Lue keskustelun säännöt.
Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?
Tai jo raskausaikana, vai tuliko tunne vasta myöhemmin? Kuinka kovasti olit toivonut raskautta/lasta etukäteen? Entä miten voimakaita rakkaudentunteita olet tuntenut muissa läheisissä suhteissa, esim. parisuhteissa tai perheenjäseniä kohtaan? Kiinnostaisi tietää, onko lasta kohtaan tunnetun rakkauden voimakkuudella ja äitiyden halun voimakkuudella, tai yleisellä tunteiden voimakkuudella yhteys.
Kommentit (180)
Esikoisen syntymä oli hankala, seuraava helppo. Molempia rakastin heti. Ja jo ennenkin syntymää. Tai oikeastaan en uskonut oikein toisen kohdalla, että minusta tulee ulos kokonainen ihminen, kun maha oli niin pieni ja raskaus suunnittelematon, että olin myös vähän ällikällä lyöty. Vaikka olin käynyt neuvolat ja ultrat ja kaikki. Se esikoinen kun "tehtiin" lääketieteellä ja tämä "tuli itse". 😄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostava kysymys.
"Rakastin" potentiaalisia lapsia jo nuorena, kun tiesin heitä haluavani :) Siis se ajatus äitiydestä oli vahva aina, eli olin rakastanut sitä ajatusta niin kauan kuin muistan.
Vasta n. 30-vuotiaana kuitenkin sain ensimmäisen, koska ei löytynyt aiemmin miestä ja hetki kesti raskautua. Omaa lapsuudenperhettäni olen myös rakastanut paljon aina, ja miestäkin. Eiköhän se ole niin, et jos kykenee rakkauteen, niin sitten kokee sitä eri ihmisiä kohtaan helposti.
Uskon tähän! Kyse on enemmän kyvystä rakastaa. Samaistun edelliseen. Laajan suvun lisäksi minä esimerkiksi rakastin myös kissaani hurjasti. Kokemukseni mukaan paljon enemmän kuin ka. lemminkinomistaja.
Ja lasta, rakastin jo etukäteen. Erosin edellksestä miehestäni sanoilla " rakastn tulevaa lastani jo niin paljon etten voi antaa kasvuympäristöksi tätä suhdetta".
Sain hänet vasta 10 v. myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 4 lasta. Rakastan vain yhtä. Toisia siedän ja hoidan. Näin se nyt vaan on.
Kiitos kun jaoit tämän. Autoit minua valtavasti.
Näinköhän se oli Elisabethillakin Andrewin suhteen.
MINULLA ON KOLME LASTA. rAKASTIN HEITÄ JO VAUVOINA. KOULULAISINA. TEINEINÄ JA NYT AIKUSINA. tODELLA IHANIA - miTÄ ELÄMÄ OLISI OLLUT ILMAN HEITÄ. iKÄVÄÄ LA YLLÄTYKSETÖNTÄ. eN NUORENA EDES KUVITELLUT ALKAVANI ÄIDIKSI eN EDESAA PITÄNYT PIKKULAPSISTA- olin 21v kun tyttäreni syntyi.JA KAKSI MUUTA MYÖHEMMIN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurimman rakkauteni kanssa kun yhdyttiin ja raskaaksi tuli, niin eipä sitä tarvinnut miettiä. Rakastin myös häntä ja myöhemmin toista.
Kyllä rakastuminen tuli heti kun tippui pillusta betoniin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on yksi lapsi (6kk). Aloin tuntea kiintymystä vauvaan varhaisultrasta lähtien kun siellä nähtiin, että sydän lyö. Ennen sitä en oikein edes uskonut olevani raskaana. Mahan kasvaessa tunne syveni. Synnytyksen jälkeen olin vähän pöllämystynyt. Ikään kuin kliinisesti hoidin vauvaa siellä osastolla, mutta vasta sairaalasta kotiin tullessa tajusin, että olen nyt äiti. Sellaista "höpsöä" rakkautta, että tekee koko aika mieli höpötellä, halailla ja pussailla, sitä aloin tuntea vasta useamman viikon jälkeen. Ehkä olin alkuun hyvin varovainen vauvan käsittelyssä kun kaikki oli uutta. On muuten tutkittu, että ihmiset pitävät vasta 3-6kk ikäisiä vauvoja söpöinä, eivät niinkään vastasyntyneitä. Tämä johtuu siitä, että lapsikuolleisuus on aiemmin ollut yleistä ja vanhempien ei ole kannattanut kiintyä pieneen vauvaan liikaa </3
En rakastanut ketään vaikean sektion jälkeen. En huolestunut, koska tiesin että muodostaakseni tunnesiteen vaadin aikaa. Raskaana en muista ajatelleeni, että rakastan vauvaa, häntähän ei sinänsä ollut. En toivonut lasta kovasti etukäteen tai haaveillut lapsista, oikeastaan päinvastoin. Sitten vaan päätin että haluan lapsen, ja sellaista aloin hankkimalla hankkimaan.
