Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin lapsia, jos voisin olla varma että niiden isä kantaisi saman vastuun kuin minä.
07.01.2026 |
Mutta harvoin se niin menee. Helposti mies alkaa vältellä vastuuta ja se pikkuhiljaa siirtyy naiselle. Lopulta nainen on se jolla on päävastuu lapsesta, ja mies saa itse päättää milloin haluaa hoitaa lasta.
Omat vanhempani hoitivat perheen ns. tavanomaisesti, eli isä piti lyhyet isyyslomat ja äiti oli paljon pidempään kotona. Ja äiti kantoi päävastuun lapsista ja myös kotitöistä, isä taas "auttoi" silloin kun äiti erikseen pyysi. Eli lastenhoito ja kotityöt muuttuivat jossain vaiheessa äidille kuuluviksi hommiksi, ja kun isä teki niitä se oli hänen mielestään "äidin auttamista". Eikä missään nimessä hänelle kuuluvien tehtävien tekemistä.
En suin surminkaan halua samaa itselleni. En ikinä.
Jotta siis voisin lisääntyä, pitäisi ensin saada täydet takuut siitä ettei lasten isä rupea työntämään omia vastuitaan minulle. Eli taidan jäädä lapsettomaksi.
N29
Kommentit (202)
Olen kyllä huomannut, että sellainen muksu myös surettaa ottaa sen parhaan paikan sohvalta, meluaa ja sotkee. N25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Edes ensikertalaiselle isälle ei pitäisi taaperon tavoin sanoittaa että hei, nyt parisuhde ei näytä samalta kuin ennen huutavaa vauvaa joka lyö koko arjen uusiksi. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, ja miehen tulisi omatoimisesti ottaa vastuuta vauvan hoidosta. Kaipuu läheisyyteen ja kumppanuuteen ei häviä siltä naiselta mihinkään, mutta synnytyksen jälkeen olet mahdollisesti tikattu koko alakerrasta ja hormonit ovat aivan sekaisin, joten intiimi kanssakäyminen ei usein tule hetkeen kysymykseenkään"
Yksi parisuhteen suuri kompastuskivi on juuri se jos asiota aletaan pitää itsestäänselvinä eikä niitä enää sanota sille toiselle. Mitä ihmettä maksaa sanoa sille kumppanille että "minäkin kaipaan sinua vaikka en ihan vielä seksiin kykene" vaikka asia olisi miten itsestään selvä?
Ihminen valitettavasti usein unohtaa itsestäänselvyydetkin jos niitä ei koskaan sanota. Ihan samoin kun pidämme pahana jos joku ei koskaan sano että "rakastan sinua" vaikka pitäisi olla itsestäänselvää että rakastaa, myös sen toisen kaipuu pitää välillä sanoittaa että se ei unohdu arjessa. Se pieni hymy, halaus tai pusu arjen keskellä ei ole keltään pois mutta vaikuttaa aivan valtavan paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinun pitää ottaa itsellesi mahdollisimman kiltti mies, joka tekee aina mitä sinä sanot.
Aloittajagan kirjoitti, että hän ei halua miestä, jolle pitää joka asia kertoa mitä pitää tehdä. Hän haluaa miehen, joka osaa toimia oma-aloitteisesti ja kantaa vastuunsa.
Silloin hänen pitää pystyä myös oikeasti antamaan se vastuu miehelle ja antaa hänen tehdä asiat omalla tavallaan.
Omaan tapaan vetoaminen ei tarkoita että lasta saa vahingoittaa tai asettaa vaaraan, eikä myöskään aiheuttaa tuhoa ja sotkua lisätyöksi sille toiselle vanhemmalle. Miehet jotka valittaa siitä ettei heidän anneta olla isejä, ovat aina tekemässä juuri tätä (muutoinhan heidän toiminnasta ei ns. nalkutettaisi). Eli perimmilt
Mun isä antoi juuri minun siskopuolen kyläillessä roikkua portaissa monen sada euron robotti-imurin yläpuolella. Kauhuissani katsoin, varmaan odotti minun ottavan jonkun vastuun roolin siinä. Ehei, ihan olisin laskun antanut jos olisi rikkonut.
