Monenako päivänä viikossa lapsellasi on harrastus?

Tein paljon käsitöitä, kudoin ja ompelin.  Luin paljon.  Kaikki harrastukseni sellaisia yksinäisiä ja itseopiskeltuja.  Kunpa olisin voinut jatkaa balettitunteja.  Kunpa osaisin soittaa jotakin instrumenttia.  Kunpa olisin alottanut jo nuorena jonkin eksoottisen kielen harrastamisen.  Näihin olisi tarvittu vanhempien apua ja usein rahaa, jota meillä entisajan lapsilla ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lasten harrastukset nimenomaan ovat statusjuttu. Keskiluokan statusjuttu maailmassa, jossa aaltovaaseja on jo kaikilla ja lapset on taannutettu ruutujensa ääreen. 

Olisi kiva kuulla perusteluita tälle väittämälle, kun tunnut olevan niin varma asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lasten harrastukset nimenomaan ovat statusjuttu. Keskiluokan statusjuttu maailmassa, jossa aaltovaaseja on jo kaikilla ja lapset on taannutettu ruutujensa ääreen. 

Olisi kiva kuulla perusteluita tälle väittämälle, kun tunnut olevan niin varma asiasta.

No en osaa perustella muuten kuin että olen vanhempana ollut mukana yhdessä jos toisessa paikassa. Olen käynyt musiikkiopistolla vuosia viiden eri opettajan oppilaskonserteissa, olen ollut mukana painotusopetuksen vanhempaintoimikunnissa, olen ollut talkoissa futispiireissä, vienyt lapsia yleisurheiluun, pariin muuhun palloilulajiin ja pariinkin kamppailulajiin. Olen nähnyt lukemattomia vanhempia lukemattomia kertoja mokkapaloja myymässä. Olen nähnyt, mitä eroa on musiikkimutseilla ja futisfatseilla, olen nähnyt miten toisten lasten edistymistä suhteessa omiin seurataan ilolla ja kateudella. Mukavia ihmisiä pääosin, mutta kyllä lasten kilpaillessa melkein jokainen vanhempi on tunteilla mukana.

Oikeastaan ainoat paikat, missä vanhemmilta puuttuu statushakuisuus tavalla tai toisella, ja missä ei aavistuksenomaisia jännitteitä ole, ovat itämaiset kamppailulajit ja suunnistus. Toki kokemukseni perustuvat vain yhteen kaupunkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lasten harrastukset nimenomaan ovat statusjuttu. Keskiluokan statusjuttu maailmassa, jossa aaltovaaseja on jo kaikilla ja lapset on taannutettu ruutujensa ääreen. 

Olisi kiva kuulla perusteluita tälle väittämälle, kun tunnut olevan niin varma asiasta.

No en osaa perustella muuten kuin että olen vanhempana ollut mukana yhdessä jos toisessa paikassa. Olen käynyt musiikkiopistolla vuosia viiden eri opettajan oppilaskonserteissa, olen ollut mukana painotusopetuksen vanhempaintoimikunnissa, olen ollut talkoissa futispiireissä, vienyt lapsia yleisurheiluun, pariin muuhun palloilulajiin ja pariinkin kamppailulajiin. Olen nähnyt lukemattomia vanhempia lukemattomia kertoja mokkapaloja myymässä. Olen nähnyt, mitä eroa on musiikkimutseilla ja futisfatseilla, olen nähnyt miten toisten lasten edistymistä suhteessa omiin seurataan ilolla ja kateudella. Mukavia ihmisiä pääosin, mutta kyllä lasten kilpaillessa melkein jokainen vanhempi on tunteilla mukana.

Tuo viimeinen lause. Eiköhän suurin osa ole tunteella mukana siksi, että toivoo onnistumista omalle lapselleen, koska lapsi on tehnyt kovan työn sen harrastuksen eteen. Tottakai sitä toivoo, että se työ kantaa hedelmää. Ihan sen lapsen takia. 

