Miten jaksaa lapsen uhmaa ja kiukkuisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä liikaa sääntöjä? Kiukuttelu on meilläkin tuttua mutta kuuluu asiaan tuon ikäisten kanssa. Mutta se mihin aikuiset voi vaikuttaa on, että paljonko on sääntöjä. Helpottaa kaikkia, kun ei joka asiasta tarvitse vääntää. Toki perussäännöt vaikkapa ruokailun suhteen ja turvallisuuden kannalta ovat tärkeitä mutta monella vanhemmalla on myös lasten kannalta ihan turhia sääntöjä. 

 

Meillä esimerkiksi sääntöjä, joista ei neuvotella on, että aikuinen pesee lapsen hampaat, aikuinen päättää paljonko on sopiva määrä ulkovaatetta, ruoka syödään ruokapöydän ääressä ja tien yli ei mennä ilman aikuisen lupaa. Muissa asioissa voidaan sitten keskustella, minkä tuon ikäinen osaa jo hyvin.

Jos lapsi teillä osaa keskustella vaikkapa siitä, että onko hyväksyttävää riehua, sotkea, puhua vähän väliä kakkajuttuja, koskea kiellettyihin tavaroihin ja näin edelleen, ja lopettaa keskusteltaessa sen toiminnan, niin onnea teille. Suurin osa lapsista ei ole yhtä helppoja tapauksia.

Mitäpä jos karjaiset leijonan äänellä, kovempaa kuin kiukuttelija, (kotona)  ja opettaiseit lapselle että kun murahdat tietyllä tavalla kylässä,  tai ulkona ollessa, niin kotona tulee puhuttelu ja arestia, ellei heti paikalla lopeta kiukutteluaan. Harmi kun tukkapöllyt ja luunapit on kiellettyjä.  Ja jos lapsi pyytää omasta aloitteestaan anteeksi, voisi antaa sitten kiitosen tai karkin. Pakotettu anteeksipyyntö ei ole mistään kotoisin, opettaa vain valehtelua, tosin hyvää harjoitusta tulevaksi poliitikoksi.

Vanhempien tehtävä on olla vanhempi eikä ohjelmatoimisto. Lapsen on hyvä oppia leikkimään oman ikäistensä kanssa ja myös yksin. 

Jos toimitte ohjelmatoimistona täyttäen jokaisen hetken, vaikeudet kertautuvat lapsen kasvaessa. 

Lapsella on oikeus tunteisiinsa ja niiden näyttämiseen, mutta hänen on opittava, että hän ei aina saa tahtoaan perille. 

Nyrkkiä pöytään, ja kova karjaisu, kyllä tuon ikäiset siitä jo ymmärtää hiukan säikähtää. Ole hyvä.

Vierailija kirjoitti:

No meillä viisivuotias ei kyllä saa päättää milloin mennään nukkumaan tai mitä puetaan ulos päälle. Jos näin tekisimme valvoisimme yötä myöten ja pakkasilla ulos puettaisi prinsessamekko.

Sen sijaan lapsi sai päättää nukkuvansa alasti, kun sen meille perusteli. Sai päättää että pulkkailun sijaan lähdettiinkin pyöräilemään.

Leluja on lähtenyt takavarikkoon mm. lyömisestä, parkkipaikalla karkaamisesta (kyseessä autolelu), siitä ettei siivoa leluja kolmannellakaan kehotuksella.

Lyömisestä loogisempi seuraus voisi olla se, että lapsi itse lähtee jäähylle eikä lelu. Näin lapsi oppii sen ettei lyöjän kanssa haluta leikkiä mikä on sosiaalisuuden perustotuuksia. Karkailu kaupungilla tai kaupassa loppuu tehokkaasti sillä, että seuraavat reissut karkailija kävelee valjaissa. Lelujen siivoamisen osalta yksi aika toimiva käytäntö on se, että seuraavaa leikkiä (tai muuta toimintaa) ei saa aloittaa ennen kuin lapsi on kokonaan siivonnut edellisen leikkinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien tehtävä on olla vanhempi eikä ohjelmatoimisto. Lapsen on hyvä oppia leikkimään oman ikäistensä kanssa ja myös yksin. 