Vierailija kirjoitti:
"Ja jonka ei ilmeisesti tarvitse huomioida naisensa ja lapsensa tarpeita."
No tietenkin pitää. Jos haluaa saada sen tuoreen äidin rakkauden, pitää tietenkin osoittaa samaa rakkautta ja huolenpitoa sen äidin suuntaan.
Ihmettelen miten monien mielissä puolisot muuttuvat äkkiä melkein vihollisiksi kun lapsi syntyy. Ikäänkuin se koko entinen parisuhde vain lakkaisi olemasta. Eihän se niin voi menne.
Hold my beer. -keskiverto mies
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla on sama laulu joka päivä. Kukaan mies ei koskaan tee mitään ja naiset tekevät aivan kaiken. Muuttakaa muualle sieltä Pihtiputaalta.
Ihmettelen samaa.
Sitä on sellaisiakin pariskuntia jotka kykenevät jopa siivoamaan ja laittamaan ruokaa yhdessä. Lasten hoito kyetään sopimaan sovussa, uhriutumatta ja joustaen. Lapsi ei ole jokin toiselle dumpattava riesa.
Mites usein näette tälläisistä friikeistä juttuja lehdissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa tässä olen miettinyt, että en enää tekisikään esim. ruokaa itselleni vain muille. En halua elää elämääni muiden hyväksikäytettävänä. Miehille nyt kaikki on ylivoimaista. N25
Ja myöskään raskaus ja synnytysväkivalta eivät houkuta.
Sattuuko hengittäminen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä kohdassa kommenttiani olen kirjoittanut jotain sellaista? Mies ei kaipaa toista äitiä, mutta kun mies on lähtenyt parisuhteeseen, niin mies on halunnut löytää naisen. Naisen tulee äitinäkin muistaa ja käsittää olevansa nainen, ja miehen tulee isänäkin muistaa olla myös mies. Parisuhde rakentuu intohimolle, eikä millekään muulle. Parisuhde ei ole sitä, etä on yhteinen postilaatikko, tai yhteinen omakotitalo.
Jos naisella ei ole aikaa tehdä muuta, ja huomioida pelkästään lapsia, se tarkoittaa, että mies on jättänyt naisen hoitamaan kaiken itse äitinä ja sen jälkeen odottaa lapsenomaisesti, että se nainen vielä huomioi sitä miestäkin kuin äiti, ilman, että miehen tarvitsee asialle tehdä mitään. Jos parisuhde rakentuu vain "intohimolle" niin se kyllä kaatuu sitten aika nopeasti.
Hankkisit sinäkin sen äijän ja lapsen, niin saat käytännön konkretiaa ajatustesi taakse. Minä olen omana aikanani sentään ollut lapseni kanssa puoli vuotta hoitovapaalla isänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kyllä jos "pikkulapsiajalla" tarkoitetaan joitain kuukausia eikä mitään vuosia. Mitään parisuhdetta ei voi laittaa hyllylle loputtoman pitkäksi ajaksi ja kuvitella että se tulisi sieltä enää samanlaisena takaisin."
