suomen historia vähintään vuodesta 1939 nykyaikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten meinaa selvitä työelämässä, jos jo pelkkä lukio ahdistaa noin paljon? Onneksi itsellä on enää 10 vuotta eläkkeeseen, niin ei tarvitse ihan hirveän montaa vuotta näitä lumihiutaleita työpaikalla katsoa.
Voin kertoa kesätyöntekijöiden lähiesihenkilönä, että on kahdenlaisia kesätyöntekijöitä. Joko heillä on ihan valtavat suorituspaineet pienestäkin yksinkertaisesta hommasta, josta ei ole edes väliä miten sen tekee kunhan jotain tekee, tai sitten kiinnostuksen taso on nolla ja on ilmoittamattomia poissaoloja yms.
Kumpi tyyppi on sinusta parempi? Neuroottinen vai välinpitämätön?
Itse muistan aikoinaan nuorena olleeni aika neuroottinen kesätöissä määrättyjen tehtävien suorittamisen suhteen ja ihan kelpo veronmaksaja olen tänäpäivänä.
Pakko myöntää, että enimmäkseen se välilpitämätön on vähemmän raskas.
Nämä on ihan eläviä esimerkkejä:
Suorituspaineiden itki päivän tauot sitä, että taukohuoneen pöydälle jäi muruja kahvitauon jälkeen, ja nyt hänestä jäi väärä mielikuva muille sotkuisena ihmisenä. Tai kun eräs erehtyy nauramaan hurtilla huumorille juuri kun asiakkaita menee ohi, niin kyllä itkua on saanut olla tyynnyttämässä senkin vuoksi, kun hän kokee pilanneensa firman asiakassuhteet. Lopulta jäi viikon saikulle ja pyysi koko kesätyöjakson ajan sitä nauruaan anteeksi.
Välinpitämätön, silloin kun on paikalla, tekee asiat loppuun asti ilman paineita ja on ehkä enemmän oma itsensä ja elää hetkessä, ja häntä voi myös ojentaa ja ohjeistaa paremmin, kykenee siis terveelliseen itsereflektointiinkin. Toki siinä on se huono puoli, että paikalla on vähän miten sattuu tai sitten saa olla koko ajan muistuttamassa työelämän pelisäännöistä, mutta ei tarvitse ainakaan olla rauhoittelemassa koko kesätyön tai harjoittelun ajan.
Vierailija kirjoitti:
Lukio on aina ollut oma-aloitteisille ja ahkerille. Se ei ole perästävedettävien paikka. Ihan omalla vastuulla käyt sitä koulua ja luet läksyihin ja kokeisiin kotona. Yksinäistä puurtamista, lukemista, tehtäviä. Eikä kukaan hengitä niskaan, että teethän. Pitää ihan itsestä repiä se jaksaminen ja viitsiminen.
Itse kävin lukion 90-luvulla ja olihan se raskasta. Opittavaa oli todella paljon. Ensin istut koulussa klo 8-16 koko ajan uutta oppien, sitten kotiin tekemään läksyt ja siinähän se loppuilta menikin. Nukkumaan ja sama rumba aamulla uudestaan. Tuota 2,5 vuotta putkeen joka päivä maanantaista perjantaihin. Se uuden oppiminen, harjoittelu ja että ne asiat pitää vielä muistaa kokeessa, on uuvuttavaa. Myös se, että oikeastaan mitään muuta aikaa ei ole muulle elämälle. Lukiosta ei jäänyt mitään muuta mieleen kuin se, kuinka uuvuttavaa se oli. Olin täysin puhki lukion jälkeen.
Itselläni on aivan erilainen kokemus. Kirjoja en juurikaan edes avannut, ylioppilaskirjoituksiin en lukenut yhtään, yleisarvosana M. Hyvällä yleistiedolla pärjää ilman mitään lukemisia.
Vierailija kirjoitti:
Kuvastaa kuinka lauma tyttöjä on kertomassa kuinka ahdistaa siinä vaiheessa kun häneltä itseltä kehdataan vaatia jotain. Ja sitten kehdataan vielä ihmetellä miksi nyky nuorista sanotaan että on herkkiä lumihiutaleita ja pullamössö sukupolvia.
Mitään ei opi kestämään ja mitään ei opi sietämään jos einitseä keihin tilanteisiin aseta. Vaikka kuinka sanotaan että mitään ei tarvi kestää ja mitään ei tarvi sietää mutta kyllä normaalia elämää kuuluu kestää ja sietää.
Sopii kyllä tähän suomalaiseen nykyaikaan kuinka naisia ahdistaa joka asia ja ravataan terapiassa kun eniten ahdistaa kaikki.
Eikö tosiaan naisilta tässä yhteiskunnassa saa vaatia yhtään mitään ilman että nainen ahdistuu siittä vaatimisesta?
Mistä käsitys että vain naisilla on ahdistusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun tytär kippasi nuo kaikki mainitsemasi, päivälukiossa. Ei niihin ole pakko osallistua.
Kippasi? Kippasi?
Skippasi! Englannin sanasta (to) skip. Kippaaminen on jotain ihan muuta.
Maalaiset.
