Lue keskustelun säännöt.
Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?
Tai jo raskausaikana, vai tuliko tunne vasta myöhemmin? Kuinka kovasti olit toivonut raskautta/lasta etukäteen? Entä miten voimakaita rakkaudentunteita olet tuntenut muissa läheisissä suhteissa, esim. parisuhteissa tai perheenjäseniä kohtaan? Kiinnostaisi tietää, onko lasta kohtaan tunnetun rakkauden voimakkuudella ja äitiyden halun voimakkuudella, tai yleisellä tunteiden voimakkuudella yhteys.
Kommentit (180)
Halusin lapsia niin kovasti. Varsinaista syvää ja jumaloivaa rakkautta aloin tuntea pari päivää synnytyksen jälkeen, kun maito nousi rintoihin. Näin kaikkien lasten kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Halusin lapsia niin kovasti. Varsinaista syvää ja jumaloivaa rakkautta aloin tuntea pari päivää synnytyksen jälkeen, kun maito nousi rintoihin. Näin kaikkien lasten kohdalla.
Vielä täydennän, että olen muutenkin elämässä kokenut muutaman lähes mielipuolisen ihastumisen. Olen melko voimakkaasti tunteva, vaikkakin vanhemmiten tasaantunut. Rakkaus omia lapsia kohtaan on silti syvintä ja vilpittömintä. Erityisen syvä ja intensiivinen tunne on juuri pienen lapsen kanssa.
ps. Tuntuipa ihmisestä sitten miltä hyvänsä, jokaisen on tärkeää muistaa, että rakkaus on ennen muuta tekoja!
Rakastuin vauvaani heti ensi silmäyksellä. Maailman ihanin ihme. Nyt tämä vauva on 23- vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan vaikea synnytys ja erityisesti vauvasta synnytyksen jälkeen eroon joutuminen hidastaa äidinrakkauden tunteiden kehittymistä. Itselläni tämä pitää paikkaansa, lapsia siis useampia.
Minulla oli vaikea synnytys ja olin sen jälkeen lopen uupunut ja kipeä. Silti, kun vauva nostettiin rinnalle tunsin todella voimakasta rakkautta, ja jännä tunne, että siinä vihdoin oli juuri se tyyppi jonka pitikin olla.
Minut vietiin istukan irrotukseen ja jouduin olemaan heräämössä pitkään ja vielä osastollakin hetken odottelemaan, että vauva tuodaan sinne. Outo levottomuus valtasi ilman vauvaa ja pakottava tarve nähdä vauva pian ja saada hänet syliin. Vähän tiukastikin jouduin sanomaan että haluan nähdä vauvan nyt heti. Liittyy varmaan voimakkaaseen suojeluvaistoon, tuli ihan tunne että lähden itse hakemaan vau
Kuvailit ihanalla tavalla äidin ja vauvan luonnollista symbioosia ja rakkautta.
Vauvaan tutustuminen vie aikaa, alussa hän on vielä täysin vieras, uusi ihminen. Suojelunhalu ja ihastelu tulevat luonnostaan. Samalla tavalla adoptiovanhemmat ensin tutustuvat ja sitten rakastuvat lapsiinsa. Ei biologinen side rakkautta takaa, eivät kaikki isät rakasta lapsiaan koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastin heti kun näin ensi kerran.
Yritettiin kaksi vuotta saada lasta, kun viimein tulin raskaaksi rakasti kyllä lasta, samalla läsnä oli pelko että jos käy huonosti. Kun lapsi syntyi, oli sellainen olo ettei tämä ole mun vauva, mun vauvan ei kuulu näyttää tältä. Oli kyllä söpö lapsi ja ihan täyden kympin terve lapsi, mutta vaan olo ettei ole mun lapsi. Viikno pari synnytyksestä käytiin mun äidillä ja hän näytti mun vauvakuvia, jolloin huomasin että mä olin näyttänyt ihan täysin samalta vastasyntyneenä kuin mun lapsi näytti. Silloin rakkaus vauvaa kohtaan ryöpsähti. Siitä kuvasta lähtien oon sitä ipanaa rakastanut enemmän kuin mitään. Jäi ainoaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä!Rakkautta ensisilmäyksellä.Vaikka lapseni oli "vahinko" aavistin jo raskausaikana että hän tulee olemaan kaikkeni.Kamalaa tunnustaa että ilman häntä loppuelämäni olisi ollut täysin yksinäinen.Tietty julmaa että lapsi "joutuu" vastuuseen äitinsä onnesta,mutta onhan meitä eri tavoin vaikeasti vaurioituneita vaikka kuinka.Ja "vahinkoja" sattuu,mutta niistä voi viisastua. Pystyin kuitenkin antamaan sellaiset eväät että lapsi on jopa todennut olevansa onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, sydän oli pakahtua onnesta ja rakkaudesta. Ihan mieletön tunne.