Se että tämä hyvin järkevä ja maltillinen kirjoitus sai heti neljä alapeukkua (eikä yhtään yläpeukkua) korreloi kyllä aika hyvin nykyisten avioerolukujen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
"Edes ensikertalaiselle isälle ei pitäisi taaperon tavoin sanoittaa että hei, nyt parisuhde ei näytä samalta kuin ennen huutavaa vauvaa joka lyö koko arjen uusiksi. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, ja miehen tulisi omatoimisesti ottaa vastuuta vauvan hoidosta. Kaipuu läheisyyteen ja kumppanuuteen ei häviä siltä naiselta mihinkään, mutta synnytyksen jälkeen olet mahdollisesti tikattu koko alakerrasta ja hormonit ovat aivan sekaisin, joten intiimi kanssakäyminen ei usein tule hetkeen kysymykseenkään"
Yksi parisuhteen suuri kompastuskivi on juuri se jos asiota aletaan pitää itsestäänselvinä eikä niitä enää sanota sille toiselle. Mitä ihmettä maksaa sanoa sille kumppanille että "minäkin kaipaan sinua vaikka en ihan vielä seksiin kykene" vaikka asia olisi miten itsestään selvä?
Ihminen valitettavasti usein unohtaa itsestäänselvyydetkin jos niitä ei koskaan sanota. Ihan samoin kun pidämme pahana jos joku ei koskaan sano et
En kiellä etteikö arjen huomionosoituksia kaipaisi aina, mutta tässä keskustelussa ja kontekstissa puhutaan dynamiikasta jossa mies ei ota vastuuta vauvasta tai huolehdi äidin hyvinvoinnista vaan elää elämäänsä kuten ennen lastaankin ja tulee mustasukkaiseksi kun naisen päähuomio on siinä avuttomassa lapsessa. Ja sen sijaan että tekisi jotain rakentavaa asialle, alkaa passiivisaggressiivisesti nakkelemaan niskojaan.
Ideaalitilanteessa vauvan syntymä on koko vuoden kohokohta ja perhe vaipuu alussa vauvakuplaan totuttelemaan uuteen arkeen. Isä osallistuu vauvanhoitoon ja huomioi palautuvaa äitiä ja molemmat ovat onnensa kukkuloilla. Ja se äidin erikoishuomiointi perustuu nimenomaan siihen että synnytys on harvoin mikään kovin helppo rupeama vaan jos et edes repeä, on kohdussa miehen kämmenen kokoinen avohaava ja jokainen menettää enemmän tai vähemmän verta. Puhumattakaan hormoneista.
Oma appiukkoni, joka on syntynyt -60 luvulla oli kuulema herännyt anopin kanssa ruokkimaan vauvaa yöllä. Toi rinnalle, haki äidille vettä. Hoivasi vaimoaan ja oli tukena. Sitten taas oma isäni oli käskenyt äidin ja vastasyntyneen minun nukkumaan sohvalle koska kitisevä vauva häiritsi yöuniaan. Ei varmaan vaikea miettiä kumman vaimo voi paremmin ja oli tyytyväisempi parisuhteeseen.
Pointti on että miehen tulee ottaa vastuuta vauvasta ilman että nainen aina erikseen pyytää. Ja osoittaa empatiaa ja hellyyttä vaimoaan kohtaan, sen sijaan että toimitaan päinvastoin ja annetaan vaimon vastata lapsesta ja vattuillaan huomion puutteen takia kuin mikäkin uhmaikäinen itsekäs kakara. Jälkimmäinen miestyyppi on se sellainen joka suuttuu jos vaimo sairastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Panisin jos haluaisin lapsia mutta kun en halua.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti ei niin tyhmää miestä ole missään, joka sinun ehtoihisi alistuisi!!!
Milloin hän työnsä tekee ja hankki elatuksen??
Minullakin ex huokaisi, kun pyysin osallistumaan enemmän kotitöihin, että milloin hän muka ehtii kun käy töissä.
Jostain syystä siinä lausahduksen aikana unohti se, että minäkin tein 100 prosenttista työaikaa, ja maksettiin laskut puoliksi. Niin millä ihmeen logiikalla minun olisi pitänyt ihan vaan hyvää hyvyyttäni huolehtia huushollistakin yksinäni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kyllä jos "pikkulapsiajalla" tarkoitetaan joitain kuukausia eikä mitään vuosia. Mitään parisuhdetta ei voi laittaa hyllylle loputtoman pitkäksi ajaksi ja kuvitella että se tulisi sieltä enää samanlaisena takaisin."