Anteeksi maalaisuuteni, puhelin korjasi.
Nuoret eivät juuri muuta tee kuin katsovat puhelinta tai pelaavat sen minkä pysyvät hereillä. Ruoka on ala-arvoista pikaruokaa ja energiajuomia. Pyörällä tai kävellen liikkuminen on vitsi. Tosin osa aikuisistakin on jo samanlaisia. Ei ihme jos arki masentaa ja väsyttää pullamössö sukupolvea. Tässä asiassa täytyy kyllä sanoa, että ennen tätä aikaa oli paremmin asiat. Liikuttiin lihasvoimin ja syötiin yhdessä kotona tai koulussa ravitsevaa ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienet lukiot kunniaan! Pakkoko sinne 400 opiskelijan lukioon on mennä?
Vierailija kirjoitti:
Pienet lukiot kunniaan! Pakkoko sinne 400 opiskelijan lukioon on mennä?
Meillä on täällä, tässä kunnassa tasan yksi lukio ja kuitenkin tämä on keskisuuri kaupunki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pysty olemaan luokassa? Siis miksei? Mikä siinä opiskelussa ja itsensä sivistämisessä oikein ahdistaa? Kun ei voi roikkua somessa koko aikaa, vai?
Ihmiset.
Ne voivat todellakin vaikuttaa.
Jos on ollut paljon negatiivisia kokemuksia aiemmin, eikä ole saanut positiivista vastapainoa juuri koskaan. Sitä voi ajatella, että kaikki ihmiset ympärillä tahtovat sinulle pahaa, vaikka suurin osa heistä olisivatkin ihan neutraaleja.
Elämäni ei mitenkään radikaalisti muuttunut lukiossa. Kaikista hienoin saavutukseni oli, että pidin esitelmän luokan edessä. Olin kaksoistutkintolainen, enkä saanut kummastakaan, en lukiosta, en ammattikoulusta kavereita. En olisi varmaankaan jaksanut kolmea vuotta putkeen lukiota, en ainakaan nuorisolinjalla. Yksinäisyys olisi tullut joka päivä vasten kasvoja, ja pienetkin negatiiviset, kömpelöt vuorovaikutukset olisivat vain stressanneet, kuormittaneet, ahdistaneet ja antaneet syitä vihata ja hävetä itseään vähän lisää.
E:n paperit kuitenkin kirjoitin.
No tämä. Ei ilmeisesti tule monille "lumihiutaleita" haukkuessa mieleen, että "sosiaalisten tilanteiden pelko" ym. "mielenterveyspaska" syntyy ihan elämänkokemuksen seurauksena. Armosta saatetaan sallia, että senkus tunnet tunteesi keskenäsi mutta sit stana lopetat ruikuttamisen, koska se, miten voit, ei ketään kiinnosta. Kunhan vain suoritat elämää vaikka sitten hampaat irvessä ja veri kurkussa.
Nykyään näkyy myös työelämässä se, että itsenäinen tekeminen ja asioiden itsenäinen ratkaiseminen ja päätösten tekeminen ei sovi kaikille eikä onnistu kaikilta vaikka se liittyisi olennaisesti valittuun ammattiin. Monilla on myös vaikeuksia keskittyä työhönsä ja näin varsinkin jos rauhallista omaa työtilaa ei ole ja työskennnellään avokonttorissa tai muussa tilassa jossa on useampi henkilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tampereella lukion voi käydä nettikursseina. Ei tarvitse tietää eikä tehdä mitään. Tekoäly tekee tehtävät. Niitä vaan palauttelee...
Siis kokeet, ylppärit ja tulevaisuuden epävarmuus (opinnot, työllisyys, perhe, maapallon tuevaisuus) on elämän huolettominta aikaa? Kaikkine muine nuorten epävarmuuksineen? Onkohan aika kullannut omat muistosi.
Ei tarvitse huolehtia rahasta, omasta katosta pään päällä, ei leivästä pöydässä. Saa ehkä vielä taskurahaakin ilmaiseksi. Tuon ikäinen ihminen on myös terveytensäkin puolesta parhaimmillaan, yleensä.
Jos et pärjää edes koulussa, miten nuo pärjäisivät siellä työelämässäkään? Lukiosta - jota muuten on helpotettu jo rutkasti aiempiin vuosikymmeniin - et edes heppoisin perustein saa kenkää. Työpaikasta saat.
Ja pointti oli tässä nyt myös se, että niin ne muutkin hipsuissa epävarmat nuoret ovat lukion(kin) aiempina vuosina ja vuosikymmeninä käyneet. Ilman sen ihmeempiä ahdistuksia, keskeytyksiä ja mielialalääkkeitä (kyllä).
Ja miten epävarmuus, vaikkapa nyt, maapallon tulevaisuudesta tai työllistymisestä liittyy lukiolaiseen? Samat kun koskevat meitä töissäkäyviä aikuisiakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Madaltamalla tavoitteita ei sitä ahdistusta poisteta. Oikeastaan vain pahennetaan, kun opitaan siihen, ettei epämiellyttäviä asioita tarvitse kohdata, kunnes sitten aikuisena oikeasti tarvitseekin...
