Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Cherbourgin sateenvarjot... loistava biisi. Mm Topi Sorsakoski.

Vierailija kirjoitti:

Aamulla mietin, että missähän minun muutaman viikon päästä tarvitsemani pieneen tilaan menevä vaatekappale on...

Päätin  aloittaa etsimisen, otin ensin vaatekaapin yhdeltä hyllyltä kaikki levälleen vuoteelle ja kävin kaikki läpi.  Lattialle kasaan kaikki ne vaatteet, joita en enää käytä  ja muut takaisin järjestykseen hyllylle.

Toiselle hyllylle sama homma. Kas kummaa, se etsimäni löytyi! Ja paljon muutakin mielenkiintoista, mitä en muistanut omistaneenikaan :)   

Mm. yhdet uudet college-housut, joitten lahkeet oli jäänyt lyhentämättä.  Lyhensin ne heti, en jättänyt odottamaan aikaa parempaa. Mistähän lienen housut tilannut?!

Paljon tuli tilaa jo näille kahdelle hyllylle. Toivottavasti saan lähipäivinä samanlaisen "järjestelykohtauksen" , niin käyn loputkin hyllyt läpi.

Olin sujauttanut kaappiin myös paksun nipun vuosia sitten saamiani eläinaiheisia kortteja, niitä oli mukava lukea.  Ainakin yhdelle kortin lähettäjistä (entinen työkaveri) kirjoitan kirjeen, kun en ole hänestä pitkään aikaan kuullut mitään. 

Mulle riitti se kellarin "siivous".  Vien joku kerta ne roinat kierrätykseen. En tuhlaa niihin enää aikaa. Kotityöt on niin tylsiä ja turhauttavia.

Muistelin tänään menneitä. Enpä montaakaan asiaa elämässäni osaa katua, työpaikat lutviutuivat toinen toisensa jälkeen, ammatinvalinta osui kohdilleen, ehkä toisinkin olisi voinut valita, en valita. Ystäviä on kyllin, osa vuosikymmenten takaa, sisarusten kanssa on läheiset välit. Puoliso on rakas.

Pikkuhiljaa olen laatinut viimeistä tahtoa, tavaroiden jakoa. En kanna huolta niistäkään, jälkeen jääneet tehkööt tahtonsa mukaan.

Olen elänyt onnellisen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Tulee mieleen muotisana resilienssi, olisko suomeksi joku kestokyky. Se on eri ihmisillä erilainen. Riippuu taustasta ja elämänkokemuksista. Jos kestokykyä on, vastoinkäymiset ja niistä selviäminen opettaa ja vahvistaa. Jollei ole, ne lannistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Tulee mieleen muotisana resilienssi, olisko suomeksi joku kestokyky. Se on eri ihmisillä erilainen. Riippuu taustasta ja elämänkokemuksista. Jos kestokykyä on, vastoinkäymiset ja niistä selviäminen opettaa ja vahvistaa. Jollei ole, ne lannistaa.

Totta tuokin, mitä kirjoitit. Itse ajattelen, että kun aika pienellä pärjää, eikä rikkauksista haaveile, tämäkin auttaa onneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Tulee mieleen muotisana resilienssi, olisko suomeksi joku kestokyky. Se on eri ihmisillä erilainen. Riippuu taustasta ja elämänkokemuksista. Jos kestokykyä on, vastoinkäymiset ja niistä selviäminen opettaa ja vahvistaa. Jollei ole, ne lannistaa.

Totta tuokin, mitä kirjoitit. Itse ajattelen, että kun aika pienellä pärjää, eikä rikkauksista haaveile, tämäkin auttaa onneen.

Tärkeä pointti. Köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se, jolle mikään ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Tulee mieleen muotisana resilienssi, olisko suomeksi joku kestokyky. Se on eri ihmisillä erilainen. Riippuu taustasta ja elämänkokemuksista. Jos kestokykyä on, vastoinkäymiset ja niistä selviäminen opettaa ja vahvistaa. Jollei ole, ne lannistaa.

Totta tuokin, mitä kirjoitit. Itse ajattelen, että kun aika pienellä pärjää, eikä rikkauksista haaveile, tämäkin auttaa onneen.

Tärkeä pointti. Köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se, jolle mikään ei riitä.

Niin totta. Joskus, kun menen ruokakauppaan (minä, pienituloinen) mietin, että nytpä ostan jotain erikoista ja hienoa. Eläkkeestä säästyy kuukausittain. Kierrän hyllyjä, enkä keksi mitään maukkaampaa kuin ne perusvalinnat. Jos eksyn vaatekauppaan, harvoin löydän mitään mieluisaa, vaikka ohittaisin hintalaput.

