Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Muistan lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan vaikea synnytys ja erityisesti vauvasta synnytyksen jälkeen eroon joutuminen hidastaa äidinrakkauden tunteiden kehittymistä. Itselläni tämä pitää paikkaansa, lapsia siis useampia. 

Minulla oli vaikea synnytys ja olin sen jälkeen lopen uupunut ja kipeä. Silti, kun vauva nostettiin rinnalle tunsin todella voimakasta rakkautta, ja jännä tunne, että siinä  vihdoin oli juuri se tyyppi jonka pitikin olla.

Minut vietiin istukan irrotukseen ja jouduin olemaan heräämössä pitkään ja vielä osastollakin hetken odottelemaan, että vauva tuodaan sinne. Outo levottomuus valtasi ilman vauvaa ja pakottava tarve nähdä vauva pian ja saada hänet syliin. Vähän tiukastikin jouduin sanomaan että haluan nähdä vauvan nyt heti. Liittyy varmaan voimakkaaseen suojeluvaistoon, tuli ihan tunne että lähden itse hakemaan vauvaani jos häntä ei pian tuoda syliini.

Vierailija kirjoitti:

Outoa olisi jossei rakastaisi omaa lastaan syntymän jälkeen, se on niin tunnevaltainen tapahtuma. Itsellä on 2 lasta ja rakastin heitä heti syntymän jälkeen ja aina 

 

Miksi syyllistät. Miten niin "outoa"?

 

Sinulla meni noin, mutta esim. keisarinleikkauksen läpikäyneelle ei ehkä ihan samalla tavalla ole "tunnevaltainen tapahtuma". Ystäväni sai lapsen keisarinleikkauksella ja hänen äitiydentunteensa kehittyminen vei jonkin verran aikaa.

 

Itse rakastin lastani heti, mutta ymmärrän naisia, joilla rakkaus tulee pikkuhiljaa, äitiys muotoutuu. Ei kannata ajatella, että ainoa oikea tapa tulla äidiksi on se oma tapa!

Tämä on mielenkiintoista. Ihanpienenä rakastin, mutta murrosiässä rakkaus loppui ihan kertakaikkiaan, nyt aikuisena voin juuri ja juuri sietää. Joskus kadun, että tuli tekemällä tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 4 lasta. Rakastan vain yhtä. Toisia siedän ja hoidan. Näin se nyt vaan on.

Kiitos kun jaoit tämän. Autoit minua valtavasti. 

Mulla kesti 2-4 vk, että pystyin puhumaan rakkaudesta. Heti syntymän jälkeen kyllä hoivasin vauvaa kuten omaani, mutta vauva tuntui aluksi vieraalta. Ymmärrin jo alussa, että itselläni hetki menee ennen kuin suuret tunteet astuvat kuvioihin. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla kesti 2-4 vk, että pystyin puhumaan rakkaudesta. Heti syntymän jälkeen kyllä hoivasin vauvaa kuten omaani, mutta vauva tuntui aluksi vieraalta. Ymmärrin jo alussa, että itselläni hetki menee ennen kuin suuret tunteet astuvat kuvioihin. 

Ja vauva syntyi kiirellisellä sektiolla. 

Rakkaus on muutakin kuin tunne tai huuma. Sellaisen taustalla on hormonimyrsky. Vastasynnyttäneellä äidillä hormonitaso on vielä alakanttiin, niin tunteita ei heti tule. Paitsi masennus. Mutta ne menevät ohi ja muuttuvat paremmaksi. Sinä aikana kannattaa ottaa järki käteen ja toimia viisaasti eli olla kiltti itselle, lapselle ja läheisille. Pyytää apua ja levätä. 

Rakastin poikaamme heti hänen synnyttyään 👶 samoin toista poikaamme 👶 ovat nyt 40 vuotiaita

