Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.
Läheiseni on ollut terapiassa vuosia. Hän osaa nyt nimetä tunteitaan, käyttää sanoja kuten turvattomuus, rajat, traumaattinen kokemus ja olla totta omana itsenään. Hän on oppinut puhumaan kauniisti itselleen ja vaatimaan itselleen parempaa.
Nyt kaikki, mikä ei tunnu hyvältä, on väärin sanottu. Kaikki, mikä ei ole pehmeää, on emotionaalisesti turvatonta. Jos sanon jotain suoraan, hän vetäytyy tai suuttuu. Jos ehdotan, että ehkä hänkin voisi katsoa omaa toimintaansa kriittisesti, hän ilmoittaa, että minä en puhu hänen kanssaan kunnioittavasti.
Terapia on opettanut hänet vaatimaan turvaa mutta ei rakentamaan sitä itse. Se on opettanut hänet puhumaan tunteistaan mutta ei kestämään toisen ihmisen tunnesävyä, jos se ei ole hyväksyvä tai neutraali. Ja ennen kaikkea: se on tehnyt hänestä haavoittuvuutensa vartijan. Ei ihmisen, joka olisi oppinut kestämään elämää, vaan ihmisen, joka on oppinut odottamaan, että koko ympäristö järjestyy hänen haavoittuvuutensa ympärille.
Nyt jokainen väärä sävy on rajanylitys. Jokainen jämäkämpi lause laukaisee vanhan haavan. On kuin keskustelut olisivat muuttuneet terapian jatkoksi mutta minä en ole terapeutti, enkä halua olla.
Ja pahinta on tämä: jos en suostu siihen rooliin, jos en puhu "turvallisesti", hän vetäytyy, hiljenee, tai kertoo kokeneensa minut uhkaavana. Ikään kuin ainoa oikea tapa olla hänen kanssaan olisi nyt puhua varoen, empaattisesti, tarkkaan asetelluilla sanoilla ikään kuin koko ajan joku lapsi kuuntelisi.
En tiedä, missä vaiheessa terapia lakkasi olemasta parantumista varten ja muuttui uudeksi normiksi, jota kaikkien muidenkin pitäisi noudattaa. Missä vaiheessa ihmisen haavoittuvuus muuttuu syyksi vaatia muilta käytöstä, jota kukaan ei osaa luonnostaan? Entä minä? Olen alkanut pidätellä itseäni, koska tiedän, että yksikin väärä sana voi tehdä hänelle "turvattoman olon".
Kommentit (518)
Olen tavannut koko perheensä menettäneen ihmisen joka ei todellakaan ollut empaattinen, ennemminkin ilkeä ja itsekäs.
Minulla oli hyvä tuuri. Oli viisas terapeutti ja aito, rakastava suhde jossa olin aluksi umpihullu ja traumojeni vietävissä. Terapeutti käytti istunnot siihen, että ymmärrys myös toisen ihmisen sielunelämästä lisääntyisi, enkä vaan kaivelisi omaa napanöyhtää. Opin ymmärtämään sekä itseäni että toista. Olisin varmaan jäänyt ilman tätä asetelmaa ap:n kuvaamaan tilaan.
Onko ystävällä ollut nuorempana taipumus ottaa ovimaton rooli ihmissuhteissa? Ja nyt, kun hän on saanut terapian avulla sekä selkärankaa, että hyviä vakiofraaseja ja latautuneita termejä puolustautumiseen, on tuollaisesta piikit pystyssä olemisesta tullut helpompaa?
Ei empatia ole terveyden merkki aina.
Toisinaan se on vaan toisten taakkojen kantamista.
Vierailija kirjoitti:
Olen tavannut koko perheensä menettäneen ihmisen joka ei todellakaan ollut empaattinen, ennemminkin ilkeä ja itsekäs.
Millä tavoin koko perheen menettämisen pitäisi jalostaa ihmistä erityisen empaattiseksi? Aivan järkyttävä kriisi.
Tunnistan ap:n kaltaisia "ystäviä". Riidanhaluisia, jotka haluavat suoltaa ulos kaikki törkeydet ja loukkaukset ilman, että muut saisi sanoa vastaan mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.