Siispä totean, tämä riittää, mitä minulla on. Tavara ei todellakaan tee onnelliseksi, ainakaan minua. Olen tosi tyytyväinen tähän terveyteen, puolisoon, läheisiin, asuntoon, elämään. Joskus mietin, kumpi meistä pärjäisi paremmin yksin, jos toinen kuolee ensin. En tiedä. Kymmenien vuosien yhteinen elämä. Tiedän silti, että omalla tavallaan kumpikin pärjäisi. Niin on tarkoitettu. Joku meitä korkeampi päättää askeleemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Tulee mieleen muotisana resilienssi, olisko suomeksi joku kestokyky. Se on eri ihmisillä erilainen. Riippuu taustasta ja elämänkokemuksista. Jos kestokykyä on, vastoinkäymiset ja niistä selviäminen opettaa ja vahvistaa. Jollei ole, ne lannistaa.

Totta tuokin, mitä kirjoitit. Itse ajattelen, että kun aika pienellä pärjää, eikä rikkauksista haaveile, tämäkin auttaa onneen.

Tärkeä pointti. Köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se, jolle mikään ei riitä.

Niin totta. Joskus, kun menen ruokakauppaan (minä, pienituloinen) mietin, että nytpä ostan jotain erikoista ja hienoa. Eläkkeestä säästyy kuukausittain. Kierrän hyllyjä, enkä keksi mitään maukkaampaa kuin ne perusvalinnat. Jos eksyn vaatekauppaan, harvoin löydän mitään mieluisaa, vaikka ohittaisin hintalaput.

Siispä totean, tämä riittää, mitä minulla on. Tavara ei todellakaan tee onnelliseksi, ainakaan minua. Olen tosi tyytyväinen tähän terveyteen, puolisoon, läheisiin, asuntoon, elämään. Joskus mietin, kumpi meistä pärjäisi paremmin yksin, jos toinen kuolee ensin. En tiedä. Kymmenien vuosien yhteinen elämä. Tiedän silti, että omalla tavallaan kumpikin pärjäisi. Niin on tarkoitettu. Joku meitä korkeampi päättää askeleemme.

Mä aikoinaan ajattelin, että olen elintasooni tyytyväinen sitten, kun ei tarvitse ruokakaupassa katsoa hintoja. Vaatekaupoissa ja muissa oli ihan ok katsoa ne hinnatkin. Tuli aika, jolloin ei olisi tarvinnut pahemmin katsoa hintoja niissäkään, mutta en mä ikinä ole ostanut mitään merkkivaatteita tai vastaavia. Ostan vaatteita vain käyttöön ja uusia vasta sitten, kun edelliset on rikki. Mä ostan ruokakaupasta joskus jotain uuttaa kokeiluun, mutta pääasiassa mullakin on ne vakiotuotteet, mistä ruokaa laitan. Kyylä-kissaa mä nyt olen hemmotellut ja ostelen sille kokeiluun kaikenlaisia kissojen uutuusruokia ja herkkunameja. Olen ostellut sille jonkin verran kissanlelujakin, mutta kun sen mielestä pumpulipuikko lattialla on ihan paras lelu ja pahvilaatikko erinomainen peti silloin, jos se ei halua maata mun vatsani päällä, niin ei tarvitse sillekään herkkujen lisäksi pahemmin mitään ostella. 

Mä olen elämäni aikana jonkin verran matkustellut mutta en oikeastaan kovin paljoa. Siis ihan sellaisia lomareissuja. Yhdessä työuran vaiheessa oli aika paljon työmatkoja, myös USAan ja vaikka ne ihan ok olikin, niin aika vähän olen missään halunnut reissata. Noh, nyt viime syksynä siellä Irlannissa ja edellisen kerran 10 vuotta aikaisemmin kävin siskoni kanssa Firenzessä. Mulla ei noin muutenkaan ole ollut mitään mielenkiintoa hankkia autoa, kesämökkiä, venettä tai muuta sellaista. Toisaalta mun lapsetkin olivat jo aikuisia, kun sain asuntolainani maksettua eli vaikka aikoinaan tuloni ihan hyvät olikin, niin asuntovelkaisena yh-äitinä olisi sitten pitänyt pihistellä just ruokakaupassa ja lasten menoista, jos jonnekin ulkomaanreissuun olisin heidän kanssaan halunnut lähteä.  Lomani olen mieluiten viettänyt ihan vaan kotona. Silloin, kun lapset olivat vielä kotona ja myös sen jälkeen.  Mun harrastuksenikin on aina ollut sellaisia, että niitä tekee joko kotona tai ihan vaan kotinurkilla. Olen vissiin aika kotihiiri :D Mistä tulikin nyt mieleeni, että kun on elänyt asunnottomana ja tietää, millaista on nukkua yönsä puistonpenkillä, niin ehkäpä tämä onkin se syy, miksi mulla ei ole mitään erityistä hinkua lähteä kotoani yhtään minnekään. Ainakaan yön yli reissuihin. 

