Lue keskustelun säännöt.
Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?
Tai jo raskausaikana, vai tuliko tunne vasta myöhemmin? Kuinka kovasti olit toivonut raskautta/lasta etukäteen? Entä miten voimakaita rakkaudentunteita olet tuntenut muissa läheisissä suhteissa, esim. parisuhteissa tai perheenjäseniä kohtaan? Kiinnostaisi tietää, onko lasta kohtaan tunnetun rakkauden voimakkuudella ja äitiyden halun voimakkuudella, tai yleisellä tunteiden voimakkuudella yhteys.
Kommentit (180)
Rakastin jo raskaana ollessani. Syntymän jälkeen vielä enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin babyblue tilassa n. 2kk.Hoidin kyllä hyvin tätä esikoistani mutta masennus ja ahdistus pitivät tunteeni lamaantuneina. Rakkaus tuli kun em. tila parani. Se oli kuin painajaista, kukaan läheisistä ei ymmärtänyt oloani. 4v.jälkeen sain toisen lapseni, kaikki oli hyvin alusta saakka. Olen joskus miettinyt vaikuttiko esikoiseeni kun äiti ei pystynyt hymyilemään katsoessaan häntä. Myöhemmin siis tilanne normalisoitui.
En alkanut.
Lapsi oli toivottu ja raskausaika oli ihanaa aikaa. Odotin tulevaa innolla, silittelin kasvavaa mahaa ja tunsin vahvaa suojeluvaistoa vauvaa kohtaan. Odotin myös kovasti sitä paljon puhuttua valtavaa rakkauden tunnetta, kun saan lapsen ensi kertaa syliini.
Kaikki positiiviset tunteet kuitenkin loppuivat kuin seinään, kun lapsi syntyi. Synnytys oli vaikea, eikä vauva elokuvamaisesti rauhoittunut rinnalleni, vaan huusi täyttä kurkkua pitkään ja lopulta hiljeni isänsä syliin. Ekat päivät sairaalassa itkin kilpaa vauvan kanssa, enkä tuntenut mitään positiivista häntä kohtaan. Hoidin häntä parhaani mukaan, mutta hän tuntui olevan jatkuvasti tyytymätön. Siihen yhdistettynä jatkuva univaje, fyysinen kipu ja hormonimyrsky tuntuivat murskaavalta. Muistan lapsen ollessa ehkä 3 kuukauden ikäinen googlanneeni "en rakasta vauvaani", toivoen löytäväni jotain vertaistukea, mutta en löytänyt yhtään mitään. Tunsin itseni täysin vialliseksi hirviöksi.
Koin valtavia häpeän, epäonnistumisen, pettymyksen ja syyllisyyden tunteita ja koen edelleen, kun muistelen vauva-aikaa esikoisen kanssa, vaikka hän on jo kouluikäinen. Hän on aivan ihana ja täydellinen lapsi, ja olisi ansainnut tulla rakastetuksi alusta alkaen. Lopulta rakkaus ja kiintymys lasta kohtaan kehittyivät, mutta siinä kesti pitkään, ehkä melkein vuosi. Samoihin aikoihin hänen koliikkinsa helpotti ja aloin saamaan kunnon yöunia. Sitä ennen kaikki halailu, sylittely ja hassuttelu vauvan kanssa tuntui vain jonkinlaiselta performanssilta, jota suoritin samalla kun olin sisältä ihan tyhjä.
Jälkeenpäin ajateltuna minulla oli aivan selkeästi baby blues, mitä seurasi noin vuoden kestänyt synnytyksenjälkeinen masennus. En ole myöskään omien vanhempieni kanssa läheinen, enkä koe olleeni erityisen rakastettu, millä varmaan oli oma vaikutuksensa.
Olisinpa silloin syvimmissä vesissä uidessani löytänyt tällaisen keskustelun! Tunsin olevani tunteideni kanssa aivan yksin.
Mulla on tässä oma 2 kk vanha lapsi sylissä. Toivottu ja pitkään yritetty, hoitojen kautta ja tätä edelsi myös keskenmeno. Lapsi syntyi sektiolla terveyssyistä.
Olin yllättynyt siitä että lapsi tuntui alusta saakka omalta erilliseltä olennolta ja persoonalta, sellaiselta jota piti vaan opetella tuntemaan. Ihmeelliseltä toki ja tosi tärkeältä muttei tutulta tai miltään valtavalta rakkaudelta. Joo, mun puhelin on täynnä kuvia lapsesta ja ihastelen niitä monta monta kertaa päivässä, mutta samalla mietin että kukahan tää lapsi oikein on ja millainen siitä tulee. Ja kun se itkee tunteja ilman mitään selkeää syytä käy mielessä että tykkääkö se minusta tai minä siitä. Ja sitten kun se lopettaa niin kerron sille että rakastan sitä.
