Katkeruus, kun mies haluaa naimisiin myöhään

Vierailija kirjoitti:

Joo- o. Tällasta se on. Itse olen myös luopunut tästä haaveesta ja ollut tässä viime vuodet lähinnä lapsen ja ikävän taloustilanteen takia. Arki on helpompaa. Olisin kovasti halunnut toisen lapsen ja mietinkin nyt että voinko uhrata tähän vielä muutaman vuoden ( nyt olen jo auttamatta liian vanha innostumaan mistään tindereistä) toisen lapsen takia. Vai onko minun pakko luopua tuostakin haaveesta ja antaa mahdollisuus sille, että joskus vielä ehkä tapaisin oman ihmiseni. Isoja häitä en kyllä uudenkaan kanssa enää pitäisi. 

Itse onnistuin luopumaan häähaaveista , kun alkoi tuntua siltä että jos mies nyt yllättäen kosisikin, niin enhän mä edes halua hänen kanssa naimisiin! Halusin tosiaan vielä vuosi pari sitten, mutta en enää. Kosinta ei enää korjaisi tilannetta , koska lakkasin haluamasta koko miestä.  En usko minkään romantiikan syttyvän enää tässä , niin monesti eri tavoin torjutuksi olen tullut.  Mietin vaan , e

Tinderistä nyt mitään järkevää tule löytymään. 

Vierailija kirjoitti:

En minäkään enää tuossa iässä haluaisi, jos ei aiemmin ole kelvannut. Kun ei kerran ole lapsia tai yhteistä omaisuuttakaan. En ole parisuhteessa, mutta minäkin olisin halunnut naimisiin ja naimisiin nuorena. Jos nyt tapaisin jonkun niin ei kyllä kiinnostaisi ruveta mitään häitä järkkäämään enkä varmaan edes haluaisi asua yhdessä. Se juna meni jo. 

Miksi edes seurustella sitten sen miehen kanssa, jos on noin katkera? Miksei etsi itselleen kivaa uutta miestä, jota ei tarvi halveksia.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitten ilmeisesti outo, mutta mun mielestäni on todellista rakkautta haluta mennä naimisiin monen vuoden yhdessäolon jälkeen. Silloin on ensihuuma laantunut, on koettu monta vastoinkäymistä ja nähty puolison huonoimmat puolet ja silti halutaan rakastaa aina.

Aivan. Ja turvata toisen elämä toisen mahdollisen kuoleman jälkeen.

Tällöin mennään naimisiin oikeasti rakkaudesta eikä kiimasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on hienoa kun naiset koittaa keksiä jotain syvempää merkitystä tämän taustalta. Äijää ei kiinnostanut nuorempana naimisiinmeno kuten ei suurinta osaa nuorista miehistä.

Mä en ihan ymmärrä, että mikä siinä naimisiinmenossa pelottaa nuorta miestä, jos mies on kuitenkin valmis olemaan ja asumaan jonkun kanssa 10 vuotta. Ei se naimisiin meno ole mikään lopullinen tuomio, aina voi erota jos tosissaan siltä tuntuu. Mutta jos on 10 vuotta ollut niin hyvä suhde että sitten tekee mieli 4-kymppisenä mennä naimisiin niin olishan sen voinut tehdä jo aiemmin, ajallaan. Asioille on oma aikaikkunansa ja hetkensä ja kyllä se on niin, että jos on 10 vuotta jo seurusteltu niin naimisiin meno ei ole enää kovin fresh idea. Se hetki meni jo.

Yhdessä asutaan päivä kerrallaan. Ei yhteen muutettaessa ole mitään tietoa tai sopimusta 10 vuodesta. Yhdessä asuminen on paljon pienempi sitoumus kuin avioliitto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se naimisiinmeno ole miehille mikään juttu. Harva mies tajuaa kuinka tärkeää se on naisille. Harvoin siinä mitään ihmeempää on taustalla.

 

M42

 

Miksi sitten kosia ylipäätään? Varsinkin noin myöhään.

 

Miksi kosinnalla on joku aikaraja? Miten se voi ikinä olla liian myöhään?

Kyllä se voi tulla liian myöhään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kumma, kun mikään ei koskaan kelpaa.