Ja sori nyt vaan, tuosta sinun meriittiluettelosta tulee lähinnä sellainen olo, että lasten harrastukset ja painotusluokat ovat sinulle statusjuttu. Suurimmalle osalle vanhemmista esim. harrastukset ovat vaan yksi arjen asia.

Kiitoksia vain analyysista, 164. Varmasti lasten harrastukset ovat minulle jonkinlainen statusjuttu. Mutta kyllä ne ovat sitä muillekin, ja väittäisin että keskimäärin enemmän kuin itselleni.

Kun lapsille valitaan harrastuksia, valitaan heille samalla kavereita ja elämäntapaa. Tämän näkee harrastuksien sisällä hyvin raadollisesti, esimerkiksi siten että jalkapallossa ei etene parhaiten se lahjakkain ja motivoitunein, vaan se jonka tukka on vaalea ja suomen kieli virheetön ja jonka isä ja äiti ovat olleet jo muksuna samassa seurassa ja jonka perheelle löytyy aina autokimppailijoita. Ai niin, joku tässä ketjussa jo kutsuikin sitä sosiaalisten verkostojen luomiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitoksia vain analyysista, 164. Varmasti lasten harrastukset ovat minulle jonkinlainen statusjuttu. Mutta kyllä ne ovat sitä muillekin, ja väittäisin että keskimäärin enemmän kuin itselleni.

Kun lapsille valitaan harrastuksia, valitaan heille samalla kavereita ja elämäntapaa. Tämän näkee harrastuksien sisällä hyvin raadollisesti, esimerkiksi siten että jalkapallossa ei etene parhaiten se lahjakkain ja motivoitunein, vaan se jonka tukka on vaalea ja suomen kieli virheetön ja jonka isä ja äiti ovat olleet jo muksuna samassa seurassa ja jonka perheelle löytyy aina autokimppailijoita. Ai niin, joku tässä ketjussa jo kutsuikin sitä sosiaalisten verkostojen luomiseksi. 

Vähän ohis, mutta juuri tuosta syystä en halunnut lastani joukkuelajiin. Oman lapsuuden kokemuksen mukaan siellä on aina tietty nokkimisjärjestys, joka perustuu ei urheiluun liittyviin asioihin. Ja varsinkin tyttöjoukkueissa se sosiaalinen puoli saattaa olla hyvin myrkyllinen monella tavalla ja sielläkin tiukka nokkimisjärjestys. Yksilölajeissa, kuten yleisurheilu, pärjää se, jolla on lahjoja ja motia treenata ja toki seuran valmennuksen taso vaikuttaa myös. Siellä myöskin on minusta keskivertoa vähemmän sellaista kukkoilua oman lapsen paremmuudesta. Eikä vastaavaa juurikaan ainakaan omissa ympyröissä esiinny edes lasten kesken, vaan ne hyvin pärjäävät ovat yhtälailla kavereita kaikkien kanssa, kaikkia kannustetaan ja kaikkien onnistumisesta iloitaan.

7 päivää viikossa ratsastavat, omat hevoset kun ovat halunneet ja saaneet. 2pv viikossa valmennus ja välillä kisamatkoja.

Ei oo oon köyhä yh mama rahat riittää vaan xtra lihapulliin ja euroshopper spagettiin

11-vuotiaalla treenit kolmesti viikossa ja pelit päälle, 15-vuotiaalla kolmet lajitreenit sekä yhdet oheistreenit, joiden lisäksi käy itsenäisesti salilla ja lenkillä, yleensä malttaa pitää yhden lepopäivän viikossa. Pelit toki lisäksi, joten tarvittaessa jättää esim. lenkin väliin.

Ei mielestäni liikaa kummallekaan, ja ollaan myös annettu matalalla kynnyksellä jäädä kotiin jos väsyttää. Hyvin harvoin ovat halunneet jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Numerolle 146.