 

Jos toimitte ohjelmatoimistona täyttäen jokaisen hetken, vaikeudet kertautuvat lapsen kasvaessa. 

 

Lapsella on oikeus tunteisiinsa ja niiden näyttämiseen, mutta hänen on opittava, että hän ei aina saa tahtoaan perille. 

Nämä tunteiden näyttämisen pyhään oikeuteen kasvatetut ovat niitä jotka isona työelämässä karjuvat asiakkaalle jos asiakas ei heitä miellytä.

Tuo ei ole normaalia. Hankkikaa ammattiapua. 

Jotain on muuttunut kasvatuksessa, en tiedä onko hyväänkin suuntaan. Mutta mun lapsuudessa ei vaan hyväksytty tuollaista jatkuvaa kiukuttelua. Siitä oltiin yksinkertaisesti vihaisia. Voi olla et vanhemmat tekevät nykyään paremmin kun hyväksyvät eri tunteet, mutta meille sanottiin suoraan ettei tuollaista jaksa kukaan kuunnella. Väkivaltaa ei käytetty koskaan, mutta ärähdettiin niin että sitä vähän säikähti. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama tilanne 5-vuotiaan kanssa. Lapsi yrittää päättää asioista, ja kun se ei onnistu, raivostuu. Saa siis kyllä päättää joistain asioista, kuten laitatko sinisen vai punaisen paidan, mutta muuten asioista ei lähdetä hänen kanssaan neuvottelemaan, koska muuten ongelma vain leviäisi käsiin. Rajojen asettaminen ei ole vähentänyt haastavaa käytöstä. Päiväkodissakin yleisin lapselle sanottu ohjaus on "aikuiset päättää". Päiväkodissa ei kylläkään kiukkua samalla tavalla, eli kaipa sekin hyvä että kokee vanhempien olevan turvallisia.

Naurattaa usein nuo ohjeet, että viettäkää lapsen kanssa aikaa, ulkoilkaa jne. Kyse on lapsen sisäsyntyisestä temperamentista, joka ei muutu vaikka tekisimme sirkustemppuja päällämme seisoen. Olemme panostaneet empatian kehitykseen kertomalla että meistä tuntuu pahalta kun hän kiukkuaa tai huutaa, ja edellyttäneet lapselta muita kunnioittavaa käytöstä. Jokusen kerran olemme lähteneet kotiin kivasta tapahtumasta tai ottaneet lelun jäähylle. Yksi iso riitakin käytiin, kun lapsi alkoi mätkimään minua. Silloin sanoin että ei pääsekään sisäleikkipuistoon kaverisynttäreille, koska käytös on niin huonoa. Tämä jotenkin loksautti jotain lapsen päässä ja nyt on ollut pidempään jotenkin helpompaa. 

Tuo juttu että "sininen vai punainen" paita ja se että tärkeämmistä asioista ei neuvotella on mukana varmaan kaikissa moderneissa kasvatusoppaissa. Mutta niissä missataan vaan se pikkuinen pointti että eipä sillä väliä neuvotellaanko jostain asiasta muodollisesti jos lapsella on kuitenkin käytännössä keinot saada tahtonsa läpi. Modernin ajan keinot millä aikuinen voi painostaa lasta ovat lähinnä tavaroiden takavarikot ja etuuksien poisto. Jos ne keinot eivät toimi niin lapsi voittaa taistelun eli saa tahtonsa läpi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo ei ole normaalia. Hankkikaa ammattiapua. 

Ammattiapu = lasutädit saapuvat paikalle neuvomaan tunteiden sanoitusta

Jo aina kivikaudelta lähtien lastenkasvatus oli yksinkertaista. Jos lapsi oli kuriton niin sitä kuritettiin. Sitten siitä yhtäkkiä luovuttiin. Sillä seurauksella ettei kukaan enää tiedä mikä toimisi, ja homma on yhtä sekoilua ja ristiriitaa. Älä tee näin tai teepäs kuitenkin näin.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä jos karjaiset leijonan äänellä, kovempaa kuin kiukuttelija, (kotona)  ja opettaiseit lapselle että kun murahdat tietyllä tavalla kylässä,  tai ulkona ollessa, niin kotona tulee puhuttelu ja arestia, ellei heti paikalla lopeta kiukutteluaan. Harmi kun tukkapöllyt ja luunapit on kiellettyjä.  Ja jos lapsi pyytää omasta aloitteestaan anteeksi, voisi antaa sitten kiitosen tai karkin. Pakotettu anteeksipyyntö ei ole mistään kotoisin, opettaa vain valehtelua, tosin hyvää harjoitusta tulevaksi poliitikoksi.

