Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?

Rakkautta ensi silmäyksellä. En ole ketään muuta rakastanut yhtä paljon. Oli vaikea synnytys, mutta se ei tähän vaikuttanut. En erityisesti ole muita perheenjäseniä rakastanut.

Kyllä, sydän oli pakahtua onnesta ja rakkaudesta. Ihan mieletön tunne.

Itse asiassa kyllähän heitä rakasti jo silloin kun olivat vielä vatsassa.

Rakastin heti jo kkohdussa, myös valtava suojelun tunne heräsi. Lapset jo aikuisia ja samat tunteet jatkuvat. 

Lisään vielä että mulla on traumattinen lapsuus, väkivaltainen narsisti äiti. Itse olen aina halunnut tehdä kaiken päinvastoin äitinä kuin se olio.

Vierailija kirjoitti:

Vasta sen jälkeen kun muutti omilleen.

Mutta eikö olekin hyvä ettei lapsesi rakasta sinua vieläkään?

Taustalla siis se, että itselläni on kai melko laimea tunneskaala, en esimerkiksi ole koskaan ollut rakastunut. Toisaalta en ole elämässäni tavannut sellaista miestäkään, jonka kanssa olisin kokenut, että kaikki ns. toimii. Äitiydestä en ole ikinä haaveillut ja kerran olen ollut raskaanakin, mutta en silloinkaan tuntenut mitään täällä ketjussa mainittuja voimakkaita tunteita. Päin vastoin, kaikki hyvät tunteet katosivat ja jäi vain tyhjyys, sekä raskauspahoinvointi. Tästä huolimatta pohdin, olisiko lasta kohtaan silti voinut tuntea rakkautta, kun se on syntynyt. Tietenkin kaikki on vain spekulaatiota, mutta muiden kokemukset kiinnostavat silti.

Edellinen viesti oli siis ap

Vierailija kirjoitti:

Kun vauva oli n. 3kk.

Ihan normaali aikuinen siitä silti tuli :)

Sama. En todellakaan kokenut rakkaudeksi nimettävää tunnetta siinä vaiheessa, kun lapsi nostettiin rinnalle. En toki tuntenut mitään vastenmielisyyttäkään, mutta rakkaudeksi se suhde syveni vasta seuraavien viikkojen aikana. Jossain 3kk ikäisen vauvan kanssa tajusin, että rakastan häntä.

Äidiksi suostuin itseni identifioimaan vasta jossain lähempänä ensimmäistä vuosipäivää.

Kummankaan lapsen kohdalla en ole osannut ajatella heitä edes ihmisinä ennen kuin syntyivät. Oikeastaan oli ihan käsittämätön ajatus, että kohdussa kasvoi oikea ihminen. Joten oli melkoinen yllätys molemmilla kerroilla, että tuommoinen tuli.

Omalla kohdallani rakkaus lapsiini syntyi, kun näin ensimmäiset sydämen sykkeet ultrakuvissa. <3 <3 <3 

T: Tuntematon 

Toinen oli vähän vahinko. Mutta heti ensimmäisessä ultrassa, jossa se liikkui raivokkaasti ja karkasi ultraajalta parhaansa mukaan, totesin että tämä on hieno tyyppi ja tästä minä tykkään kovasti.

Lapsi oli suunniteltu, mutta tulin niin nopeasti raskaaksi, että pää ei pysynyt perässä. Raskausaikana mietin öisin mitä olen mennyt tekemään ja voisiko tämän perua. Lapsen syntymän jälkeen kesti yli kuukauden ennen kuin äidinrakkaus syntyy. Se iski kerralla päälle enkä sitä hetkeä unohda ikinä. Toista lasta rakastin ihan heti, koska olin jo valmiiksi äiti.

Ainakin minulla rakkaus lapsiin on ollut ihan erilaista mitä rakkaus puolisoon. Onhan se ihan luonnollista, koska vauvat ei pysy hengissä ilman jatkuvaa hoivaa.