Kilpailunhaluiset vanhemmat saavat usein kilpailunhaluisia lapsia, ja varmasti lapsi voi kukoistaa tuollaisessa ympäristössä. Mutta sitten on myös lapsia, jotka ovat niin herkkiä tulkitsemaan vanhempiensa toiveita, että he eivät itsekään tiedä, haluavatko itse harrastaa vai haluavatko harrastaa siksi että tietävät sen olevan vanhemmille tärkeää.

Väitän, että yksikään alle kouluikäisenä aloitettu harrastus ei ole lapsen oma päätös. En sano, että se olisi paha asia, eihän sen ikäinen lapsi päätä itse myöskään syömisestä tai nukkumaanmenosta. Totean vain, että vanhemman pitää tiedostaa asia. 
Lisäksi pitää ymmärtää, että jos oikeasti haluaa lapsensa menestyvän, ei pidä lukita häntä viisivuotiaana yhden lajin piiriin. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän lapsi tekee erilaisia asioita, sitä varmemmin hän löytää isompana oman juttunsa ja menestyy aikuisiällä - jos se tärkeää pe

Kyllä meidä poika pyyti päästä kiekkokouluun eskari-iässä. Jääkiekko on sen jälkeen rytmittänyt koko perheen elämää viimeiset kymmenen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antakaa lapselle mahdollisuus löytää oma polkunsa.. Meillä sai lapset kokeilla omia juttujaan oli Jousiammuntaa..Uintia.. Palokuntaa.. Jääkiekkoa..Jalkapalloa ja Säbää yms. Toiselle jäi jalkapallo harrastukseksi toiselle Säbä.. 

Kyllähän se vaatii myös vanhemmilta on harkkoja..kisareissuja.. talkoita etc eikä toki ilmaisia harrastukset ole mutta se aika kumminkin kestää aika vähän aikaa .

Molemmat lapset löysi harrastuksen parista kaveripiirin jotka vieläkin yli 10 vuotta harrastusten lopettamisesta ovat voimissaan

Siis tämä! Kyllä minä siellä kentän laidalla istun ihan mielelläni viikonloput ja kesällä koko lomani, kun se tekee lapsen onnelliseksi. Ohi kiitävä hetki tämä, kun vanhempia tarvitaan. Kuitenkin ne ystävyyssuhteet ja elämäntaidot mitä harrastukset tuo, ovat täysin korvaamattomia. 

Ohi kiitävä hetki, mutta usein sellainen hetki, jolloin elämässä on paljon muutakin meneillään. Entäpä jos lapsella sattuisi olemaan vanhat ja sairaat isovanhemmat, jotka tarvitsisivat sinua? Moni meistä joutuu tekemään tällaisiakin valintoja. Menevätkö lapsen harrastuksen korvaamattomat tai vaihtoehtoisesti hyvin lyhytaikaisiksi jäävät ystävyyssuhteet esimerkiksi oman isäsi tai äitisi edelle? Olisitko valmis myös itse vanhana siihen, että lapsesi asettaisi lapsensa harrastuksen samalla tavalla etusijalle? Tai entäpä jos lapsia on useampia, heidän lajimieltymyksensä kalliita eikä kaikille pystytä tarjoamaan samaa harrastusmahdollisuutta?

Mä jokapäivä "töitä" teen, laulaa romani Allan invapaikalla myymässä lestiä.

10v tyttö käy ratsastamassa aina kun minulla vaan on varaa maksaa se. Hän on tosi innostunut ja kehittynyt valtavasti. Aiemmin ei ollut oikein sosiaalinen, nyt on saanut tallilta valtavasti kavereita. 3-4 kertaa viikossa yleensä ratsastaa.

Joka päivä syö räkää ja kaivaa korvavaikkua.

Pojalla on käsi housussa ihan joka päivä ja yö.

