Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

Minusta tuo ystävä on ottanut vain tuosta terapiasta ja uhriasemasta keinon käyttää valtaa . Vaikka olisi kokenut kuinka vaikeita asioita, pitää ymmärtää myös muita ihmisiä. 

Olen kokenut myös paljon rankkoja ja traumaattisia asioita, mutta en aio niiden kokemusten määritellä elämääni. Kävin kaksi vuotta terapiassa, en ymmärrä hölkäsen pöläystä tunteiden sanoituksesta tai muista ap:n kertomista käsitteistä, mutta olen sinut kaiken kokemani kanssa. En suostu olemaan haavoittuva. 

 

No ei tuokaan kovin terveen ihmisen tekstiltä kuulosta. Luultavasti teillä on alkujaankin sairas dynamiikka, jota sinä et vain tunnista, ja koet e

Eli jos ihminen ei ole hyvin hauras ja koe usein turvattomuutta niin hän on sitten automaattisesti jotenkin kova ja tunteeton? Ei tuokaan kovin tervettä ajattelua.. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Kuka väheksyy?

Ja kuka hullu nyt hullun kanssa olisi? 🤔

Masennuskin oireilee eri temperamenteillä eri tavoin. Yks saattaa olla äksy ja ilkeä kun se ei pysty sanomaan että "hei nyt sattuu oikeasti" ja käyttäytyy siksi niin, että muut pysyttelee kaukana. Toinen saattaa iloisen oloisena viimeisillä voimillaan pitää sitä hiton pellepukua näytellen, että kaikki on hienosti ja sit yhtäkkiä listiikin itsensä jolloin sanotaan "ei ikinä uskoisi".

Miksi sä niputat ja väheksyt masentuneita yhden perusteella?

Hyvä tosin, että pääset kertomaan kun asia selkeästi on jäänyt kaivamaan mieltä.

Hän kaipaa selvästikin mustaa kostajaa rakkausreikäänsä litisyttämään.

<3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Oma kokemukseni on täysin päinvastainen, joten kokemuksemme kai sitten kumoavat toisensa. Kokemukseni mukaan juuri pahimpia asioita kokeneet ovat niitä kaikkein empaattisimpia ja muita auttavia ihmisiä. Pl. katkeroituvat ihmiset, joiden kyvyttömyys käsitellä mm. terapian avulla tai keskustellen kokemuksiaan kääntyy narsismiksi tai sosiopatiaksi. Heillä ei ole empatiaa yhtään."

 

Miten ne pahimmat kokemukset sitten määritellään, että kuka on kokenut pahimpia asioita?

Eihän ihmisten elämien vertailu tuolla tavalla ole edes mahdollista, koska jokaisen ihmisen kokemukset on yksilöllisiä ja kaikkeen vaikuttaa aina eri olosuhteet ja muut tekijät. Kaikki kokemukset eivät myöskään todellakaan ole toisten ihmisten tiedossa.

 

Jokainen määrittelee tietenkin itse mikä on hänelle pahinta. Oman lähipiirini ihmisten traumoja en ala tässä sen enempää ava

Niin, jokainen määrittelee itse, joten kaikki on subjektiivista kokemusta. Ei niitä voi vertailla. Tästä syystä et myöskään voi koskaan varmuudella tietää kenenkään kokemuksia tai traumoja.

Jännä tuo teoria ettei masentunut saisi olla parisuhteessa. Kun yths:n psykologi oli aikoinaan sitä mieltä, että ihastuminen ja parisuhde parantaa masennuksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.

Meidän koulussa oli yksi just tuollainen tyttö. Lastensuojelu ja sosiaalitoimi sijoitti sukulaisille ja järjesti elämänsä, mutta silti hänellä oli aina vaikeampaa kuin kenelläkään.

Siis olisiko hänen pitänyt vaan olla normaali ja esittää että kaikki ok nyt kun ihan sukulaisille sentään sijoitettiin ja joku muu järjesteli elämän, jota hän ikinä ei halunnut?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu siltä, että terapioissa ihmiset ohjataan hyökkäämään läheistensä kimppuun. Onhan valtamediassakin ollut juttuja joissa kerrotaan esimerkiksi kuinka nuori ihminen on muka terapiassa tajunnut, että hänen vanhempansa ovat olleet hänelle myrkyllisiä. Sen takia nuori on sitten lopettanut yhteydenpidon vanhempiinsa.