Tuollainen on kyllä pelolla kasvattamista! Lapsi oppii, että nyt tuli tietty merkki ja se tietää kodin seinien suojassa kaikkea pahaa ja pelottavaa. Parempi on tehdä niin, että jollei asiallinen käytös lapselle sovi, niin sitten annetaan viimeinen varoitus, tai muuten lähdetään kotiin. Ja se rangaistus on jo siinä. Ei mitään pelottavaa, mitä tapahtuu kotona ja kun lapsi ei voi enää vaikuttaa asiaan.

Minun äitini oli vähän tuollainen, oli mairea ihmisten ilmoilla, mutta jälkikäteen sain kuulla kunniani.

Mä laitoin aina vessaan jäähylle. Muuten olisin kuristanut kakarani. Lopetti sitten sen vittuilun. Nyt alkaa olla jo hyvin käyttäytyvä 8 v. 

Olisin jättänyt tekemättä lapsen jos olisin tiennyt että tää on pelkkää vittuilua lapselta, päiväkodista ja koulusta. 

Ette vaan osaa kasvattaa lastanne

Vierailija kirjoitti:

Mä laitoin aina vessaan jäähylle. Muuten olisin kuristanut kakarani. Lopetti sitten sen vittuilun. Nyt alkaa olla jo hyvin käyttäytyvä 8 v. 

 

Olisin jättänyt tekemättä lapsen jos olisin tiennyt että tää on pelkkää vittuilua lapselta, päiväkodista ja koulusta. 

Aikuisena terapian tarpeessa :(

Kysy ap äidiltäsi, minkälainen sinä olit kapsena, ja anopiltasi, minkälainen hänen poikansa oli lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kieltäkää kiukuttelemasta vähän väliä. Kyllä viisivuotiaan, ainakin normaalin, lapsen pitää jo ymmärtää, ettei koko maailma eikä edes vanhempien maailma pyöri hänen kiukuttelujensa mukaan.

Satunnainen kieltäminen on epäloogista. Loogista on kysyä AINA, mikä lapsella on, mikä harmittaa. Tämä luo yhteyden ja lapsi saa kokea, että häntä kuunnellaan (vaikkei saisikaan tahtoaan läpi).

Enpä usko että sen kysyminen mikä harmittaa, tehoaa pikku aspergereihin. Ainakaan aikuinen aspergermieheni ei tämän kysymyksen johdosta koe, että häntä kuunnellaan, vaan että häntä vähätellään. Hänellä on joku muille tuntematon harmin aihe (esim. väärä lautanen) ja hänen mielestään harmin aihe on täysin asiallinen, ei siis mikään tunneailahdus. 

Kun tätä asiallista seikkaa pidetään vain tunteena, sen sijaan että se korjattaisiin ojentamalla oikea lautanen, häntä vähätellään eikä hänen tarpeitaan oteta huomioon. Muilla ei ole mitään syytä ojentaa hänelle väärää lautasta, paitsi se, että hän ei näe mitään syytä kertoa, mikä lautanen on oikea. Ei tietenkään, hänen maailmassaan kaikki tietävät sen kun hän itse tietää. Muut vaan tahallaan vähättelevät häntä. Joten hän kiukuttelee tai mököttää tai molempia. 

Ja tämä käytöspiirre ei muutu millään kasvatuksella eikä elämänkokemuksella. Kuurot eivät opi kuulemaan, värisokeat erottamaan värejä vaikka kuinka kasvatat.

On hyvä sanoa lapselle "Kun isä tulee kotiin, saat remmiä. Jos lopetat välittömästi kiukuttelun, niin en kerro isälle".

Vierailija kirjoitti:

On hyvä sanoa lapselle "Kun isä tulee kotiin, saat remmiä. Jos lopetat välittömästi kiukuttelun, niin en kerro isälle".

Seksismiä. Miksi ei äiti voisi kurittaa.