Amen. Thomas Merton, edesmennyt kartusiaanimunkki, kirjoitti siitä, miten kärsimystä välttelevä ihminen päätyy lopulta kärsimään eniten, koska se herkistyy niin, että kärsii koko ajan pienemmästä ja pienemmästä ärsykkeestä.
Nepsy-lapset tietysti asia erikseen, heillähän ei "siedätys" auta kuin joihinkin asioihin osalla. Itse olen autistinen nainen ja olen pystynyt siedättämään itseni esim. tiettyihin hajuihin, jotka ennen triggeröivät migreenin tai paniikkikohtauksen, mutta toisia hajuja en vaan opi sietämään (esim. Osmocolor -vaha). Mutta nepsyjäkin pitäisi siedättää siihen, mikä ei ole nepsypiirteistä heissä, muuri siksi että emme me nepsytkään pärjää ilman jonkinlaista resilienssiä. Ja resilienssi kasvaa vain sillä, että kohtaat epämukavuuksia ja selviydyt siitä.
Ahdistuneille lapsille pitäisikin tarjota jotain extremeä, että saataisiin se prosessi kunnolla käyntiin. Avantouintia, vapaasukellusta, mitä hyvänsä mikä koettelee sekä henkeä että ruumista ja saa aikaan valtavan hormonicocktailin kehossa ja kokemuksen siitä, että hei, onnistuin! Pärjäsin! Tein jotain mitä joka jannu ei teekään! Täytyy vain löytää se, mikä on itse kullekin luontaisinta.
Ihmisiä täytyy opettaa löytämään oma vahvuutensa, se sellainen räkä poskella tekemisen meininki edes jossain asiassa. Ei vain aina silittää päätä. Koska ihminen ei voi olla onnellinen jos sitä pidetään aina heikkona ja avuttomana. Sille täytyy näyttää, että katso nyt, näin kova jätkä sä olet! Pidätit juuri henkeä kolme minuuttia, mitä pelättävää sulla on koululuokassa?
Olin sosiaalisesti ahdistunut lukiolainen ja kyllä mä tykkäsin avantouinnista sun muusta hurjasta liikunnasta. Mutta sosiaaliset tilanteet eivät onnistuneet. Se että minun pitää vaan altistaa itseäni ihmsille niin kyllä se ahdistus sillä lähtee on maailman huonoin neuvo.
Olen lapsesta asti ollut ujo ja ahdistunut eikä ahdistus sillä lähtenyt että jatkan vaan peruskoulun loppuun ja siitä lukion loppuun ja siitä ammattikorkean loppuun.... AMK jäikin kesken kun en ahdistukseltani enää pystynyt jatkamaan. Ja siitä lähti lapsesta asti kärsimäni sosiaalisten tilanteiden pelko viimein paranemaan kun ei enää tarvinnut joka päivä pakottaa itseään kouluun "altistumaan". Jatkuva epämukavuusalueella oleminen joka päivä 8 tuntia päivässä (ja muut arjen tilanteet päälle) ei paranna sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Paranemiseen tarvitaan terapiaa ja hengähdystaukoa jatkuvasta sinnittelystä ja altistamisesta.
Amen. Thomas Merton, edesmennyt kartusiaanimunkki, kirjoitti siitä, miten kärsimystä välttelevä ihminen päätyy lopulta kärsimään eniten, koska se herkistyy niin, että kärsii koko ajan pienemmästä ja pienemmästä ärsykkeestä.
Nepsy-lapset tietysti asia erikseen, heillähän ei "siedätys" auta kuin joihinkin asioihin osalla. Itse olen autistinen nainen ja olen pystynyt siedättämään itseni esim. tiettyihin hajuihin, jotka ennen triggeröivät migreenin tai paniikkikohtauksen, mutta toisia hajuja en vaan opi sietämään (esim. Osmocolor -vaha). Mutta nepsyjäkin pitäisi siedättää siihen, mikä ei ole nepsypiirteistä heissä, muuri siksi että emme me nepsytkään pärjää ilman jonkinlaista resilienssiä. Ja resilienssi kasvaa vain sillä, että kohtaat epämukavuuksia ja selviydyt siitä.
Ahdistuneille lapsille pitäisikin tarjota jotain extremeä, että saataisiin se prosessi kunnolla käyntiin. Avantouintia, vapaasukellusta, mitä hyvänsä mikä koettelee sekä henkeä että ruumista ja saa aikaan valtavan hormonicocktailin kehossa ja kokemuksen siitä, että hei, onnistuin! Pärjäsin! Tein jotain mitä joka jannu ei teekään! Täytyy vain löytää se, mikä on itse kullekin luontaisinta.
Ihmisiä täytyy opettaa löytämään oma vahvuutensa, se sellainen räkä poskella tekemisen meininki edes jossain asiassa. Ei vain aina silittää päätä. Koska ihminen ei voi olla onnellinen jos sitä pidetään aina heikkona ja avuttomana. Sille täytyy näyttää, että katso nyt, näin kova jätkä sä olet! Pidätit juuri henkeä kolme minuuttia, mitä pelättävää sulla on koululuokassa?