Ensiksi luultiin että minulla oli mahahaava 😅. Mutta neljäntenä kuukautena se selvisi, olin raskaana. Olin kyllä jo 19v mutta en ollut edes nähnyt vauvaa muuta kuin kuvissa ja en todellakaan ollut ajatellut että vielä vauvan saisin. Kun vauva sitten syntyi ryhdistäydyin henkisesti ottamaan huolta tästä uudesta elämästä mutta täytyy sanoi että alussa en osannut sanoa kumpi meistä oli ufo ja kumpi ö aapisen laidassa. Mutta sitten se ihme tapahtui. Juuri ennen kun tyttäreni täytti kolme kuukautta tunsin suuren rakkauden häntä kohtaa täyttävän sydämeni. Olen lukenutkin myöhemmin että kiintymyksen äidin ja vauvan välillä yleensä tulee ja pitäisi yleensä tulla kolmen kuukauden aikana. Seuraava rakastin jo vatsassa, pikkusisko tulossa,, hän kuoli sinne vatsaan vuorokausi ennen syntymää, täysiaikaisena. Viimeisin odottamani lapsen kanssa olin neutraali koska en tiennyt meneekö kaikki hyvin. Komplikaatioiden vuoksi tehtiin hätäkeisarileikkaus viiko 28. Meni kuukausia ennenkuin tiesi säilyykö hän hengissä ja jotenkin mentaalisesti jopa varoin kiintymästä liikaa koska en tiennyt saako hänet pitää luonaan. Nyt se ensimmäinen, ufo :) , on 45v ja soittaa minulle joka päivä, keskimmäisellä on hauta vuodesta -83 josta huolehdimme ja jonne aion päätyä polttohautaksen lopuksi. Ja tämä nuorin joka todella sai taistella hengestään är 37v ja äiti 7 vuotiaille kaksosille ja soittaa minulle noin 3-5 kertaa viikossa joten luulen että se yhteys äidin ja lapsen välillä löytyi lopuksi. Tuli nyt kirjoitettua kaikki synnytykseen, sitä ennen ja sen jälkeen asiat mutta, lue jos jaksat ja muuten hyppää yli seuraavaan 🙂

Ensimmäistä rakastin heti syntymän jälkeen, toisen kohdalla rakkaus kasvoi pikkuhiljaa, alkuun oli vain suojelun ja hoivan halu. Koen, että tähän vaikutti se, että lapsilla oli pieni ikäero (alle 2 vuotta).

Iltatähden kohdalla rakkaus syttyi heti ja oli vahvempaa kuin kahden ekan kohdalla. Uskon, että vanhempana rakkauden lapsiin saattaa kokea voimakkaampana. Esikoisen syntyessä olin 25, kuopuksen kohdalla 37.

Rakastaisin ketä tahansa lasta, joka tulisi meille asumaan.

Tulin äidiksi kypsässä 45-vuoden iässä raskautuen luonnollisesti ilman hoitoja. En siis enää ollut mikään tyttönen ja kipuilin äidiksi tuloa monella eri tavalla. Jopa kaduin raskautumista ja pelkäsin äidiksi tuloa. Kaikenlaiset kauhuskenaariot kummittelivat mielessä. Mietin mitä mahdan tuntea kun vauva syntyy ja mitä jos en heti rakastakaan häntä. (Moni ystävä oli tästä varoitellut ja kertonut, että tähän voi mennä aikaa.)

Poikani syntyi vajaan vuorokauden työn jälkeen alateitse ilman suurta draamaa ja ilokseni sekä yllätyksekseni rakkaus tulvahti sisältältäni heti kun hänet nostettiin rinnalleni. Ihana tunne ja iloinen yllätys. <3

Ensimmäiseen rakastuin palavasti heti, kun oli päivän vanha. Toiseen rakastuin pikkuhiljaa, meni ainakin vuosi. Nykyään rakastan molempia, mutta oli hyvin erilaiset kokemukset. Vaihtelee, kumpaa rakastan enemmän, jos toinen käyttäytyy tosi hankalasti, niin tunnen hetkellisesti lämpimämpiä tunteita toista kohtaan, mutta molemmat kuitenkin maailman rakkaimpia. 

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäiseen rakastuin palavasti heti, kun oli päivän vanha. Toiseen rakastuin pikkuhiljaa, meni ainakin vuosi. Nykyään rakastan molempia, mutta oli hyvin erilaiset kokemukset. Vaihtelee, kumpaa rakastan enemmän, jos toinen käyttäytyy tosi hankalasti, niin tunnen hetkellisesti lämpimämpiä tunteita toista kohtaan, mutta molemmat kuitenkin maailman rakkaimpia. 

Ja molempien kanssa suunnilleen yhtä hankala synnytys, eli ei eroa siinä mielessä. 

Mulla ei ehkä pää ollut mukana synnytyshulinoissa ja olin lähinnä helpottunut, kun se vauva lopulta putkahti maailmaan. Muistan sen tunteen, kun heti synnytyksen jälkeen mua kärrättiin vauva kainalossa osastolle ja mietin, että mitäs tällä (vauvalla) nyt sitten tehdään. Ja olen tosi paljon toivonut lasta! Pää ei vain ollut oikein mukana niissä isoissa muutoksissa ja eka synnytys oli raskas. Tuntui ihmeelliseltä, että tää vauva on nyt sitten tässä koko ajan. Et ole enää itsekseksesi, vaan koko ajan vauvan kanssa. Silti mulla oli tosi isot suojelun tarpeet, vaikken mitään räjähtelevää rakkautta heti tuntenutkaan. Vauva oli heti tärkeä. Kiintymyksen tunne kasvoi vasta ekoina viikkoina, mutta samaan aikaan halusin olla koko ajan vauvan kanssa ja että se nukkuu mun kainalossa, jne. Eli tunne ja toiminta voi olla jotenkin erillisiä toisistaan. Äiti toimii rakastavasti ja kiintyneesti, vaikkei heti tajuakaan rakastavansa.