Ja mitenköhän objektiivinen se vanhempien näkemys näissä on? Oma vanhempani saattaisi ihmetellä vastaavaa, vaikka minulla on vuosikausien raskas perheväkivaltatausta. Ja ex puolisoni mielestä sekosin terapiassa, kun kehtasin vihdoin tajuta, ettei väkivalta lähisuhteissa ole ihan ok.

""Anteeksi mutta miksi olet lähtenyt suhteeseen "pelastamaan" ketään? Pyysikö hän?

"Sikiöasennossa hytkyen ja sinä istut jäykkänä sohvalla" ai kamala 😳 kummallekin.

Toisella on kohtaus ja sä jäädyt, se on pettynyt ja äkäinen kun ei osaa sanoa, mitä olisi halunnut ja halua pitää sut kauempana kun et selkeästi kykene käsittelemään, joka sattuu kun se itsekin tietää et säkin oot hukassa.

Olen vaikeasti masentunut, olen seurustellut vaikeasti masentuneen kanssa ja tuo on vaan kamala kombinaatio teillä. Osaan mä mennä ja ottaa toisesta kiinni ja olla lähellä, myöskin suuttumus usein kertoo siitä, että sillä on joku hätänä mitä se ei osaa sanoittaa.

Kenenkään ei pitäisi ottaa ketään "pelastettavaa", se toinen pitäisi ottaa tasavertaisena ihmisenä ongelmistaan huolimatta. Lähdin myös epävakaan kanssa suhteeseen, vaikka tiesin, että saattaa tulla rankkaa ja niinhän siitä tulikin (mm im-yritykset, väkivalta), en silti syytä häntä.

Toivottavasti nyt itse saat itsesi parannettua, tuo ei selkeästi tehnyt mitään hyvää kummallekaan ja joo, toisen kanssa voi olla paremmin vaikka sitä haluaiskin uskoa, että vika oli vaan toisessa."

Suhteeseen lähdin ihan siitä syystä koska kuvittelin siitä aivan muuta kuin mitä sitten tuli. Ja kyllä, hän tuntui kuvittelevan että minä jotenkin korjaisin hänet, kun eräskin riita tuli siitä miten minä keskityn enemmän jonkun kattilan kahvan kuin hänen korjaamiseensa. Ja miten siinä lohdutat toista tai muuta kun ei saa edes koskettaa ja kaikin puolin vaikuttaa siltä että hän on oikeasti vihannut minua alusta asti. Sellainen suhteesta suhteeseen hyppiminenkin tuo minulla sellaisen käsityksen ettei siinä muuta tehdä kuin jahdata loputtomiin sitä masennuksen hetkeksi kumoavaa ihastuksen tunnetta ja sitten homma on tuhoon tuomittu kun vaikutus lakkaa. Ei siinä oikeastaan minulla henkilönä ollut mitään virkaa, olin vain "joku". Kyllähän se hieman katkeroittaa että tuntee itsensä hyväksikäytetyksi pelkkänä terapeuttisena välineenä joka ei nyt toiminutkaan niinkuin piti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu siltä, että terapioissa ihmiset ohjataan hyökkäämään läheistensä kimppuun. Onhan valtamediassakin ollut juttuja joissa kerrotaan esimerkiksi kuinka nuori ihminen on muka terapiassa tajunnut, että hänen vanhempansa ovat olleet hänelle myrkyllisiä. Sen takia nuori on sitten lopettanut yhteydenpidon vanhempiinsa.

 

Ja mitenköhän objektiivinen se vanhempien näkemys näissä on? Oma vanhempani saattaisi ihmetellä vastaavaa, vaikka minulla on vuosikausien raskas perheväkivaltatausta. Ja ex puolisoni mielestä sekosin terapiassa, kun kehtasin vihdoin tajuta, ettei väkivalta lähisuhteissa ole ihan ok.

