Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?

ap. kuinka on oma tilanteesi.

Itse voisin sanoa, että rakkaus lapseeni on suurinta maailmassa. 

-onnellinen äiti

Oma lapsi oli toivottu ja suuniteltu. Silloin en vielä tajunnut että parisuhde oli sairas ja mies omasi narsistisia piirteitä. Lapsi syntyi kiireellisellä sektiolla ja muistan että olin hyvin hämmentynyt siitä että heräämön jälkeen kun minut kärrättiin huoneeseen ja lapsi odotti siellä isän kanssa niin vähän ajan päästä ajattelin vaan että toivottavasti se viedään yöksi jonnekin hoitoon. Olin tosin vielä hyvinkin sekaisin kaikista sektion lääkkeistä mutta muistan että ihmettelin missä se rakkauden tunne on. Ensimmäiset 1-2kk meni oikeastaan siihen että mies koko ajan vihjasi että olen paska äiti esim. sillä että kun vauva alkoi itkemään niin hän tuli heti ottamaan hänet pois sylistäni. En myös osannut kapaloida oikein eikä se kylvettäminenkään oikein sujunut isän mielestä. Kuitenkin kaikki yöheräämiset oli mun vastuulla ja jos en heti saanut vauvaa rauhoittumaan sain seuraavana päivänä kuulla miten häntä pitäisi pitää jne jotta rauhottuisi. Yritin myös neuvolan kyselylomakkeen kauttaa viestitellä että olin huolissani ettei rakkauden tunteita oikein ollut, mutta neuvolassa lomake vaan laitettiin mappi ö:hön. Mutta yhtäkkiä 3kk kohdalla havahduin siihen että minähän rakastan tätä pikkuista yli kaiken tässä maailmassa. Uskalsin myös alkaa tekemään asioita omalla tavalla vaikka mies sitä kritisoikin. Kun lapsi oli 3v heitin lopultakin miehen pihalle. Ja siihenkin sain voimia juuri lapsesta kun totesin että en halua antaa tyttärelleni sellaista mallia että mies saa kohdella naista miten haluaa. Alku oli vaikeaa koska mies oli onnistunut tekemään lapsesta oikein kunnolla isin tytön ja lapsi kaipasi isää koko ajan. Mutta jo muutama kuukausi sen jälkeen kun jäätiin kahdestaan meidän elämä muuttui aivan loistavaksi ja meillä on todella vahva suhde täynnä luottamusta ja rakkautta. Ylpeä olen ihanasta lapsestani joka nyt 18-vuotiaana on vahva, empaattinen, itsenäinen ja vastuuntuntoinen nuori nainen. Eli sanoisin että olosuhteet voivat myös vaikuttaa siihen miten niitä tunteita syntyy.

Vierailija kirjoitti:

En, meni useampi viikko. Tämä on ihan yleistä, vaikka siitä ei puhuta. Kiintymyssuhde tulee kyllä👍

 

 

 

 

 

Minulla kävi niin, että esikoista rakastin heti ensihetkestä, kun hän syntyi ja vaikka täällä jotkut sanoo, että vaikea synnytys saattaa vaikuttaa asiaan, niin minulla ei.  Varmaan rakastin esikoista jo raskausaikana. 

Kun toinen lapsi syntyi jotenkin typerästi odotin esikoisen kopion sieltä tulevan. 

No uusi vauva olikin täysin erilainen ja minulla meni jokunen viikko, ennen kuin rakastuin häneen. Toki hoidin hänet hyvin ja hän oli tärkeä, mutta nuo ylipursuavat tunteet tuli viiveellä. 

Sain vielä hänenkin jälkeen pari lasta ja varmaan osasin heitä rakastaa heti sellaisina, kuin he syntyivät.  Heistä ei ole niin tarkkoja muistikuvia kuin esikoisesta ja toisesta lapsesta. 

Lapset siis jo aikuisia. 

Kyllä rakastin lastani jo ennen syntymää. Nyt on jo aikuinen mutta rakastan edelleen. Rakkaus omaan lapseen on vahvinta.

Neljän lapsen äitinä voisin sanoa, että kaikki raskaudet ovat erilaisia ja lapset ovat erilaisia.  Jos niitä tunteita ei heti tule, ei kannata huolestua tai syyllistyä, ne tulevet sitten aikanaan.  Erilaisa lapsia kohtaan voi olla erilaisa tuntemuksia ja toiset lapset voivat olla kovaluonteisempia ja toiset pehmeämpiä ja kaipaavat erilaista kohtelua, mutta kaikkia voi omalla tavallansa rakastaa.  Nyt, kun lapset ovat aikuisia ja on lastenlasten aika, rakkaus saa jälleen uusia muotoja.

Ihmeen paljon on huonoja äitejä.

Vierailija kirjoitti:

ap. kuinka on oma tilanteesi.

 

Itse voisin sanoa, että rakkaus lapseeni on suurinta maailmassa. 