Kyllä se kelpasi ensimmäiset seitsemän vuotta jonka jälkeen vaan luovutin ja luovuin ajatuksesta täysin. Ärsytti ettei mies silloin sanonut mitään tai halunnut oikein edes keskustella asiasta joten painin noiden tunteiden ja surun kanssa ihan yksin. Mies näki miten surullinen olin muiden häissä ja silti mitään ei ikinä tapahtunut. Nyt on vaan auttamatta liian myöhäistä ja oikeastaan ärsyttää että mies edes puhuu asiasta. Ap

 

Miksi on liian myöhäistä?

Koska elimme vuosia suhteessa jossa molemmilla oli koulut käytynä, hyvät työt ja perheet ja ystävät muodostivat molemmille yhteisen lähipiirin. Siinä oli helkkarin monta hyvää ja tasaista vuotta mennä naimisiin, ihan vaan vaikka siellä maistraatissa. Miehellä oli ikää 35v kun olimme olleet yhdessä yli viisi vuotta. Eikä haluni mennä naimisiin ollut mikään salaisuus tai yllätys. Mies ei edes suostunut käymään asiasta mitään järkevää keskustelua vaikka kysyin suoraan että eikö vaan halua mennä naimisiin. Kirjaimellisesti oli vaan hiljaa. Jossain kohtaa sitten olin ottanut asian esille tarpeeksi monta kertaa ja päätin vaan olla vaiti iäksi ja antaa olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis AP on : 
katkerana ravannut muiden häissä mutta itse ei ole saanut suutaan aikaisemmin auki; 
Nyt ne omat häät tai .!! 
Nyt sitten ollan katkeria kun ikäkin alkaa jo 4. ja kaikki on miehen vika?! 
Goood luck 🍀

 

Ap siis kertoi, että aiheesta on puhuttu vuosien varrella, mutta mies ei silloin halunnut sitoutua. Miksi tosiaan mennä naimisiin nyt enää.

ENää? Heillä on puolet elämästä jäljellä!! Loppuelämä olla yhdessä naimisissa.

ok ap, mitä haluat meidän tekevän asialle?

Ai haukkuvan miehet ja miehet?

Tämä selvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mies olisi oikeasti halunnut sinut pitää niin hän olisi mennyt kanssasi naimisiin aikaisemmin. Kun hän ohitti sinun toiveesi niin hän otti samalla riskin että lähdet jonkun toisen mukaan. Minun mieheni haluasi kovemmin naimisiin kuin minä. Johtui varmaan siitä että hän pelkäsi että muuten joku muu vie minut. Nyt ollaan oltu yhdessä yli 20 vuotta ja toivottavasti jatketaan samalla tavalla ainakin vielä seuraavat 20 vuotta.

Tämäpä juuri. Miten paljon mies nyt sitten puhuu naimisiinmenosta? Joka päivä?

Keski-iänkriisi. Tai sitten mies on rumistunut ja nainen kaunistunut ja mies pelkää menettävänsä naisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kumma, kun mikään ei koskaan kelpaa.

Kyllä se kelpasi ensimmäiset seitsemän vuotta jonka jälkeen vaan luovutin ja luovuin ajatuksesta täysin. Ärsytti ettei mies silloin sanonut mitään tai halunnut oikein edes keskustella asiasta joten painin noiden tunteiden ja surun kanssa ihan yksin. Mies näki miten surullinen olin muiden häissä ja silti mitään ei ikinä tapahtunut. Nyt on vaan auttamatta liian myöhäistä ja oikeastaan ärsyttää että mies edes puhuu asiasta. Ap

 

Miksi on liian myöhäistä?

Koska elimme vuosia suhteessa jossa molemmilla oli koulut käytynä, hyvät työt ja perheet ja ystävät muodostivat molemmille yhteisen lähipiirin. Siinä oli helkkarin monta hyvää ja tasaista vuotta mennä naimisiin, ih

Miten nyt on asia muuttunut? Mies puhuu naimisiinmenosta jatkuvasti? Kyselee ehdotuksia päivämääräksi vihkimiselle? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään enää tuossa iässä haluaisi, jos ei aiemmin ole kelvannut. Kun ei kerran ole lapsia tai yhteistä omaisuuttakaan. En ole parisuhteessa, mutta minäkin olisin halunnut naimisiin ja naimisiin nuorena. Jos nyt tapaisin jonkun niin ei kyllä kiinnostaisi ruveta mitään häitä järkkäämään enkä varmaan edes haluaisi asua yhdessä. Se juna meni jo. 

 

Miksi edes seurustella sitten sen miehen kanssa, jos on noin katkera? Miksei etsi itselleen kivaa uutta miestä, jota ei tarvi halveksia.