Lapsi on tärkeintä koko maailmassa enkä voisi kuvitella rakastavani mitään niin paljon kuin häntä. Hän on pian jo aikuinen ja kaipaan häntä jo etukäteen valtavasti 🥲 Rakkaus on todella voimakasta ja kaikessa lapsi tulee ensin.
Olen rakastanut ja surenut lemmikkejäni kovaa.
Ihmiset eivät ole olleet minulle niin merkittäviä, miehiä olen muutamaa rakastanut valtavasti, liikaakin ja rakkauteni on päättymätöntä laatua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastin. Syttyi heti vahva tunne, että vaiva on minun enkä halua päästää häntä hetkeksikään pois luotani
Yäk ! Semmoista parkuvaa limanaamaa... EN !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Outoa olisi jossei rakastaisi omaa lastaan syntymän jälkeen, se on niin tunnevaltainen tapahtuma. Itsellä on 2 lasta ja rakastin heitä heti syntymän jälkeen ja aina
Ihan normaalia on että ei tunne erityisemmin mitään suurta rakkautta heti. Ihan turhaan asettaa naisille paineita noin rankkaan elämäntapahtumaan mitä synnytys on että heti sen jälkeen pitäisi tuntea suuria rakkaustunteita. Oikeestikin naiset tälläisiä panikoi että "miksen tunne mitään" ja pitää neuvolantädin vakuutella että ei tarvi tuntea heti mitään, ihan normaali olet. Se on normaalia että rakkaus kehittyy ajan kanssa ihan kuten muissakin ihmissuhteissa.
En rakastunut heti enkä ylipäätään vauvavuoden aikana. Toki lapsi oli jatkuvasti ajatuksissa ja koin häntä kohtaan suojelunhalua, mutta varsinaista rakkautta en. Raskaus oli vahinko. Nyt lapsi on pian kaksivuotias ja rakastan häntä ainakin jollain tasolla. Valitettavasti tunteet taitavat vieläkin olla laimeammat kuin monilla muilla. En kyllä muutenkaan koe kovin helposti rakkauden tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin tuli suojeluvaisto. Se oli kuin hyökyaalto. Rakkaus on sitten kasvanut ja kasvaa yhä, päivä päivältä.
Vierailija kirjoitti:
En esikoisen kohdalla. Vauva tuntui alkuun vieraalta ja oma äidin rooli vieraalta. Pää oli pökkyrässä ja olo epätodellinen. Hoidin vauvaa toki lämmöllä, mutta rakkaus tuli hiljalleen. Nuorempia rakastin heti, kun he syntyivät. Eivät he enää mullistaneet minua kuten esikoinen.
Sama, meni ehkä pari kuukautta esikoisen kohdalla.
Halusin äidiksi todella, todella kovasti, yritys kesti pitkään. Positiivinen raskaustesti oli siihenastisen elämäni onnellisin hetki. Muutoin en ole erityisen tunneihminen.
Toki olen kaikkia lspsiani rakastanut jo vatsassa. Kyllä se rakkaus ja suojelun tarve on kuitenkin ollut monin verroin voimakkaampaa syntymisen jälkeen.
Riippuu, mikä on rakastamisen määritelmä. Jos se on tunne, niin vastaus on ei. En tuntenut lasta kohtaan mitään tunnetta, ihmettelin vain, että minusta tulee tuollainen ulos.
Jos rakastaminen määritellään vaikka suojelemiseksi, niin kyllä.
Tottakai jokainen äiti rakastaa omaa lastaan, onhan hän sitä sydämensä alla kantanut jo yhdeksän kuukautta, tämä hentoinen pieni ihminen omaa lihaasi ja vertasi.
Suurempaa rakkautta ei ole.
Esikoisen kohdalla yritimme raskautta kaksi vuotta. Matkaan mahtui yksi keskenmeno ja valtavasti kaipuuta.
Kun esikoinen syntyi (dramaattisesti hätäsektiolla), en tuntenut kiintymystä. Uusi elämäntilanne oli outo ja lopullisuudessaan epämiellyttävä. Tunsin pettymystä siihen, mihin olin sitoutunut ja koin tulleeni jotenkin huijatuksi.
Meni 20 päivää, kunnes huomasin rakastavani lasta. Lyhyt aika nyt, mutta silloin se oli aika kamalaa. Etenkin kun kaikki tuntuivat olevan juuri tuota mieltä, että vahva äidinrakkaus on olemassa heti.
Nyt rakastan tuota lasta valtavasti! Hänen jälkeensä syntyneitä sisaruksia kohtaan rakkaus on syntynyt heti.
Toivottavasti nykyään jo neuvolassa kerrotaan, että kiintymyksen tunne tulee kyllä hetken päästä, vaikka sitä ei heti tuntisikaan.
Yritin niin kauan lasta tuloksetta, että en oikein uskonut koko lapseen ennen kuin näin hänet. Synnytyksen jälkeen meni vielä jonkin aikaa täysin pöllämystyneenä.
Rakastan lastani ihan ehdoitta, ja kyllä kai se alkoi silloin kun tajusin, että tässä se nyt on. Rakastan myös ystäviäni ja lemmikkejäni. Muutamaan mieheen olen elämäni varrella rakastunut todella kovaa.