Meidän koulussa oli yksi just tuollainen tyttö. Lastensuojelu ja sosiaalitoimi sijoitti sukulaisille ja järjesti elämänsä, mutta silti hänellä oli aina vaikeampaa kuin kenelläkään.
Siis olisiko hänen pitänyt vaan olla normaali ja esittää että kaikki ok nyt kun ihan sukulaisille sentään sijoitettiin ja joku muu järjesteli elämän, jota hän ikinä ei halunnut?
Meidän koulussa oli tuollainen, joka aina kiukkuili toisille lapsille omia ongelmiaan ja sai raivareita ennen äitienpäivää, lopulta toiset lapset alkoi karttamaan tätä arvaamatonta, ja sitten meitä luokkalaisia alettiin syyttää kiusaamisesta.
Hän käy läpi omaa polkuaan, joka ei ole sinun kannettavaksesi tarkoitettu. Ota vähän, tai paljon, etäisyyttä ihan sen mukaan miltä itsestäsi tuntuu. Pidä omat rajasi mitä tarviit.
Parhaiten empatiaa ihmisille opettaa kuulemma lemmikit lapsuudessa. Eli vaikka ois paskat vanhemmat, niin jos on lemmikki, niin sen avulla oppii empatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että terapioissa ihmiset ohjataan hyökkäämään läheistensä kimppuun. Onhan valtamediassakin ollut juttuja joissa kerrotaan esimerkiksi kuinka nuori ihminen on muka terapiassa tajunnut, että hänen vanhempansa ovat olleet hänelle myrkyllisiä. Sen takia nuori on sitten lopettanut yhteydenpidon vanhempiinsa.
Ja mitenköhän objektiivinen se vanhempien näkemys näissä on? Oma vanhempani saattaisi ihmetellä vastaavaa, vaikka minulla on vuosikausien raskas perheväkivaltatausta. Ja ex puolisoni mielestä sekosin terapiassa, kun kehtasin vihdoin tajuta, ettei väkivalta lähisuhteissa ole ihan ok.
Joo, ja sit tällaiset exät kertoo kavereille et " "ttu se on sekopää, sille ei saa sanoa mitään ja kaikesta se *ttu alko kitisee ja pillittää, sil ei oo mitää käsitystä todellisesta elämästä" Sit jos kysyy, että löitkö sä sitä? Vastaus on "No joskus meni hermot oikeesti ku ei se tajunnut mitään ja vaan jankkas ja jankkas, kyl sullakin olisi keittänyt kii, se oli niin raskas ja seksiäkään ei ollut enää loppuvaiheessa"
"Paasonen uskoo, että eläinten kanssa aikaa viettäneillä ihmisillä on pehmeämmät arvot ja enemmän empatiakykyä."
https://www.vau.fi/perhe/lemmikki-opettaa-lapselle-tarkeita-tunne-ja-vu…
"Lapset, jotka ovat henkisesti kiintyneitä lemmikkeihinsä, pystyvät paremmin rakentamaan suhteita muihin ihmisiin. He oppivat tärkeitä vuorovaikutustaitoja, kuten empatiaa."
https://www.mielenterveysseurat.fi/kotka/2022/08/31/lemmikit-auttavat-t…
Vierailija kirjoitti:
"Lemmikit opettavat empatiaa luomalla yhteyden toiseen elävään olentoon, opettamalla vastuuta ja tunnistamaan toisen tarpeita ilman sanoja. Huolehtiminen lemmikistä kehittää myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja ymmärrystä toisen tunnetiloista, mikä parantaa sosiaalisia taitoja ja kykyä samaistua muihin ihmisiin.
Miten lemmikki opettaa empatiaa:
Vastuun opettaminen: Lemmikin ruokkiminen, hoitaminen ja ulkoiluttaminen opettaa lapsille ja aikuisille, että toisesta on pidettävä huolta.
Tunteiden tunnistaminen: Eläimet kommunikoivat kehonkielellä, jolloin omistaja oppii tulkitsemaan sen ilmeitä ja eleitä, ja ymmärtämään, milloin se on iloinen, peloissaan tai surullinen.