 

-onnellinen äiti

Avasin asiaa jo tuolla aiemmin, viesti 25.

ap

Esikoista rakastin vasta ajan myötä, tai saattaa olla että rakastin aikaisemminkin, mutta arjen täydellinen muuttuminen ja äidin rooliin sopeutuminen ja sen ottaminen osaksi omaa identiteettiä oli aikaa vielä prosessi, ja rakkaus vauvaa kohtaan pääsi todella esille vasta viiveellä. En siis mitään negatiivisia tunteita häntä kohtaan tuntenut, ja toivottu lapsi oli, mutta sellainen hämmennys ja ehkä kyvyttömyys olivat päällimmäisiä tunteita. 
Toista ja kolmatta lastani rakastin heti välittömästi, uskon että koska seuraavien lasten kohdalla on äiti jo valmiiksi, niin äidinrakkauskin aktivoituu helpommin. 

 

Vierailija kirjoitti:

Outoa olisi jossei rakastaisi omaa lastaan syntymän jälkeen, se on niin tunnevaltainen tapahtuma. Itsellä on 2 lasta ja rakastin heitä heti syntymän jälkeen ja aina 

Itse asiassa on aivan normaalia että rakkaus vauvaankin syttyy hiljalleen. Vaikka vauva olisi kuinka toivottu. Tämä on itse asiassa yleisempää kuin se, että rakastaisi lastaan heti. Ethän sinä edes tunne sitä silloin kun se pullahtaa ulos, harvoin sitä ventovierasta rakastetaan. Hysteerinen hormonipölly ei ole rakkautta. 

Olin aikoinani teiniäiti, mutta vauva oli erittäin toivottu. Pelkäsin nimittäin jo hyvin nuoresta, etten saisi lapsia. 

Synnytys oli pitkä ja tuskainen, sellaiseen en ollut varautunut. Lapsi syntyi terveenä 10 pist. Alkuun vauva itkeskeli paljon kun minulta ei tullut tarpeeksi maitoa. Olin hyvin väsynyt. 

Pikkuhiljaa alkoi helpottamaan ja rakkaus lapseen syveni. Toisen kanssa meni jo paremmin. 

Kolmannen sain 26v. Se oli itselleni ihanneikä tulla äidiksi. Nautin vauvasta ja kaikesta täysin siemauksin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeen paljon on huonoja äitejä.

Kerrotko vähän enemmän miten päädyit tuohon lopputulokseen?

Miten ketään voi oikeasti rakastaa ennenkuin tämän tuntee? 

Vierailija kirjoitti:

Muistan lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan vaikea synnytys ja erityisesti vauvasta synnytyksen jälkeen eroon joutuminen hidastaa äidinrakkauden tunteiden kehittymistä. Itselläni tämä pitää paikkaansa, lapsia siis useampia. 

Jaa. Mulla on vain yksi lapsi, ja oli vaikea synnytys. Ja rakastin häntä heti kun näin hänet ensimmäisen kerran. Oli vaikea raskauskin, siksi en ehkä uskaltanut rakastaa raskausaikana vielä täysillä, kun kaikki oli vähän epävarmaa, silloin keskityin pitämään hänet hengissä. Mun lapsi nauroi syntyessään. Siitä tiesin heti, että meille tulee olemaan hauskaa yhdessä. Hän on läheisin ihmiseni.

Rakastin lasta heti kun tiesin olevani raskaana, vaikka raskaus ei ollut suunniteltu. 

Rakkaus lasta kohtaan on suurinta rakkautta ja se kestää läpi elämän.

Ristiriitaisia tunteita äitiys aiheuttaa säännöllisesti. Eilen juuri viimeksi sanoin lapselleni kun hän kiukutteli kotimatkalla eskarista, että keneltäkään muulta en samanlaisia juttuja sietäisi ja että hän on maailmassa minulle tärkeintä, vaikka välillä riidelläänkin ja ottaa päähän. Olen onnistunut kasvattamaan lapsestani kohteliaan ja sanavalmiin vaikka oli pienenä tosi pippurinen. 

Uhmassa puri minulta kynnen siniseksi kerran kun suuttui mutta purin hammasta ja käsittelin asian hänen kanssaan kuin aikuinen ja näytin miten äidin käsi tuli kipeäksi. Hän ymmärsi että voi ei, äitiä satttui oikeasti ja sitten yhdessä hoidettiin kättä ja muisteltiin että ei saa satuttaa vaikka suuttui. Oli haastava uhmaikä mutta nyt on tosiaan kohtelias vaikka se Chili hänessä edelleen onkin.

Ennen raskautta olin käynyt lapsettomuushoidot epäonnistuneesti ja eronnut ja käsitellyt elämäni lapsettomana. Myöhemmin ihme kuitenkin tapahtui ja tulin raskaaksi luonnollisesti. Koko odotusaika meni raskauspelon vallassa vaikka olin välillä myös hyvin onnellinen. Sain sektion, koska olen lyhyt nainen ja pelkäsin omaa ja lapsen vammautumista. Isä on pitkä ja lapsikin oli syntyessään iso suhteessa minuun. Kun hän syntyi ja näin hänen hiuksensa ja kuulin parkaisun leikkausverhon takaa, olin maailman onnellisin. Ja helpottunut koska olimme molemmat hengissä ja kunnossa. Sain hänet syliin ja siinä hän oli enimmäkseen seuraavat vuorokaudet.