Se että tämä hyvin järkevä ja maltillinen kirjoitus sai heti neljä alapeukkua (eikä yhtään yläpeukkua) korreloi kyllä aika hyvin nykyisten avioerolukujen kanssa.
Jospa et argumentoisi asian vierestä, ikäänkuin joku olisi väittänyt sitä mitä vastaan sinä argumentoit.
Toisekseen, nuolien kyttääminen ja kerjääminen on noloa. Älä sano mitään jos et kestä sitä ettei kaikki ole kanssasi samaamieltä.
Vierailija kirjoitti:
"Edes ensikertalaiselle isälle ei pitäisi taaperon tavoin sanoittaa että hei, nyt parisuhde ei näytä samalta kuin ennen huutavaa vauvaa joka lyö koko arjen uusiksi. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, ja miehen tulisi omatoimisesti ottaa vastuuta vauvan hoidosta. Kaipuu läheisyyteen ja kumppanuuteen ei häviä siltä naiselta mihinkään, mutta synnytyksen jälkeen olet mahdollisesti tikattu koko alakerrasta ja hormonit ovat aivan sekaisin, joten intiimi kanssakäyminen ei usein tule hetkeen kysymykseenkään"
Yksi parisuhteen suuri kompastuskivi on juuri se jos asiota aletaan pitää itsestäänselvinä eikä niitä enää sanota sille toiselle. Mitä ihmettä maksaa sanoa sille kumppanille että "minäkin kaipaan sinua vaikka en ihan vielä seksiin kykene" vaikka asia olisi miten itsestään selvä?
Ihminen valitettavasti usein unohtaa itsestäänselvyydetkin jos niitä ei koskaan sanota. Ihan samoin kun pidämme pahana jos joku ei koskaan sano et
Epävarma kumppani olisi melkoinen riesa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kyllä jos "pikkulapsiajalla" tarkoitetaan joitain kuukausia eikä mitään vuosia. Mitään parisuhdetta ei voi laittaa hyllylle loputtoman pitkäksi ajaksi ja kuvitella että se tulisi sieltä enää samanlaisena takaisin."
Se että tämä hyvin järkevä ja maltillinen kirjoitus sai heti neljä alapeukkua (eikä yhtään yläpeukkua) korreloi kyllä aika hyvin nykyisten avioerolukujen kanssa.
Ei se parisuhde mihinkään katoa tai joudu hyllylle vaan sen tulee muuttaa muotoaan koska olosuhteet ovat muuttuneet radikaalisti. Samalla tavalla jos vaimosi vaikka sairastuu syöpään parisuhde muuttuu hoitojen ja palautumisen ajaksi pitkäksi aikaa.
"En kiellä etteikö arjen huomionosoituksia kaipaisi aina, mutta tässä keskustelussa ja kontekstissa puhutaan dynamiikasta jossa mies ei ota vastuuta vauvasta tai huolehdi äidin hyvinvoinnista vaan elää elämäänsä kuten ennen lastaankin ja tulee mustasukkaiseksi kun naisen päähuomio on siinä avuttomassa lapsessa. Ja sen sijaan että tekisi jotain rakentavaa asialle, alkaa passiivisaggressiivisesti nakkelemaan niskojaan. "
Ymmärrän pointin mutta se on hieman liian mustavalkoinen ja kärjistävä. Ikäänkuin mies olisi aina joko itsekeskeinen ääliö joka ei tuijota kuin omaa napaa tai sitten loputtoman kärsivällinen unelmamies joka laittaa kaikki omat tarpeet ja tunteet piiloon vuosiksi. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista.
Myös se sinällään rakastava ja paljon vaimon ja lapsen eteen tekevä mies voi huonona hetkenä turhautua ja kiukutella vaikka ei haluaisi. Kukaan meistä ei ole kone. Ne miehen tarpeet eivät katoa vaikka miten yrittäisi.
