Lue keskustelun säännöt.
Yle: Lukiolaiset tarvitsevat yhä enemmän tukea: osa on niin ahdistuneita, että opiskelu luokassa ei onnistu
16.03.2026 |
Tässä jutussa kerrotaan, että yhä useampi lukiolainen tarvitsee tavallista enemmän tukea, mutta lukiossa sitä ei ole tarjolla samalla tavalla kuin peruskoulussa. Muutos voi tulla nuorelle rajuna vastaan, koska peruskoulussa tukea on usein saanut helpommin ja lähempänä arkea, kun taas lukiossa apua pitää osata hakea itse. Erityisesti sosiaalinen ahdistus, neurokirjon haasteet ja yleinen pahoinvointi näkyvät nyt entistä selvemmin. Esimerkkilukiossa yksi erityisopettaja vastaa noin 700 opiskelijasta, mikä kertoo aika suoraan siitä, että resurssit ovat niukat.
Jutun ydin on se, että lukio on rakennettu melko saman kaavan mukaan kaikille, vaikka opiskelijoiden tilanteet vaihtelevat paljon. Osa nuorista pärjää hyvin, mutta osa uupuu jo siinä vaiheessa, kun pitäisi yhtäkkiä olla itsenäinen, sosiaalinen, tehokas ja koko ajan oma aloitteinen. Tukea voidaan antaa joillain tavoilla, kuten pidemmällä opintoajalla, mutta kaikille sekään ei riitä. Silloin kysymys ei ole vain yksittäisten nuorten jaksamisesta vaan siitä, onko koko järjestelmä jäänyt jälkeen todellisuudesta.
Tämä uutinen paljastaa aika rumasti sen, miten Suomessa jaksetaan puhua nuorten hyvinvoinnista, mutta kun pitäisi oikeasti järjestää apua, seinä tulee vastaan heti lukion ovella. Peruskoulussa voidaan vielä tukea, ohjata ja joustaa, mutta lukiossa moni saa käytännössä kuulla, että nyt pitäisi pärjätä itse. Ja sitten ihmetellään, miksi ahdistus kasvaa ja miksi osa ei pysty edes olemaan luokassa. Ei tämä kuulosta sivistysvaltion onnistumiselta vaan siltä, että vaikeimmat nuoret työnnetään hienovaraisesti syrjään juuri silloin, kun heidän pitäisi saada eniten tukea.
Vielä karumpaa on se, että lukio pidetään väkisin samanlaisena kaikille, vaikka kaikki eivät selvästi lähde samalta viivalta. Moni nuori on täysin kykenevä ja lahjakas, mutta ei mahdu siihen kapeaan malliin, jossa pitää olla yhtä aikaa sosiaalisesti vahva, itsenäinen ja jatkuvasti suorittava. Kuinka kauan tätä jaksetaan kutsua "vaatimustasoksi", jos lopputulos on se, että yhä useampi nuori voi huonosti?
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
Ei pysty olemaan luokassa? Siis miksei? Mikä siinä opiskelussa ja itsensä sivistämisessä oikein ahdistaa? Kun ei voi roikkua somessa koko aikaa, vai?
En tiedä, eikä nuoretkaan välttämättä osaa sanoa. Kouluun meneminen ahdistaa, luokassa oleminen ahdistaa, muut opiskelijat ahdistaa. Somessa roikkuminen onnistuu kyllä tunnillakin. Ammattiopistossa sama juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten meinaa selvitä työelämässä, jos jo pelkkä lukio ahdistaa noin paljon? Onneksi itsellä on enää 10 vuotta eläkkeeseen, niin ei tarvitse ihan hirveän montaa vuotta näitä lumihiutaleita työpaikalla katsoa.
Voin kertoa kesätyöntekijöiden lähiesihenkilönä, että on kahdenlaisia kesätyöntekijöitä. Joko heillä on ihan valtavat suorituspaineet pienestäkin yksinkertaisesta hommasta, josta ei ole edes väliä miten sen tekee kunhan jotain tekee, tai sitten kiinnostuksen taso on nolla ja on ilmoittamattomia poissaoloja yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten meinaa selvitä työelämässä, jos jo pelkkä lukio ahdistaa noin paljon? Onneksi itsellä on enää 10 vuotta eläkkeeseen, niin ei tarvitse ihan hirveän montaa vuotta näitä lumihiutaleita työpaikalla katsoa.
Voin kertoa kesätyöntekijöiden lähiesihenkilönä, että on kahdenlaisia kesätyöntekijöitä. Joko heillä on ihan valtavat suorituspaineet pienestäkin yksinkertaisesta hommasta, josta ei ole edes väliä miten sen tekee kunhan jotain tekee, tai sitten kiinnostuksen taso on nolla ja on ilmoittamattomia poissaoloja yms.