Kaikilla ei ole varaa laittaa lastaan mihinkään harrastukseen. Matkat voi myös olla pitkiä. On lapsia joita ei harrastus kodin ulkopuolella edes kiinnosta. Kotona voi tehdä mieleisiä asioita. On paljon muutakin mukavaa  kun puhelimen käyttö

Lainaus:*Ohi kiitävä hetki, mutta usein sellainen hetki, jolloin elämässä on paljon muutakin meneillään. Entäpä jos lapsella sattuisi olemaan vanhat ja sairaat isovanhemmat, jotka tarvitsisivat sinua? Moni meistä joutuu tekemään tällaisiakin valintoja. Menevätkö lapsen harrastuksen korvaamattomat tai vaihtoehtoisesti hyvin lyhytaikaisiksi jäävät ystävyyssuhteet esimerkiksi oman isäsi tai äitisi edelle? Olisitko valmis myös itse vanhana siihen, että lapsesi asettaisi lapsensa harrastuksen samalla tavalla etusijalle? Tai entäpä jos lapsia on useampia, heidän lajimieltymyksensä kalliita eikä kaikille pystytä tarjoamaan samaa harrastusmahdollisuutta?*

Kyllä lapseni harrastukset menisivät muiden velvollisuuksieni edelle. Toisaalta lapsillani on kaksi vanhempaa, joten vuorottelu on mahdollista. Samaten yhteistyö ja esim kuljetuksissa vuorottelu on mahdollista myös muiden vanhempien kanssa. Ja ilman muuta oletan, että oma lapseni aikuisena laittaa oman perheensä ja lapsensa etusijalle. Hänellä ei ole velvollisuutta hoitaa minua. Harrastukset mahdollistetaan tietysti käytettävien rahavarojen mukaisesti. Ts tulevaa formulatähteä tai huippuratsastajaa ei meidän lapsista tule, mutta ns normaalit joukkue- ja yksilölajit ovat mahdollisia.

Meillä minä äitinä pakotin lapselle yhden kodin ulkopuolisen harrastuksen, kun lapsi aloitti koulun. Lapsi sai itse valita. Pitkään se oli partio, myöhemmin luontoon ja retkeilyyn liittyvä muu harrastus, joka on jatkunut mm. yhdistystoimintaan osallistumisena. Sittemmin mukaan on tullut mm. tanssi kerran viikossa. Itsenäisesti lapsi on harrastanut lukemista ja arkkitehtonista piirtämistä jo pidempään. 

Kyllä ohjattu ja tavoitehakuinen harrastaminen on tyhjentänyt kerrostalojen pihat ja omakotialueiden kadut. Ei näy muuta kuin tila-auton perävalot, kun lapsia kuskataan taas uuteen harrastukseen. Meillä ei ole ollut mahdollista kuskata lasta säännöllisesti harrastuksiin (vuorotyöt), joten ehtona on ollut sekin, että harrastukseen pääsee itse kulkemaan mahdollisimman turvallisesti ja sujuvasti. Onneksi on löytynyt mieluista tekemistä kävely- tai bussimatkan etäisyydeltä.

Lapsilla on enemmän harrastusmahdollisuuksia koskaan, monet vanhemmat tässä ketjussa kertovat avoimesti kuinka ovat valmiita antamaan kaiken rahansa ja vapaa-aikansa lasten harrastuksille ja asettamaan nämä harrastukset etusijalle esimerkiksi vanhoihin läheisiinsä nähden.

Koskaan ei ole vanhemmilla ollut näin paljon aikaa ja rahaa lastensa asioihin. Siitä huolimatta lapset ja nuoret ovat hauraita, ahdistuneita, vailla resilienssiä ja peloissaan tulevaisuuden edessä. Miten tässä näin kävi?

Nyt moni tulee varmaan kertomaan, että meillä ainakin menee tosi hyvin. Mutta silti kehotan, vaikka vain yleisellä tasolla, pohtimaan onko yhteiskunnassamme hieman sitä vikaa, että joka nuorelle kerrotaan, että voit olla ihan mitä tahansa, mutta sitten tarjolla ei kuitenkaan ole käytännön osallisuutta mihinkään tärkeään.

Empä ole tullut kysyneeksi, pitää varmaan ens kerran kun käyvät kysyä.