Ja siksi tästä ei minusta pitäisi tehdä mitään liian roolitettua mallia jossa miehen osa on olla aina äitiä ymmärtävä ja kaikki omat tarpeet sivuun laittava pyhimys. Mies ei ole pyhimys eikä ole se äitikään. Kumpikin voi olla väsynyt, turhautunut ja vaikka mitä. Ja kaivata sellaista jota oli ennen mutta ei enää. Ei aina mutta välillä. Ja siinä sitten pitäisi ymmärtää puolin ja toisin että kumpikaan ei ole sellainen pahuuttaan tai koska on huono vanhempi vaan koska niin se vain menee.
Tietenkään aikaa ja mahdollisuuksia ei ole kuten ennen lasta. Mutta ratkaisevaa on se miten nainen tämän kommunikoi miehen suuntaan. Tiuskiiko vain että "mitäs siinä vonkaat" vai kertooko miehelle että nainen itsekin kyllä kovasti jo kaipaisi sitä entistä läheisyyttä miehen kanssa mutta ei nyt vain vielä ole siihen mahdollisuutta.
Minulla esikoisen aikaan imettäminen ei sujunut, kun maitoa ei tullut tarpeeksi ja imetykseen meni pari tuntia kerrallaan. Meillä ei siis ruoka ollut aina valmiina miehen tultua töistä. Pakko myöntää, että ei siinä oma mieliala kohentunut, kun mies ensi töikseen ihmetteli eikö ole ruokaa ja alkoi sitten suupielet alaspäin kokkaamaan. Samoissa tunnelmissa se loppupäivä sitten meni.
Vierailija kirjoitti:
"En kiellä etteikö arjen huomionosoituksia kaipaisi aina, mutta tässä keskustelussa ja kontekstissa puhutaan dynamiikasta jossa mies ei ota vastuuta vauvasta tai huolehdi äidin hyvinvoinnista vaan elää elämäänsä kuten ennen lastaankin ja tulee mustasukkaiseksi kun naisen päähuomio on siinä avuttomassa lapsessa. Ja sen sijaan että tekisi jotain rakentavaa asialle, alkaa passiivisaggressiivisesti nakkelemaan niskojaan. "
Ymmärrän pointin mutta se on hieman liian mustavalkoinen ja kärjistävä. Ikäänkuin mies olisi aina joko itsekeskeinen ääliö joka ei tuijota kuin omaa napaa tai sitten loputtoman kärsivällinen unelmamies joka laittaa kaikki omat tarpeet ja tunteet piiloon vuosiksi. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista.
Myös se sinällään rakastava ja paljon vaimon ja lapsen eteen tekevä mies voi huonona hetkenä turhautua ja kiukutella vaikka ei haluaisi. Kukaan meistä ei ole kone. Ne miehen tarpeet eivät katoa vaik
Kukaan ei ole täydellinen. Kun keskustelussa puhutaan juuri niistä miehistä jotka tekee tuota paskaa tahallaan. Älä yritä vaihtaa keskustelun aihetta miehiin joilla on joskus huono päivä, nuo miehet jotka haluavat muille huonon päivän joka päivä eivät tarvitse suojeluasi vaan herätyksen vastuunkantoon ja parempaan isyyteen.
"Epävarma kumppani olisi melkoinen riesa."
Oletko siis niitä "sanon kyllä sitten jos lakkaan rakastamasta" ihmisiä?
"Jospa et argumentoisi asian vierestä, ikäänkuin joku olisi väittänyt sitä mitä vastaan sinä argumentoit."
No mitä mieltä sinä olet asiasta? Miten paljon ja missä vaiheessa pikkulapsiarkea parisuhdetta pitää hoitaa vai pitääkö ollenkaan?
Ja myöskään raskaus ja synnytysväkivalta eivät houkuta.