Tuomitsematon hyväksyntä: Lemmikki hyväksyy ihmisen sellaisena kuin tämä on, mikä rakentaa itsetuntoa ja opettaa arvostamaan ehdotonta ystävyyttä.
Kärsivällisyys ja l
Vie tuo tekoäly tekstisi peräsuoleesi
Mielenkiintoista, miten AP puhuu tekstissään ystävälleen kovasti puhumisesta tai siitä, että tämän pitäisi katsoa omaa käyttäytymistään. Kuulostaa siltä, että AP on kova kritisoimaan ystäväänsä ja hänen käyttäytymistään ja sitten itkee täällä, kun se ystävä ei halua enää kuunnella tai sietää tuollaista käyttäytymistä. Ja vaikka AP tottakai itse vinkuu siitä, miten ystävän pitäisi katsoa peiliin ja muuttaa käyttäytymistään, niin ei hän kuitenkaan itse tee niin vaan jatkaa samanlaista käyttäytymistä.
Kuulostaa vähän taas tyypiltä, joka on sitä mieltä, että muiden käyttäytymistä saa kritisoida ja pyytää muuttamaan, mutta itse pitäisi olla just sellaisena kun on.
Ilkeät ihmiset hyväksikäyttää koko elämänsä kilttejä kynnysmattoja. Kyllähän niitä sitten v i t uttaa, kun se kynnysmatto ei enää annakaan käyttää itseään hyväksi.
"Vie tuo tekoäly tekstisi peräsuoleesi"
Ois sinunkin kannattanut hankkia joskus itsellesi lemmikki, niin oppisit vähän empaattisemmaksi.
Kuulostaa, ettei aloittaja tunne myötätuntoa ns. läheistään kohti lainkaan, ennemmin kaunaa? Mitä aloittaja tarkoittaa, kun hän kirjoittaa sanovansa asioita suoraan ja olevansa kriittinen? Onko tarve puhua rumasti ja haukkua läheistä?
Mitä tarkoittaa vaatimus, että pitäisi kestää elämää? Kenties sitä, että pitäisi kestää huonoa kohtelua aloittajalta?
On toki myös täysin mahdollista, että tekstissä kuvaillun läheisen kasvuprosessi on kesken ja rajojen asettaminen tapahtuu vielä töksähtävästi. Jos ap ei sitä kestä, kannattaa ehkä ottaa etäisyyttä. Samalla voi miettiä, mistä ne omat kaunan tunteet tulevat ja miksi on tärkeää saada sanoa asioita suoraan ja olla kriittinen. Voisiko omassa toiminnassa ja ilmaisussa muuttaa jotakin? Onko aloittajalla itsellään myötätuntoa omaa itseään kohtaan? Jos ei, ei sitä riitä muillekaan.
Vai kuvittelee ne traumattomat ihmiset olevansa jotain empaatteja, kun on hyvä lapsuus. Ei kyllä ketjun perusteella näytä yhtään siltä.
Vierailija kirjoitti:
"Vie tuo tekoäly tekstisi peräsuoleesi"
Ois sinunkin kannattanut hankkia joskus itsellesi lemmikki, niin oppisit vähän empaattisemmaksi.
Jos et osaa kirjoittaa ilman tekoälyä, älä kirjoita lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
"Vie tuo tekoäly tekstisi peräsuoleesi"
Ois sinunkin kannattanut hankkia joskus itsellesi lemmikki, niin oppisit vähän empaattisemmaksi.
Tekoäly ei tarvitse empatiaa, ja sillä tuotettu spämmi tarvitsee vain pois siivoamista.
Eri
Ei pidä kyllä paikkaansa että rankkoja kokenut olisi aina empaattinen, ihan yhtä lailla siinäkin jotkut katkeroituu ja korkeintaan vain esittävät empaattista. Etenkin jos kyse on vaikkapa jostain jatkuvista kiputiloista. Oikeasti sitten kuitenkin ollaan elin otsassa jatkuvasti ja ajatellaan että vttuuks tuokin tuossa kitisee mitättömistä asioistaan.