Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Muistan lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan vaikea synnytys ja erityisesti vauvasta synnytyksen jälkeen eroon joutuminen hidastaa äidinrakkauden tunteiden kehittymistä. Itselläni tämä pitää paikkaansa, lapsia siis useampia. 

Lapseni oli erittäin toivottu (vuosia hoidoilla yritetty). Synnytys oli todella vaikea ja vauvaa vain näytettiin nopeasti minulle ennen kuin annettiin isän syliin ja minut vietiin toipumaan leposaliin tms. Kesti tunti pari ennen kuin joku hoitaja toi puhelimeni ja näin että kumppani oli laittanut vauvasta kuvan, jotta sain nähdä hänet paremmin. Sitten vielä pari tuntia ja pääsin perhehuoneeseen. Vauva tuotiin viereeni, mutta tunsin silloin vai  jonkinlaista tyhjyyttä ja olin ihan turta. 

Tuo tunne oli yllätys itsellenikin, mutta järkeilin, että se johtui osaltaan väsymyksestä ja siitä, että synnytys oli niin pelottava (ja vuosien lapsettomuustausta keskenmenoineen), että yritin selviytymiskeinona etäännyttää itseni tilanteesta. Onneksi rakkaus syntyi aika pian sen jälkeen ja olen yrittänyt olla harmittelematta liikaa, ettei ensikohtaaminen ollut sellainen kuin kuvittelin.

Jos ei rakasta lastaan heti sen synnyttyä, ei ole mikään äiti. 

Kyllä, tänään vanhempi poikani täytti  48v, syntyi kello 1O..2O. Laitoin silloin onnittelut. 

Jo ennen syntymää <3 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei rakasta lastaan heti sen synnyttyä, ei ole mikään äiti. 

"Hyvä" provoyritys. Oikeasti ilkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vasta sen jälkeen kun muutti omilleen.

Kiitos rehellisyydestä

1. Synnytys oli vaikea ja päättyi keisarinleikkaukseen. Olin sen verran poikki, morfiinitokkurassa ja saanut lisäverta, että meni yli vuorokausi, ennenkuin edes jaksoin kättä heilauttaa. Olisin kuollut, jos olisin kotisynnyttänyt...mutta rakastuin vauvaan heti kun pystyin kyljelleni kääntymään ja imettämään 1. kerran. Hän oli minusta aivan ihmeellinen pikku jäbä. 

Seuraavat synnytykset meni keisarinleikkauksella, 3 ja 4 kerran välillä oli 10 vuotta. 4. raskaus oli yllätysvauva, olin jo 42 v ja 5. kuulla kun menin lekuriin ja tulin ulos pää pyörällä uutisesta ja eikun puolisolle uutista kertomaan. Oli niin kiireinen elämä ja luulin että mulla on alkanut vaihdevuodet..mitään ehkäisyä me ei käytetty ekan jälkeen koska haluttiin lapsia, mutta ei niitä raskauksia kolmannen jälkeen tullut ja asia pääsi unohtumaan...

...koska leikkaukset oli suunniteltuja, niin olin nopeasti vauvanhoitokunnossa ja pikkuisen lumoissa. Tuo yllärineljäs on nyt 15 vuotta iältään ja jo vähän surettaa, kun tietää ettei siinä kauan mene, kun se maailmalle hilpaisee...Lapset kasvaa niin nopeasti. 

Neljä lasta, kaksi sektiolla, kaksi alakautta. Vaikeahkot raskaudet ja synnytykset. En raskausaikana tuntenut mitään suuria tunteita, mutta toisaalta en sitä olettanutkaan. Voimakas ja intohimoinen äititunne syttyi välittömästi, kun sain vauvat syliin. Sanoisin, että rakkaus terminä on vähän laimea sitä kuvaamaan. 

Kaksi lasta, molemmat erittäin haluttuja lapsia ja rakastuin heihin jo raskausaikana. Lepertelin mahalle jo alkuraskauden aikana :)

Jo kun ovat olleet kohdussa. Elämäni suurimmat rakkaudet.

Vanhin meinasi kuolla synnytyksessä mutta elvytettiin.