Ei kai ole yhtä oikeaa tapa järjestää hautajaisia, yhdet tekee niin, toiset näin ja kolmannet noin. Tärkeintä on se että tilaisuus on lähimmille omaisille mahdollisimman siedettävä. Minua on helpottanut se, että hautajaiset on kuukauden tai parin päästä kuolemasta, ei heti. Tosin nykyäänhän tämä tulee melkein automaattisesti kun seurakunnat on niin pulassa siunausaikojen kanssa, ei ole tarjota niitä kuin harvakseltaan. Hautajaisiin mennessä on sitten vähän ehtinyt jo tottua. Ymmärrän toki että hautajaiset ei välttämättä ole mikään niin helppo tilaisuus, mutta joskus niihinkin liittyy tahatonta tilannekomiikkaa. Kerran mukana oli vauva joka alkoi kesken siunauksen hartaimman hetken jokeltaa iloisesti, toisen kerran veljen kanssa yritimme pidätellä naurua kun uskovainen pappi saarnasi vähän liian tosissaan. 

Minulla taas on matkakuume, haluan jonnekin. Yhtenä päivänä oli niin tylsää, että menin huvikseni katselemaan lentokoneita, ei varsinaisesti helpottanut matkustusintoa.

Voisiko joku suositella hyvää kirjaa? Tykkään kaunokirjallisuudesta, klassikot kiinnostaa mutta myös historialliset draamat, katastrofit ja esimerkiksi keskitysleireistä kertovat romaanit. Saa olla myös lastenkirja, kaikki ne klassiset muumikirjat olen lukenut ja on omanakin, nyt luin Ihmemaa Oz.

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on matkakuume, haluan jonnekin. Yhtenä päivänä oli niin tylsää, että menin huvikseni katselemaan lentokoneita, ei varsinaisesti helpottanut matkustusintoa.

Voisiko joku suositella hyvää kirjaa? Tykkään kaunokirjallisuudesta, klassikot kiinnostaa mutta myös historialliset draamat, katastrofit ja esimerkiksi keskitysleireistä kertovat romaanit. Saa olla myös lastenkirja, kaikki ne klassiset muumikirjat olen lukenut ja on omanakin, nyt luin Ihmemaa Oz.

Olet varmaan jo lukenut Anne Frankin päiväkirjan?

Vierailija kirjoitti:

Ei kai ole yhtä oikeaa tapa järjestää hautajaisia, yhdet tekee niin, toiset näin ja kolmannet noin. Tärkeintä on se että tilaisuus on lähimmille omaisille mahdollisimman siedettävä. Minua on helpottanut se, että hautajaiset on kuukauden tai parin päästä kuolemasta, ei heti. Tosin nykyäänhän tämä tulee melkein automaattisesti kun seurakunnat on niin pulassa siunausaikojen kanssa, ei ole tarjota niitä kuin harvakseltaan. Hautajaisiin mennessä on sitten vähän ehtinyt jo tottua. Ymmärrän toki että hautajaiset ei välttämättä ole mikään niin helppo tilaisuus, mutta joskus niihinkin liittyy tahatonta tilannekomiikkaa. Kerran mukana oli vauva joka alkoi kesken siunauksen hartaimman hetken jokeltaa iloisesti, toisen kerran veljen kanssa yritimme pidätellä naurua kun uskovainen pappi saarnasi vähän liian tosissaan. 

Näinpä. Mä olen ollut elämäni aikana monissa hautajaisissa. Varsinkin lapsena, kun elinikä oli lyhyempi ja lääketiede vähemmän kehittynyt. Vanhempieni tätejä ja setiä kuoli silloin paljon. Mutta myös myöhemmin. Ja itse ajattelen, että on ihan erilaista olla lähes 100-vuotiaan hautajaisissa kuin jonkun nuoren. Varsinkin, jos vainaja on oma lukioaikainen ystävä ja itsekin on vasta 17v. Multa on kuollut paljon ikätovereita jo aikana, kun oltiin vielä alle 30v. Se suru on silloin ihan erilainen kuin jos vainaja on jo pitkän ja hyvän elämän elänyt vanhus. 