Itse asiassa kyllähän heitä rakasti jo silloin kun olivat vielä vatsassa.
Olisko kuitenkin olleet kohdussa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin rakastaa heti. Kun hän syntyi ajattelin etten ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista!
Ensimmäinen lapseni loukkaantui synnytyksessä pahasti ja hänet siirrettiin toiseen sairaalaan teho-hoitoon niin, etten ehtinyt edes nähdä häntä. Oli tavattoman tyhjä olo. Kun sitten näin hänet ensimmäisen kerran 11 päivän ikäisenä, tunnistin hänet heti muiden lasten joukosta ja rakastuin välittömästi. Toisen lapsen kanssa olin vaikeasta synnytyksestä ja hätäsektiosta niin kipeä, että kiintyminen vei pari päivää. Taisin olla lapselle kateellinen, kun kaikki ihailivat vain häntä, vaikka minä olin kärsinyt niin paljon. Kolmas lapsi oli yllätys. Olimme puolison kanssa huonoissa väleissä, enkä olisi halunnut olla raskaana. Kun sitten näin hänet ensimmäisen kerran, tiesin, että kaikki oli niinkuin pitikin. Neljättä lasta kyllä rakastin ja toivoin häntä kovasti, mutta jostakin syystä hän taisi kiintyä isäänsä enemmän, kuin minuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottai synnytyksessä ja raskausaikana odottaa ja rakastaa. Mutta oikeasti kesti jokusen kuukauden kun oksitosiinihöyryistä
selvinneenä sopeutuu ja kasvaa sen pienen ihmisen äidiksi. Se rakkaus ja rakastuminen ensimmäinen lapseni kanssa oli mullistava kokemus jota ei tullut enää nuorempien kanssa, heihin oli valmiimpi heti alkuraskaudesta lähtien. Mun mielestä tosi normaalia. Ihminen kasvaa, oppii ja kehittyy. Niin se vanhempi kuin vauvakin. Välillä miettinyt, että kumpi lopulta kasvattanut toista enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Rakastin siitä hetkestä lähtien, kun tiesin olevani raskaana.
Sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En alkanut. Lapsihan oli aivan vieras ihminen. Olin tottakai erittäin kiintynyt lapsiini, mutta varsinainen rakkaus syttyi vähitellen.
Halusin saada lapsia mutta en ollut erityisen tunteellinen asiaa kohtaan. En kokenut rakkautta raskausaikana, lähinnä velvollisuudentunnetta. Kaksoset syntyivät sektiolla. Heti syntymän jälkeen olo oli lähinnä hämmentynyt vaikka toki koin pientä kiintymystä vauvoihin. Ensimmäisen viikon sairaalassa hormonit hyrräsivät lujaa ja heräsi valtava pelko lasten hyvinvoinnista - osittain siitä syystä kun meidän vauvat oli syntyessään pienikokoisia (2700g ja 3200g). Yhtäkkiä en uskaltanut nukkua kun halusin valvoa ettei lapset vahingossa valu sängyn reunaa vasten ja lakkaa hengittämästä.
Synnytyksestä nyt 6 vko ja rakastan kyllä pikkuisiani hyvin paljon. Se on kehittynyt tässä matkan varrella. Aluksi päällimmäisenä oli huoli heidän hyvinvoinnista ja se jotenkin kehittyi välittämiseksi sekä rakkaudeksi.
Lasten saaminen on myös yksinkertaistanut suhdetta mieheeni. Olen niin tyytyväinen lasten saamiseen sekä meidän tämänhetkiseen perhetilanteeseen etten jaksa stressata niistä asioista, minkä koen puuttuvan parisuhteesta. Olen tällä hetkellä tyytyväisempi parisuhteeseemme kuin varmaan koskaan ennen.
Heti kun se hirviö syntyi toivoin, että piru veisi sen hornan tuuttiin. Onneksi siunattu lasu haki sen. Ei tuu ikävä !
Esikoiseni syntyi hätäsektiolla.
Oli kamalin tunne herätä ja kysyä heti heräämöstä minua hakevalta kätilöltä, "Onko vauva isänsä kanssa."
Aivan hirveetä, mutta se helpotuksen tunne! Ja hänen saaminen rinnalle <3
Vierailija kirjoitti:
Lapset ovat 2v ja 1v1kk, enkä rakasta heitä vielä lainkaan. Itse asiassa en tunne heitä kohtaan mitään.
Minkälaisia tunteita tai odotuksia sinulla oli raskauden aikana? Halusitko äidiksi? Entä onko perhearki ollut sellaista, kuin etukäteen odotit?
ap
Olen rakastanut kaikkia lapsiani jo heti siitä hetkestä kun raskaus on testillä todettu. Kiintymys ja rakkaus vain kasvaa raskauden edetessä. Viidettä odotan ja kaikki olleet erittäin toivottuja ja odotettuja.
Ohoh!!