Miehiä tulee ja menee, lapset ovat aina sydämessä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei rakasta lastaan heti sen synnyttyä, ei ole mikään äiti. 


Kuules, se synnytys saattaa olla niin hitsin karsea kokemus, että voimat on veks eikä henki kulje. Rakkaus syntyy kun saat sen käärön syliisi ja katselet sitä tuhiskoa siinä rinnoillasi ja kas sen peppu sanookin prrrrr prrrr, kädet huitoo ja jalat kapalossa ylösalas.

Hetken päästä hamuaa tissiä lurps, olet mun ikioma :)))

Esikoisen raskausaikana tunteet vaihteli, oli välillä rakkauden täyteistä ja sitten välillä mietin, että onko tämä sitä mitä haluan. Hän on saanut alkunsa ivf:llä. Synnytyksen jälkeen sairaalassa tuli olo, että voisiko hänet vaan antaa jollekin, ei ollut juurikaan sellaista lämpöistä tunnetta. Mutta se rakkaus sieltä kyllä alkoi löytyä, kun päästiin kotiin.

Seuraavasta lapsesta tuli ekoina tunteina synnytyksestä jo niitä rakkauden tunteita ja välillä myös raskausaikana, lähinnä loppuraskaudesta. En varmaan uskalla raskausaikana "rakastaa", kun pelkään jotain sattuvan.

En koskaan rakastunut lapseeni koskaan niin kuin odotin. Kiinnyin tietysti ja tiesin vastuuni, mutta en vain saanut hänestä kiinni tunnetasolla. Luulen että tämä johtuu oman lapsuuteni tunnekylmästä ja hylkäävästä ilmapiiristä. En ole koskaan oppinut rakastamaan kunnolla, en edes miestäni. Lapseni kuitenkin sai hyvän lapsuuden, häneltä ei puuttunut materiaalisesti mitään enkä ollut hänelle paha. Mutta emme näe kovinkaan usein nykyään. Ja valitettavasti se ei tunnu minusta pahalta. Olen iloinen että hänellä on hyvä elämä, mutta muuten elän omaa elämääni. Mieheni kanssa erosimme jo aikoja sitten. Olen onnellisimmillani yksin. Nyt kun eläke on ihan ovella ja minun ei tarvitse enää mennä töihinkään alkaa tuntua että elämä on juuri sitä mitä itse haluan.

Vierailija kirjoitti:

Halusin äidiksi, kun vauva syntyi se oli siinä, suurin rakkauteni. Ehkä rakastin jo häntä kun oli vielä vatsassa. Olen hyvin tunteellinen ihminen, välitän myös sisaruksistani tosi paljon. 
 

Eipä erityisen tunteelliselta vaikuta että ehkä rakastit jo vatsassa. Kuulostaa peräti hyvin oudolta ettei joku olisi varma moisesta! Epäilen miehen tai lapsettoman kirjoittamaksi koko viestiä. 

Monelle alkuraskauden keskenmeno on elämän suurin koettu suru ja menetys, eli rakkaus on jo siinä vaiheessa valtava, kun raskaus on vasta alkanut. Itse olen kokenut syvää rakkautta ja huolta syntymättömistä lapsistani ja syntymän jälkeen suorastaan ylimaallista rakkautta. 

Kysytääks, alkoiko isä rakastaa heti?

Tai edes koskaan? Miten on.

Jättikö sinut? Pettikö äitiäsi js samalla sinua?

Jos yhteiskuntaa katsoo, suomalaiset äidit vihaavat poikiaan.

Mikä kysymys tuo on? Joku analysoi omiaan. 

Kun ympärilleen katsoo, herää epäilys, että rakastavatko suomiäidit lapsiaan enää ensinkään. Lapset ovat elämyshanke ja kun arki lyö päälle, ne ovatkin enää rasite ja haitake voimaantuneen elämän tiellä.

Kiitos vastauksista! Kokemuksia on ollut kiinnostavaa lukea. Eniten haluaisin kuulla tilanteista, joissa raskausaikana tai sitä ennen ei ole tuntenut lasta kohtaan suuria tunteita. Muuttuiko tilanne lapsen syntymän jälkeen.

ap

Heti kohta kun emättimen läpi vejettiin.