Juu, en tunnista tuota että vauva oisi maailman isoin rakkaus heti, mutta uskon että siitä tulee sellainen ajan kanssa.
Vaikea pukea sanoiksi mikä vaihe ja missä tuntui jo miltä? Olen rakastanut aina kai, jo ennen syntymää. Ja se rakkaus lisääntyy, omalla kohdallani ainakin. Itselläni oli toinen lapsi niin vaikea, että juuri ja juuri selvisin ekoista vuosista rämpimälllä läpi. Ja rakastin. Mutta sellaista kuplavaihetta, jossa vaan tuijotetaan sitä nukkuvaa lasta ja mietitään kuinka sitä rakastaakaan, ei ole koskaan ollut. Nyt kaksi lastani ovat aikuisia. Ja kuinka heitä rakastankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastin ihan heti. Samoin rakastin meille sijoitettua vauvaa.
Kyllä rakastuin, ensi silmäyksellä.
Rakkaus alkoi kypsyä jo odotus aikana.
Nyt, lapsi 30v. Ja rakkaus on muttunut, syvemmäksi. Sydän aina pakahtuu onnesta tähän lapseen, kun näemme, tai soittelemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se rakkauden tunne tuli jo raskausaikana. Raskaus ei todellakaan ollut toivottu enkä halunnut lasta.
Rakkauden tunnetta se ei ole koskaan myöhemminkään vähentänyt, etten lasta olisi halunnut. Koen muutenkin voimakkaasti rakkauden tunnetta ihan vaan maailmaa ja ympäristöäkin kohtaan. Ja ihmisiä kohtaan tietysti, etenkin heikko-osaisia kohtaan.
Aloin rakastamaan esikoista jossain kahden-kolmen ikävuoden paikkeilla. Kuopus on nyt kaksivuotias, vielä en tunne rakkautta, mutta luotan, että se tulee vielä.
Molempia kohtaan olen tuntenut ajoittain pikkulapsuudessa helliä tunteita ja olen sydän sykkyrällä miettinyt, ovatko he kunnossa, kun unet ovat venähtäneet tavallista pidemmiksi. Kuitenkin sellainen sydämessä asti tuntuva rakkaus on antanut odottaa itseään. Luulen, että kyse on siitä, että minun täytyy oppia tuntemaan lapseni kunnolla ennen rakastumista ja siksi rakkauteni ei kehity ennen kuin lapset oppivat kunnolla puhumaan.
Toivon sydämeni pohjasta, että mahdollinen kolmas lapsi syntyy terveenä, sillä pelkään, että en voisi rakastaa lasta, joka sairautensa takia ei ikinä oppisi puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En alkanut, vaikeahan se on rakastaa tuntematonta ihmistä heti. Vasta kun lapsi kasvoi ja hänelle tuli oma persoonansa, minut valtasi se kuuluisa äidinrakkaus. Lapseni on ainoa jonka puolesta vaikka kuolisin.
N38
Oli vaikea tulla raskaaksi. Rakastin molempia vauvoja jo kun olin raskaana. Pelkäsin myös keskenmenoa. Suojelunhalu oli kova alusta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En alkanut, vaikeahan se on rakastaa tuntematonta ihmistä heti. Vasta kun lapsi kasvoi ja hänelle tuli oma persoonansa, minut valtasi se kuuluisa äidinrakkaus. Lapseni on ainoa jonka puolesta vaikka kuolisin.
N38
Mulla taas rakkaus lapseen on täysin irrallista siitä, millainen hän on persoonana. Rakkaus häntä kohtaan vain on, ihan riippumatta siitä millainen hän on. Hänen ei tarvinnut mitenkään "hurmata" minua.
Romanttinen rakkaus kehittyy ajan myötä, kun tapaa uuden miehen johon ihastuu ja oppii tuntemaan paremmin, kiintyy ym.
Rakkaus tuli hiljalleen, en rakastanut heti vaan olin lähnnä hämilläni, että nyt meitä on kaksi. Päällmmäisenä ajatuksena oli toipuminen synnytyksestä ja arkirutiinien muodostaminen vauvan kanssa sujuvaksi. Tajusin vain yhtenä päivänä vauvaa hoitaessa miten ehdottomasti häntä rakastankaan.
Terv: nyt jo aikuiseksi kasvaneen vauvan äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastin ihan heti. Samoin rakastin meille sijoitettua vauvaa.