Jep. Kun se täysin tossu lapsi tai puoliso oppii viimein näkemään oman arvonsa eikä enää anna vanhempien tai puolison kohdistaa omaa paskaa oloaan itseensä haukkumalla ja pahoinpitelemällä "perheen ainaista syntipukkia tai luuseria", niin se on sitten muka hyökkäävä käytöstä. Miten yhteydenpidon lopettaminen voi edes olla hyökkäävää?

Mitä empatiaan tulee, niin yleensä empatiataitoja opitaan jo lapsuudesta alkaen. Toki kotoa perheestä saatu malli vaikuttaa empatiaan, samoin kaikki ne sosiaaliset tilanteet ja ihmissuhteet esimerkiksi päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa ja se, miten empatiaa käsitellään lapsen kanssa. Hyvä koettu perusturvallisuus, turvallinen koti, välittävät vanhemmat ja muut läheiset, hyvät kaverisuhteet, hyvä itsetunto ja itseluottamus, sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään vaikuttavat positiivisesti empatiakykyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.

Meidän koulussa oli yksi just tuollainen tyttö. Lastensuojelu ja sosiaalitoimi sijoitti sukulaisille ja järjesti elämänsä, mutta silti hänellä oli aina vaikeampaa kuin kenelläkään.

 

 

Siis olisiko hänen pitänyt vaan olla normaali ja esittää että kaikki ok nyt kun ihan sukulaisille sentään sijoitettiin ja joku muu järjesteli elämän, jota hän ikinä ei halunnut?

Hänen elämän vertailu toisten elämiin on aivan turhaa, koska hänen elämänsä on hänen elämäänsä ja toisten elämä toisten elämää. Siksi hänkään ei voi sanoa, eträ hänellä on aina vaikeampaa kuin toisilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.

Meidän koulussa oli yksi just tuollainen tyttö. Lastensuojelu ja sosiaalitoimi sijoitti sukulaisille ja järjesti elämänsä, mutta silti hänellä oli aina vaikeampaa kuin kenelläkään.

 

 

Siis olisiko hänen pitänyt vaan olla normaali ja esittää että kaikki ok nyt kun ihan sukulaisille sentään sijoitettiin ja joku muu järjesteli elämän, jota hän ikinä ei halunnut?

Miksi piti vertailla, että hänellä olisi muka vaikeampaa kuin kenelläkään. Eihän hän voi sitä tietää. Ei hänen elämänsä ole mikään vaikeusmittari mihin suhteutetaan kaikkien ihmisten vaikeudet.

Ei pidä kyllä paikkaansa että rankkoja kokenut olisi aina empaattinen, ihan yhtä lailla siinäkin jotkut katkeroituu ja korkeintaan vain esittävät empaattista. Etenkin jos kyse on vaikkapa jostain jatkuvista kiputiloista. Oikeasti sitten kuitenkin ollaan elin otsassa jatkuvasti ja ajatellaan että vttuuks tuokin tuossa kitisee mitättömistä asioistaan.

Olen tavannut koko perheensä menettäneen ihmisen joka ei todellakaan ollut empaattinen, ennemminkin ilkeä ja itsekäs.

Minulla oli hyvä tuuri. Oli viisas terapeutti ja aito, rakastava suhde jossa olin aluksi umpihullu ja traumojeni vietävissä. Terapeutti käytti istunnot siihen, että ymmärrys myös toisen ihmisen sielunelämästä lisääntyisi, enkä vaan kaivelisi omaa napanöyhtää. Opin ymmärtämään sekä itseäni että toista. Olisin varmaan jäänyt ilman tätä asetelmaa ap:n kuvaamaan tilaan. 

Onko ystävällä ollut nuorempana taipumus ottaa ovimaton rooli ihmissuhteissa? Ja nyt, kun hän on saanut terapian avulla sekä selkärankaa, että hyviä vakiofraaseja ja latautuneita termejä puolustautumiseen, on tuollaisesta piikit pystyssä olemisesta tullut helpompaa?

Ei empatia ole terveyden merkki aina. 
Toisinaan se on vaan toisten taakkojen kantamista.