Viestittelin äsken tyttäreni kanssa ja hän oli varsin tyytyväinen päätökseeni, että mun tuhkat aikanaan ripotellaan sittenkin Helsingissä mereen eikä sinne Keski-Suomen metsään. Sanoi, että sinne rantaan voi mennä muistelemaan vaikka just äitienpäivänä, mutta sinne Keski-Suomeen olisikin aika hankala matka. 

Joo, Anne Frankin päiväkirja luettu useampaankin kertaan, samoin Auschwitzin tatuoija, Cilkan tarina, Kolme sisarta, Auschwitzin kirjastonhoitaja ja Poika raidallisessa pyjamassa sekä nyt lukulistalla Auschwitzin kätilö.

Vierailija kirjoitti:

Joo, Anne Frankin päiväkirja luettu useampaankin kertaan, samoin Auschwitzin tatuoija, Cilkan tarina, Kolme sisarta, Auschwitzin kirjastonhoitaja ja Poika raidallisessa pyjamassa sekä nyt lukulistalla Auschwitzin kätilö.

Mites Risto Vahasen "140 päivää panttivankeina viidakossa" ? 

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on matkakuume, haluan jonnekin. Yhtenä päivänä oli niin tylsää, että menin huvikseni katselemaan lentokoneita, ei varsinaisesti helpottanut matkustusintoa.

Voisiko joku suositella hyvää kirjaa? Tykkään kaunokirjallisuudesta, klassikot kiinnostaa mutta myös historialliset draamat, katastrofit ja esimerkiksi keskitysleireistä kertovat romaanit. Saa olla myös lastenkirja, kaikki ne klassiset muumikirjat olen lukenut ja on omanakin, nyt luin Ihmemaa Oz.

Tykkään myös matkustella. Europpaa olen kierrellyt, mutta sen kauempana en ole käynyt. Matkat on olleet niihin menneen rahan arvoisia. Varsinkin jos poikkeaa varsinaisista turistikohteista muualle. On rantalomatkin virkistäviä. Kaikille matkailu ei sovi, jotkut pitää työläänä pitkiä lentoja ja ruuhkia.

Pappa kuoli uudenvuoden aikaan ja vieläkin tuntuu jotenkin ihan epätodelliselta, vaikka hän oli 98v. niin kuoli silti äkillisesti. Tuntuu oudolta että nyt ei ole enää yhtään isovanhempaa olemassa, se suru on ollut yllättävää, vaikka tiesinkin että papan kuolema tulee varmasti olemaan vaikeaa ja surullista. Ehkä just siksi, hän on ollut minulle olemassa aina, ja nyt ei olekaan.

Nuorena kuolleiden kohdalla on erilaista ainakin se tulevaisuuden katoaminen samalla, he eivät saa kokea kaikkea sitä, eivätkä toteuttaa haluamiaan asioita. Ajattelen toisinaan että minkälaisia pikkusisarukseni olisivat nykyään, hekin olisivat nyt nuoria aikuisia. Toisaalta taas tuntuu, että ei sitä jotenkin osaa ajatella niin, vaikeaa ajatella heitä aikuisina, kun itsekin olin silloin vasta yläasteella.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, Anne Frankin päiväkirja luettu useampaankin kertaan, samoin Auschwitzin tatuoija, Cilkan tarina, Kolme sisarta, Auschwitzin kirjastonhoitaja ja Poika raidallisessa pyjamassa sekä nyt lukulistalla Auschwitzin kätilö.

Mites Risto Vahasen "140 päivää panttivankeina viidakossa" ? 

Pitää tutkia, kiitti vinkistä.

Englannin historiasta kirjoittaa kiinnostavasti  Hilary Mantel. Lähinnä Henrik VIII:n ajalta Cromwellin näkökulmasta. Wolf Hall ja Bring up the Bodies ja The Mirror and the Light.  Näistä on tv-sarjakin, Susipalatsi.

 Mantelin kohtalo oli traaginen. Hän sai väärän diahnoosin, kun oikeasti sairasti endometrioosia. Se ei kuitenkaan estänyt häntä luomasta merkittävää uraa. 

Mantel sai Susipalatsista kuuluisan Booker-palkinnon ja ilmoitti käyttävänsä rahat seksiin, huumeisiin ja rokkiin.

.

Aamu oli kivan lämmin ja aurinkoinen, heräsin jo 6 jälkeen. Nyt ikävä sade ja tuuli, ihan myrskysää. Ja jotkut laittaa syysjuttuja instaan, siis sisustavat kotia syksyyn. Yyh, menisivät vankilaan.