Ajattelin että hoidan vauvaa jonkin aikaa ja sitten siirretään biovanhemmille. Rakkaus oli niin suuri heti alussa etten osannut odottaakkaan. Sitten tuli pelko että viedäänkö lapsi pois. Onneksi jäi meille pysyvästi.
Sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastin ihan heti. Samoin rakastin meille sijoitettua vauvaa.
Ajattelin että hoidan vauvaa jonkin aikaa ja sitten siirretään biovanhemmille. Rakkaus oli niin suuri heti alussa etten osannut odottaakkaan. Sitten tuli pelko että viedäänkö lapsi pois. Onneksi jäi meille pysyvästi.
Sama
Se on hyvä, että sijoituslapsi on a) kokenut aitoa rakkautta kasvattajiltaan ja b) saanut olla perheessä vauvasta lähtien.
Vierailija kirjoitti:
Rakastin siitä hetkestä lähtien, kun tiesin olevani raskaana.
Sama. Ne viivat raskaustestissä! Eikä se äidinrakkaus ole koskaan kadonnut vaikka vanhimmat lapset ovat olleet aikuisiakin jo pitkään. Mutta tietenkin suhtaudun heihin aikuisina nykyään.
Tulin raskaaksi eka yrityksestä ja raskaus oli helppo, olin kokoajan vähän hämmentynyt enkä isommin edes ajatellut vauvaa. Ekat kuukaudet oli hankalia, oli koliikkia ja univajetta. Jälkikäteen voi sanoa, että kyllä minä häntä rakastin, mutta se oli sellaista ristiriitaista rakkautta, kun samalla odotin kauhulla jokaista tulevaa yötä.
Nyt kun lapsi on 3, tuntuu ihan erilaiselta. Olen aivan hulluna häneen, ihan mahtava tyyppi.
Kuopuksen kanssa taas kaikki on vähän erilaisempaa, tunteet ovat olleet selkeämmät ja ei niin aaltoilevat heti alusta alkaen. Hän on nyt 9kk ja ihana vauva, mutta silti pakko myöntää että nautin enemmän esikoisen seurasta. Varmasti kuopustakin kohtaan tunteet kypsyy ajan mittaa. Silti molempien puolesta olisin varmasti valmis vaikka kuolemaan.
Ihmiset on todellakin niin erilaisia keskenään.
Nyt vasta tajusin, että toiset naiset voivat kantaa lasta sisällään ja silti menee vuosia jotta voi tuntea ja sen myötä rakastaa?
Traumaattisen synnytyksen ja sairastumisen jälkeen huomasin aidon kiintymyksen ja rakkauden tunteita vauvaa kohtaan vasta joidenkin kuukausien jälkeen.
Kiinnostava aihe. Omaa kohta 1-veetä yritettiin useampi vuosi, kun lopulta tärppäsi tuntui epätodelliselta. Enemmän negatiivisessa kuin positiivisessa mielessä. Ekat 6kk lapsi oli persoonaton sikiö, joka tuntui enemmän vaivalta kuin onnelta (oli myös hypermeesiä yms. vaivoja alkuraskaudessa). Vikat 3kk oli ihan ok ja aloin ihan aidosti innostua vauvasta. Kun sitten syntyi (ns. helppo synnytys), en kokenut sellaista tajunnanräjäyttävää rakastumista, mitä olen kuullut monien kuvaavan. Olin siitä vähän pettynyt, mutta toisaalta en ole koskaan ollut mikään suurien tunteiden muija, enemmän rationaalinen realisti. Sen sijaan äärimmäisen vahva suojeluvietti iski saman tien päälle. Sitäkin on moni tässä ketjussa kuvannut. Itsellä se oli siis sellainen, että mun elämän tärkein tehtävä ja tarkoitus on vaan pitää tämä vauva turvassa. Ja vauva oli musta maailman suloisin, eli ei ollut enää mitään kiintymisongelmia synnytyksen jälkeen. Kuitenkin lapseen rakastumisesta puhuisin vasta parin ekan kuukauden jälkeen, eikä se silloinkaan tullut rytinällä vaan nimenomaan pikkuhiljaa. Mutta se on vaan voimistunut päivä päivältä. Sellaista äärimmäisen syvää kiintymystä ja pakahtumista miten ihana toinen voi olla.
Tämmönen mun tarina aiheesta. Yhden tutun kanssa näistä samoista tunteista joskus bondattiin ja mietittiin myös liittyykö siihen että raskautuminen on ollut molemmilla vaikeaa (liikaa pettymyksiä eikä uskalla heittäytyä tunteisiin menetyksen pelosta) vai persoonaan (ollaan molemmat samanlaisia "asiaihmisiä") tai molempiin tai johonkin muuhun, mene ja tiedä.