Vaikka samasta syystä kun se mies pani naista 20v haluamatta nainisiin. Välitön hyöty. Älkää nyt alkako pillittämään kun naiset röykyttävät teitä samalla mitalla kuin te heitä, prinsessat 

Vierailija kirjoitti:

Surullistahan tuossa on se, että elämä on miehen vaikean luonteen takia jäänyt kokonaan elämättä; toisin sanoen lapset hankkimatta, perhe-elämä jäänyt elämättä jne.

Se ettei ole ollut avioliitossa, ei estä mitään noista. 

Vierailija kirjoitti:

Palatakseni ap pohdintaan, että mitä sitä sitten miehelle sanoisi.

 

Minä sanoisin ainakin, että olen asian suhteem tehnyt luopumisen ja surutyön ja nyt häät tuntuisivat naurettavilta. Ja että mua harmittaa, miten isoja pettymyksiä olen joutunut nielemään parisuhteessa ilman, että mies on edes huomannut. Ja varmaan mieskin on joutunut pettymään ja tyytymään minun huomaamattani, kun kerran naimisiinkaan ei ole halunnut. Ja tämä kaikki saa miettimään, onko meillä tarpeeksi tarjottavaa toisillemme lainkaan. Että pitäisikö häiden sijaan suunnitella pariterapia, vai luovuttaa tähän. Häät kumppanin kanssa ei saisi tuntua tältä.

Helmiä sioille. Sanot vaan että "ehkä joskus myöhemmin" niinkuin mies sanoi sinulle. Turha olla järkevä ja emotionaalisesti kypsä absoluuttiselle roskalle.

No sano että juna meni jo, ei enää kiinnosta. Harmillista mutta näin tämä menee.

Tosiaan turha maksaa häistä jos tuntuu pakkopullalta.

Vierailija kirjoitti:

Olen ap ihan samassa tilanteessa, paitsi että meillä on lapsia yhteisomistuksessa oleva koti. Halusin kovasti naimisiin ennen lapsia, mutta mies ei lämmennyt ajatukselle. Halusin kuitenkin lapsia enemmän kuin naimisiinmenoa. Olimme yhdessä lähes kymmenen vuotta ennen esikoisen syntymistä ja asiasta oltiin riidelty jo monta kertaa. Toista lasta odottaessa mies muutti mieltään ja sanoi, että mentäisiin naimisiin ennen vauvan syntymää. Ostin mekot itselleni ja esikoiselle. Suunnitelmana oli hoitaa homma pikaisesti maistraatissa, mutta mies vain pitkitti asiaa, eikä suostunut varaamaan päivää. Loppujen lopuksi reilua kuukautta ennen laskettua aikaa hän sanoi, että haluaa odottaa, kunnes vauva on syntynyt. Lapsen synnyttyä hylkäsin ajatuksen naimisiin menosta kokonaan, eikä asia noussut esille vuosiin. 

 

Nyt nelikymppisenä mies on selkeästi herännyt omaan kuolevaisuuteensa ja haluaisi naimisiin. En ole enää kiinnostunut, olisin halunnut o

Ei häät nelikymppisenä ole mitään noloa. Noloa on tuollainen asenne. Ihmisiä menee naisimisiin eläkeläisinäkin.

"Kiitos viestistä. Avioliitto on minulle ensisijaisesti sitoutumisen symboli ja kuten kirjoitit, tietynlainen seuraava etappi parisuhteessa. Isoista häistä en ole koskaan haaveillut ja esimerkiksi avioehto on minulle itsestäänselvyys. Minulle avioliitto on tavallaan itsestäänselvyys jos ollaan kauan yhdessä ja halutaan olla sitä hautaan asti. Tiedän loogisesti ajateltuna ettei se muuta mitään, mutta ajattelen sen silti olevan perheyksikön perusta ja se että mies ei selvästi halunnut naimisiin jokseenkin järkevän aikaikkunan sisällä kun se oli edes jollain tavalla ajankohtaista tuntuu tietynlaiselta torjutuksi tulemiselta. Ap"

Et siis enää halua sitoutua ja siirtyä eteenpäin suhteessanne, koska olet katkera? Miksi edes roikut tuollaisessa suhteessa?