Seuraavien lasten kohdalla osasin jo odottaa, että pää voi olla vähän sekaisin sen synnytyksen jälkeen.  Siinä ne taas olla pötkähtivät maailmaan ja solahtivat osaksi omaa elämää. En odottanut mitään suuria rakkaudentunteita synnytyksen yhteydessä. 

Kaikki lapseni on mulle maailman rakkaimpia ja tekisin ihan mitä tahansa heidän vuokseen. Mutta heti synnyttyä tai synnytyksen jälkeisinä viikkoina en tuntenut mitään ihmeellistä rakkaudentunnetta enkä oikeastaan odottanutkaan sellaista.

En raskaana ollessani oikein osannut tuntea mitään ihmeempiä tunteita vatsassa olevaa vauvaa kohtaan, kun en osannut oikein edes kuvitella, millainen tyyppi siellä. Mutta ihan heti vauvan  syntymän  jälkeen tunsin lähes euforiamaista rakkautta pientä kohtaan ja se tunne vain kasvoi kasvamistaan kuukausien kuluessa. Mikään ei olisi saanut olemaan hänestä edes hetkeä erossa. 

Rakastan vieläkin  eniten maailmassa tuota teinipoikaa, vaikka ihan helpolla ei hänen kanssaan ole päässyt.

Vierailija kirjoitti:

Esikoinen oli minulle tärkeä jo odotusajan alusta saakka. En lapseni syntyessä kokenut lainkaan sitä räjähtävää onnen tunnetta, vaan päällimmäisenä oli kova väsymys. Sain esikoiseni vielä yksin niin ensimmäiset kuukaudet keskityin lähinnä pitämään lapsen hengissä. Sellainen rakastumisen tunne tuli vasta hänen ollessaan 3 kk, kun koliikkivaihe päättyi ja sain jo nukkua kokonaisia öitä.

Nyt taas odotan toista ja nyt huomaan, että tuleva vauva ei ole niin joka hetki ajatuksissa, kuin esikoista odottaessa. Toki olen yhtä onnellinen tästäkin lapsesta, mutta toivottavasti ei kerro vääränlaisesta kiintymyssuhteesta :/

On ihan normaalia, ettei toinen vauva ehdi olemaan koko ajan ajatuksissa, kun kotona pyörii jo se esikoinen, joka vaatii huomiota ja hoivaa. Eli ei kerro mitään vääränlaisesta kiintymyssuhteesta vaan on täysin normaalia ja ymmärrettävää. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän joutuu jakamaan huomiota lasten välillä. Itselläni kolmas lapsi meni jo niin siinä sivussa, että hyvä, että huomasin, että ai niin, säkin olet siinä! :D :D Arki on sellasta pyöritystä, kun on useampi lapsi. 

en koska niin toivoimme mieheni kanssa että myös toinen lapsemme olisi tyttö..pojan synnyttyä vein jo kaappeihin laitettuja tyttövauvanvaatteita( joita jäi hyväkuntoisia isolta siskolta)takaisin varastoon ..ja itkin.eivät kaikki halua poikalapsia..oli sitten kyseessä nainen tai mies.suomessa edelleen vanhanaikainen käsitys että miehet haluavat pojan.aika on päästää siitä käsityksestä irti.

Riskiraskaus, keskenmenoja kaikkea viikoilta 5 viikoilla 24 saakka ennen tätä ainokaista. Jokainen ultra (kävin niissä paljon) pelkäsin, mutta aina kun näki sikiön liikkuvan, vähän kerrassaan uskalsin alkaa tuntemaan jotain syvempää. Rv30 paikkeilla tuli vasta sellainen olo, että hän on oikea ihminen, ja uskalsin alkaa rakastumaan. Mutta vasta kotona ensimmäisten päivien jälkeen todella rakastuin, tai siis tottakai rakastin jo syntyessä, mutta olin niin väsynyt synnytyksestä etten jaksanut vielä täysillä olla äiti. Ja se äitiys itsessään pelotti, että nyt se on siinä hoidettavana.

Ensimmäisen lapsen kohdalla rakkaus syttyi tosi varhain ja kumpusi kovasta halusta tulla äidiksi ja saada hoivata. Toisen lapsen kohdalla rakkaus syttyi tai ainakin syveni pikkuhiljaa kun vauvaan tutustui. :)