Kumpi tyyppi on sinusta parempi? Neuroottinen vai välinpitämätön?
Itse muistan aikoinaan nuorena olleeni aika neuroottinen kesätöissä määrättyjen tehtävien suorittamisen suhteen ja ihan kelpo veronmaksaja olen tänäpäivänä.
Vierailija kirjoitti:
Mikä hitto niitä ahdistaa kaikkia, nehän on saaneet penskasta alkaen kaikki valmiiksipureskeltuna eteensä. Vai siinäkö se vika just onkin.
Mitä he ovat siis saaneet? Materiaa vai rakkautta ja rajoja? Kuka ja ketkä nämä ovat kasvattaneet ja miten?
Opiskelu ahistaa. Kuka nyt viittii mitään v🥒tun plugaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lukio on aina ollut oma-aloitteisille ja ahkerille. Se ei ole perästävedettävien paikka. Ihan omalla vastuulla käyt sitä koulua ja luet läksyihin ja kokeisiin kotona. Yksinäistä puurtamista, lukemista, tehtäviä. Eikä kukaan hengitä niskaan, että teethän. Pitää ihan itsestä repiä se jaksaminen ja viitsiminen.
Itse kävin lukion 90-luvulla ja olihan se raskasta. Opittavaa oli todella paljon. Ensin istut koulussa klo 8-16 koko ajan uutta oppien, sitten kotiin tekemään läksyt ja siinähän se loppuilta menikin. Nukkumaan ja sama rumba aamulla uudestaan. Tuota 2,5 vuotta putkeen joka päivä maanantaista perjantaihin. Se uuden oppiminen, harjoittelu ja että ne asiat pitää vielä muistaa kokeessa, on uuvuttavaa. Myös se, että oikeastaan mitään muuta aikaa ei ole muulle elämälle. Lukiosta ei jäänyt mitään muuta mieleen kuin se, kuinka uuvuttavaa se oli. Olin täysin puhki lukion jälkeen.
Minä olen aikuisena diagnosoitu Asperger-nainen ja kävin kanssa lukion 90-luvulla. Olihan se uuvuttavaa, juu, mutta ei opiskelun takia vaan koska minulla puhkesi yksi perussairaus jota ei meinannut löytyä. Hemoglobiinilla 84 pukkasi vähän väsyttelemään.
Sen jälkeen kun vaihdoin pitkän matikan lyhyeen, pärjäsin lukiossa sillä millä peruskoulussakin: pitämällä korvat auki tunneilla ja lintsaamalla maksimimäärän.
Ihan aidosti, jos lukiossa ei pärjää, ei pidä mennä sinne. Ja jos fyysisesti terveestä lukio on raskas, ei taida olla kovin kummoinen ajukoppa, ja silloinkaan lukio ei ole oikea paikka.
Jos ihminen ei selviä edes toisen asteen koulutuksesta uupumatta, miten se aikoo selvitä jatko-opinnoista ja työelämästä? itsekin uuvuin (ja diagnoosi sitten löytyi) vasta työelämässä, koska en kestänyt 8-16 -päiviä. Töistä kun ei voinut lintsata, vaikka olisi työnsä ehtinyt lyhyemmässä ajassa tehdäkin.
Madaltamalla tavoitteita ei sitä ahdistusta poisteta. Oikeastaan vain pahennetaan, kun opitaan siihen, ettei epämiellyttäviä asioita tarvitse kohdata, kunnes sitten aikuisena oikeasti tarvitseekin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin lukion 1986-1989. Silloin ei ketään ahdistanut eikä oltu kuultu mistään nepsuista tai napsuista. Kaikki saivat lakin 3 vuodessa ja jos joku joutui uusimaan kirjoitukset niin sai jälkeen jääneen leiman otsaan. Nykypäivänä opiskellaan kymmenen vuotta samaa koulua mikä ennen hoidettiin kolmessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pysty olemaan luokassa? Siis miksei? Mikä siinä opiskelussa ja itsensä sivistämisessä oikein ahdistaa? Kun ei voi roikkua somessa koko aikaa, vai?
En tiedä, eikä nuoretkaan välttämättä osaa sanoa. Kouluun meneminen ahdistaa, luokassa oleminen ahdistaa, muut opiskelijat ahdistaa. Somessa roikkuminen onnistuu kyllä tunnillakin. Ammattiopistossa sama juttu.
Ihan perinteiset paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Aiemmin nämä tyypit vain lintsasivat, moni lopetti kesken, nyt ei voi kun 2. aste on pakollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin lukion 1986-1989. Silloin ei ketään ahdistanut eikä oltu kuultu mistään nepsuista tai napsuista. Kaikki saivat lakin 3 vuodessa ja jos joku joutui uusimaan kirjoitukset niin sai jälkeen jääneen leiman otsaan. Nykypäivänä opiskellaan kymmenen vuotta samaa koulua mikä ennen hoidettiin kolmessa.