[...] Olisi edes sanonut että jos haluat naimisiin niin etsi muualta. Mutta ei kun itsekkäästi halusi pitää eduistaan kiinni. Se rakkauden laimentuminen juontaa juurensa tasan tarkkaan tuohon. Jos mies olisi halunnut mennä naimisiin, olisi meillä nyt yhteistä omaisuutta ja varmaan lapsiakin. Niitä kun en suostunut avioliiton ulkopuolisesti hankkimaan.  Ap

Kirjoitat Ap todella analyyttisesti ja mielenkiintoisesti tilanteestasi. Kiitos viesteistäsi siis.

Haluaisin kysyä, että koetko jonkinlaista katkeruutta ja pettymystä, ettet nyt ilmeisesti saanut elämässäsi esimerkiksi lapsia ja sellaista yhteistä perhe-elämää jota toivoit? Oletko hyväksynyt, että tämä elämä meni näin, vai ahdistaako tämä todella?

Mietin mikä oli se dynamiikka, joka sai sinut pysymään tässä suhteessa siitä huolimatta, ettet saanut mitä halusit? Vaikuttaa kuitenkin, että olet voimakastahtoinen ja oman puolesi pitävä, kun et ole suostunut lapsiin tai yhteiseen omaisuuteen avioliiton ulkopuolella. Näin ollen voisin olettaa sinun olevan voimakastahtoinen ja aikaansaava muutenkin. Miksi et siis lopettanut suhdetta jo monia vuosia sitten? Uskoitko miehen vielä kosivan? Vai oliko parisuhteen ja arjen rutiinin ja tottumuksen voima kuin liisteriä, joka esti tämän valinnan.

Anteeksi, jos tämä myös tuntui kuulustelulta. Aidosti olen vain kiinnostunut tästä dynamiikasta, ja selkeästi haluat tätä avata. Siksi mielenkiinnosta tässä kyselen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole hyvä, että ette menneet naimisiin, kun jo 10 vuodessa on rakkaus kadonnut ja katkeruus vallannut mielen. 😌

En sanoisi rakkauden kadonneen, mutta niinkuin joku aiemmin kirjoitti, se on laimennut. Ja se on suoraa seurausta siitä että koin miehen valehtelun ja jahkailun eräänlaisena torjumisena. Toki itse valitsin silti olla suhteessa, mutta tietty emotionaalinen läheisyys ja side katkesi kun tajusin olevani miehelle jonkinlainen arjen hyödyke ja ettei miestä kiinnostanut edes puhua koko aiheesta kanssani. Olin alussa niin sitoutunut rakentamaan yhteisen perheen ja tulevaisuuden ja elin uskossa että mies halusi samaa. Jossain kohtaa sitten aloin tehdä asioita itselleni meidän sijaan. Mies tiesi ja näki miten kärsin ja katsoi vain sivusta. Olisi edes sanonut että jos haluat naimisiin niin etsi muualta. Mutta ei kun itsekkäästi halusi pitää eduistaan kiinni. Se rakkauden laimen

Miksi jäit? Etkä lähtenyt etsimään puolisoa ja isäehdokasta. Vai syytätkö tästäkin miestäsi? 

Mitä ihmettä naiset? Nyt kuulostaa niin omituiselta kirjoitukselta, että... Ihanko oikeasti ajattelette, että silloin se on tyytymistä, kun toisen tuntee läpikotaisin 10 vuoden ajalta? Eikö juuri silloin ole paljon varmempi siitä, että suhteessa haluan loppuelämäni olla, kuin 2 vuoden jälkeen? Olenko minä tehnyt nyt itse väärin, kun suostuin mieheni kosintaan ja sanoin, että mennään sitten, kun meillä on ollut ensimmäinen iso kriisi ja siitä päästy yli. Eli olen varma siitä, että me ollaan toisillemme sopivat, myös vastamäessä. 

Ymmärrän ajatuksen siitä rakkauden huumasta ja sen aikana sovituista häistä, mutta silloin voi mennä moni asia pieleen. Ei tunne toista kunnolla, hyvässä ja pahassa. Mä arvostaisin tuollaista kosintaa enemmän kuin nopeaa. Toki ymmärrän ap:n toiveen ja sen harmituksen, etti mies ole kuunnellut. 

Ps. Me olemme menossa naimisiin nyt kesällä 8 vuoden yhteisasumisen jälkeen, se kriisikin on koettu. 

Myöhään pimeessä kun sähkösopimus loppuu maksamattomien laskujen vuoksi ja naimisiin meno on viimeinen oljenkorsi.