Heräämössä sain pahoinvointikohtauksen ja toisessa kädessä oksennuspussi ja toisessa vauva. Silloin mietin vain että voisiko joku ottaa tän että saan potea rauhassa. Olo oli kamala. Myös väsymys oli kamalaa ja teki olon sekavaksi. Sitä kesti ensimmäiset viikot ja imetyksen harjoittelua. Ei siinä pelkkiä rakkaudentunteita ehtinyt miettimään. Paljon mietin että saisinpa nukkua! 

Kun vauva kasvoi ja alkoi ottaa katsekontaktia ja hymyillä, tuli siiyä enemmän molemminpuolista. Kaiken kaikkiaan hän on elämäni tärkein henkilö ja antaisin kaikkeni hänen puolestaan, kuitenki minä ja isänsä olemmekin tehneet parhaamme.

Välitän myös sisaruksistani syvästi ja olen muutenkin tunteellinen mutta lukenut paljon kirjallisuutta itsensä kehittämisestä ja lapsen kasvatuksesta, koska nykyään lasta on kasvatettava oveluudella ja johdonmukaisuudella ja selittämällä, eikä painostamalla, kiristämällä ja väkivallalla tai sillä uhkailulla, kuten omaa sukupolveani.

Vierailija kirjoitti:

Ristiriitaisia tunteita äitiys aiheuttaa säännöllisesti. Eilen juuri viimeksi sanoin lapselleni kun hän kiukutteli kotimatkalla eskarista, että keneltäkään muulta en samanlaisia juttuja sietäisi ja että hän on maailmassa minulle tärkeintä, vaikka välillä riidelläänkin ja ottaa päähän. Olen onnistunut kasvattamaan lapsestani kohteliaan ja sanavalmiin vaikka oli pienenä tosi pippurinen. 

Uhmassa puri minulta kynnen siniseksi kerran kun suuttui mutta purin hammasta ja käsittelin asian hänen kanssaan kuin aikuinen ja näytin miten äidin käsi tuli kipeäksi. Hän ymmärsi että voi ei, äitiä satttui oikeasti ja sitten yhdessä hoidettiin kättä ja muisteltiin että ei saa satuttaa vaikka suuttui. Oli haastava uhmaikä mutta nyt on tosiaan kohtelias vaikka se Chili hänessä edelleen onkin.

Ennen raskautta olin käynyt lapsettomuushoidot epäonnistuneesti ja eronnut ja käsitellyt elämäni lapsettomana. Myöhemmin ihme kuitenkin tapahtui

Kiitos kun jaoit tuon, en tiedä miten tämä lainaus menee?

 Hätäsektion jälkeen, sain lisäverta ja sen jälkeen laitettiin nenämahaimu (vai mikä sen nimi lienee) ja sain vauvan vasta seuraavana päivänä syliini. 

Silloin ajattelin, että kuinka minä tämän kaiken klaaraan, sylissä pieni josta olen vastuussa ja olen itse tässä kunnossa, miten meille käy :( Onneksi oli paljon reakkaita ympärillä! 

Hyvin meille kävi, mietin vain ettei ihminen itse edes pärjää,  kuinka voin nyt hoivata vauvaa josta olen vastuussa. Imetys ei onnistunut, mutta sekin selätettiin ;D

Edelliselle iso halaus ja olan taputus äidiltä äidille. Kyllä me sektioäiditkin klaarataan, vaikka vihasinkin sitä termiä jo synnärrillä. 

Haasteista pääsee yli kun on ihmisiä ympärillä välillä auttamassa. Onneksi neuvolassa sillon jo kerrottiin tukiverkostoa ja hankin sellasia itse vähän eri kautta kuin tavallisesti, koska ei ole äitiä, siskoa tai muita vastaavia apuna. Minua auttaa kauempi suku koska kysyin apua jo odotusaikana. 

 T. Se jolle vastasit :)

Rakastin heti kun tiesin olevani raskaana. Ensin se oli kai enemmän huolehtimista siitä, että lapsi kehittyisi terveenä ja syntyisi terveenä. Raskausaikani oli vaikea, mutta vauva syntyi terveenä.  Ihmisillä on erilaisia taustoja, ymmärrän että joku on tuskainen eikä osaa tunnistaa rakkauttaan lapseen. Kun ei liikaa analysoi, rentoutuu ja antaa rakkauden tulla suhteeseen, niin kyllä tulee. Kaikki eivät koe tunteita samoin. Ei koko ajan tarvitse hokea rakas rakas - äidin rakkautta on myös ruoka pöydässä, puhtaat vaatteet, käsi lapsen kuumeisella otsalla, vatsataudin jälkien siivoaminen yöllä. Äidinrakkaus ilmenee moninaisin tavoin.

Kyllä, muistan kun mua vietiin synnytysosastolta huoneeseeni niin ajattelin että olen nyt äiti.   Olin 18v.

En.

Aloin rakastaa jo odotusaikana