Ne jätti kesken
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin omani 90-luvun puolivälissä. Siitä ei jäänyt oikeastaan mitään muuta mieleen, kuin että tahti ja oppimäärät olivat aika mittavat. Ei mulle jäänyt esim. historiasta mieleen yhtään mitään, kun kaikki oli ulkoa pänttäämistä, jotta selvisi kokeista itseä tyydyttävin arvosanoin läpi. Sen jälkeen on omalla ajalla vasta alkanut kiinnostaa nuo käsitellyt asiat, ja ikään kuin opetellut niitä uusiksi.
Tuohon kyllä liittyvät myös huonot opettajatkin, eli totta kai ideana on oppia tunneilla se kokonaisuus, eikä pänttäämällä ilta-pari ennen koetta.
Tästäkin huolimatta - koittakaas nyt nuoret vähän tsempata. Opiskelut yms. ovat kuitenkin elämän huolettominta aikaa. Ja yksi lukion eduista on tuo itsensä sivistäminen ja aivojen kehittäminen, mitkä tulevat siinä ohessa.Siis kokeet, ylppärit ja tulevaisuuden epävarmuus (opinnot, työllisyys, perhe, maapallon tuevaisuus) on elämän huolettominta aikaa? Kaikkine muine nuorten epävarmuuksineen? Onkohan aika kullannut omat muistosi.
Kyllähän nuoruus on de facto elämän huolettominta aikaa, kun ei ole vielä vastuuta mistään. Vanhemmat on aina taustalla tukena tilipusseineen jne. Ei ole huolettavia, eikä kukaan muu kärsi jos teet koulutehtäväsi huonosti, toisin kuin työelämässä, jossa sinun huonosti tekemisesi voi vaikkapa maksaa jonkun hengen. Ja ei, niin ei käy vaan hoitoalalla, vaan esim. rakennesuunnittelussa ei auta tehdä virheitä siinäkään.
Itse olin nuorina ahdistunut, fyysisesti sairas ja koulukiusattu, ja kyllähän se silti oli monessa mielessä helpompaa kuin aikuisuus. Koulu oli HELPPOA, lukio siis myös, riitti kun viitsi kuunnella tunneilla, ja suurin osa oppiaineista ihan kohtuullisen kiinnostavia. Ei tarvinnut miettiä mitä syö, ei kokata, kotitöiksi riitti oman huoneen siivoaminen ja satunnainen imurointi tai tiskaus. Ei huolta raha-asioista, ei ruokakaupassa käyntiä, ei väniseviä penikoita nilkassa roikkumassa.
Aikuisena on tietysti enemmän keinoja hallita tunteitaan, mutta vastuutakin on sen verran enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä keskisuuressa kaupungissa ei ole enää kuin yksi lukio. Se on ahdas, hälyinen ja epätarkoituksenmukainen. Kun mä olin lukiossa, niin matkaa oli viisi kilometriä, lapsilla yli kaksikymmentä. Silloin bussiaikataulut oli sovitettu lukiolaisten tarpeisiin, vaan ei enää. Päivät venyvät.
Tytär sanoi, että meno on lapsellista. Moni ei ole todellakaan kypsä lukioon, mutta niin vain sinne halutaan. Näiden myöhästelijöiden ja mölyäjien ehdoilla mennään, lisänä ulkomaalaiset, jotka ovat vielä enemmän kujalla kaikista odotuksista ja normeista. Hyvin raskasta sellaiselle, joka haluaa oikeasti oppia.
Tämän vuoksi pääkaupunkiseudulla lukiot eriytyvät. Ns. eliittilukioihin hakeudutaan sen vuoksi, että tiedetään siellä olevan oppilasaineksen olevan opintoihin tosissaan suhtautuvia nuoria. Opetuksen taso on siellä varmaan aika lailla samaa mitä muissakin lukioissa, mutta oppilasaines tekee niistä huippulukioita. Pienemmissä lukioissa hyvät oppilaat taas kärsivät perässä vedettävistä.
Poikani on tällaisessa ns. huippulukiossa. Kyllä siellä lähtökohtana opetukselle on, että kaikki tavoittelevat laudaturia, vähintään eximiaa.
Ohin, mutta nuoreni on myös ns. huippulukiossa Helsingissä. Kokemuksesta voin todeta, että sielläkin löytyy kuitenkin monentasoista opettajaa, joten opetuksen taso ei kyseisen lukion arvosanoja sellaisenaan tuota. Kyse on näin ollen minunkin mielestäni lähinnä erittäin valikoituneesta oppilasmateriaalista, jotka niitä älliä tavoittelevat.