En vaan jo lapsen ollessa kohdussa.

Parasta aikaa on naiselle kun odottaa lasta ja varsinkin senjälkeen. Se on aitoa rakkautta.

Lapsettomuudesta kärsin ja hoidoilla sain lapseni. Parin viikon ikäisinä yhtäkkiä heihin rakastuin. 

Vierailija kirjoitti:

Itkin onnesta kun hän oli syntynyt, ja sitä on jatkunut nyt 30 vuotta 

aika pitkä itku

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista, niitä olisi mielenkiintoista kuulla lisää. Rakkaudella tarkoitin mitä tahansa voimakasta tunnetta siitä, että lapsi on tärkeä. Rakkaus, kiintymys, suojelunhalu tms.

ap

Voimakas suojelunhalu syntyi jokaisen kohdalla heti, kun sain tietää raskaudesta. Ja se jatkuu edelleen nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Kuten joku sanoi, se ei taida olla edes tunne, vaan lähempänä biologista viettiä. Siihen kietoutuu myös koko ajan taustalla läsnäoleva huoli lapsen pärjäämisestä. Kuten myös tarve turvata hänen pärjäämisensä tässä maailmassa. Ja pieni syyllisyys koko ajan, että toiminko oikein vanhempana vai en. Jos se luetaan äidin rakkaudeksi niin olkoon se silloin sitä. Kyse ei mielestäni kuitenkaan ole niinkään tunteesta, vaan enemmänkin biologiasta, koska se ei ole tahdonalaista. 

Rehellisesti sanottuna välillä oikein ketuttaa, kun joku lapsista on oikea kusipää ja silti annan anteeksi heille kerta toisensa jälkeen...

Minulla ei ole lapsia ennestään mutta olen raskaana 12 + vkoa. Lapsi on toivottu ja koen jo nyt voimakasta suojelunhalua tuota pientä kehittyvää lasta kohtaan. Vältän sellaisia asioita mitä en olisi uskonut välttäväni raskausaikana. Joten ainakin omalta osaltani voin sanoa että rakkaus kehittyy jo raskausaikana.

Siitä hetkestä, kun tiesin olevani raskaana. Vaikka se taisi siinä vaiheessa olla vielä solumöykky, oli se minulle jo elävä, rakas lapsi. Mutta mä elän muutenkin tosi voimakkaasti tunteella. 

En. Kolme lasta, kaikkiin rakastuin vähitellen kun tutustuin heihin. 

Oma äitini on narsisti, isäni sekä narsisti että psykopaatti. Ulkoisesti hyvin menestyneitä, mutta kotioloissa väkivaltaisia. Jatkuva surmatuksi tulemisen uhka oli päällä 15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

En, meni useampi viikko. Tämä on ihan yleistä, vaikka siitä ei puhuta. Kiintymyssuhde tulee kyllä👍

Ei ole yleistä. Rakkaus alkoi siitä hehetkestä  kun sin vauvan.    🌹🌹🌹

Esikoinen oli minulle tärkeä jo odotusajan alusta saakka. En lapseni syntyessä kokenut lainkaan sitä räjähtävää onnen tunnetta, vaan päällimmäisenä oli kova väsymys. Sain esikoiseni vielä yksin niin ensimmäiset kuukaudet keskityin lähinnä pitämään lapsen hengissä. Sellainen rakastumisen tunne tuli vasta hänen ollessaan 3 kk, kun koliikkivaihe päättyi ja sain jo nukkua kokonaisia öitä.

Nyt taas odotan toista ja nyt huomaan, että tuleva vauva ei ole niin joka hetki ajatuksissa, kuin esikoista odottaessa. Toki olen yhtä onnellinen tästäkin lapsesta, mutta toivottavasti ei kerro vääränlaisesta kiintymyssuhteesta :/