Käytännössä nuoret tietävät kyseisessä lukiossa hyvin jokaisen opettajan ammattitason. Heikompitasoisten opettajien jaksot valitaan vain, mikäli kyseistä ainetta ei kirjoiteta. Hyvien opettajien opetukseen haluavat kaikki ja jaksoilta ulosjääneet yrittävät sinnitellä huonompien opettajien opetuksessa. Kun kouluun tulee uusi opettaja, suhtaudutaan häneen ensin alkuun epäilevästi, kunnes hän opetuksen taso on arvioitu oppilaiden toimesta...
Millaista on hyvä opetus eliittilukiolaisten mielestä?
Vierailija kirjoitti:
Olisikohan aika lopettaa tämä jatkuva mielenterveyspuhe ja vaan ihan todeta, että suu kiinni nyt ja ala tehdä töitä. Kun koko elämä menee siihen tunteiden sanoittamiseen, itsetarkasteluun, mielenterveyssensitiivisyyteen ja ties mihin paskaan, niin tuloksena on tuollaisia elinkelvottomia vetelyksiä, joiden kuuluisi antaa pudota pois. Eivät kuulu yhtään mihinkään lukioon tämän auringon alla.
Amen. Brittiläinen imperiumikin rakennettiin stiff upper lip -mentaliteetilla.
Jatkuva omissa tunteissa vellominen ei ole sen terveempää kuin niiden torjuminenkaan. Sen tunteen voi hyväksyä ja sitten antaa mennä. Ei niille tarvitse tehdä mitään, 90 % meidän kielteisistä tunteista on joka tapauksessa vaan sitä että pitäisi syödä jotain tai mennä vähän kävelylle ja aikaisemmin nukkumaan. Kokeilkaa kaksi viikkoa, jos ette usko: menette aikaisemmin nukkumaan joka ilta ja aina kun tulee kielteinen tunne, käytte pihalla ja syötte jotain proteiinipitoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin lukion 1986-1989. Silloin ei ketään ahdistanut eikä oltu kuultu mistään nepsuista tai napsuista. Kaikki saivat lakin 3 vuodessa ja jos joku joutui uusimaan kirjoitukset niin sai jälkeen jääneen leiman otsaan. Nykypäivänä opiskellaan kymmenen vuotta samaa koulua mikä ennen hoidettiin kolmessa.
Ne jätti kesken
Ei ahdistusta ole nyt keksitty. Sille ei vaan aikaisemmin ollut nimeä, eikä siitä puhuttu kenellään. Kuka nyt haluaisi myöntää olevansa hullu? Suhtautuminen kaikkiin mielen ongelmiin oli erittäin tyly.
Vierailija kirjoitti:
Mun tytär kippasi nuo kaikki mainitsemasi, päivälukiossa. Ei niihin ole pakko osallistua.
Kippasi? Kippasi?
Skippasi! Englannin sanasta (to) skip. Kippaaminen on jotain ihan muuta.
Maalaiset.
Tai kenties ihan vaan suomeksi tosiaankin kippasi, kuten kuorma-auto kippaa kuormansa?
Omavanhurskas moukka.
Ei tuo luonnistanut koronan aikaankaan. Jos ei nyky lukioa pää kestä, syytä vaihtaa amikseen. Sieltä saa yo-lakin tilalle lippiksen
Onhan tuo lukio nyt jo ihan lastentarha.... nykyisin AINA ennemin lasketaan vaatimustaso kun ruvetaan vaatimaan mitään näiltä lumihiutaleilta.
Joku opo kirjoitti, että nykyään lukio on yläkoulun jatke --> käytännössä kaikki ketä vaan yhtään kiinnostaa tai sitten ei muuta paikkaa saa löytävät jonkun lukion jossa 3-4 vuotta sitten jatketaan samaan menoa kuin yläkoulussa ja ahdistutaan, uuvutaan
t. Tuplamaisteri
Oon vähän ihmeissäni, kun lukiota sanotaan vaativaksi. Kävin omani 90-luvulla Itä-Helsingissä, kelluskelin sen läpi ja kirjoitin L:n paperit. Olen puhunut ajasta jatkettuna lastentarhana, se oli kotuuttoman helppoa.
Tytär käy nyt hikarilukiota, ja hänenkin stressinsä näyttää liittyvän enemmän oheistoimintoihin ja juhlimiseen.
Englannin Yo kuullun ymmärtämistehtävä. Joku vanha ukko puhua pälpättää jotain vanhaa Caelica.
Ja tuota pitäisi lukiolaisen ymmärtää. Mitähän tuollakin tehtävällä oikein haetaan?
Tämä ainoastaan siksi, että opettajien aika ei mene perässä vedettävien perseilyyn ja oppilaat ovat jo valmiiksi 10 oppilaita, joille ei tarvitse perusteita enää opettaa.