Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.
02.01.2026 |
Läheiseni on ollut terapiassa vuosia. Hän osaa nyt nimetä tunteitaan, käyttää sanoja kuten turvattomuus, rajat, traumaattinen kokemus ja olla totta omana itsenään. Hän on oppinut puhumaan kauniisti itselleen ja vaatimaan itselleen parempaa.
Nyt kaikki, mikä ei tunnu hyvältä, on väärin sanottu. Kaikki, mikä ei ole pehmeää, on emotionaalisesti turvatonta. Jos sanon jotain suoraan, hän vetäytyy tai suuttuu. Jos ehdotan, että ehkä hänkin voisi katsoa omaa toimintaansa kriittisesti, hän ilmoittaa, että minä en puhu hänen kanssaan kunnioittavasti.
Terapia on opettanut hänet vaatimaan turvaa mutta ei rakentamaan sitä itse. Se on opettanut hänet puhumaan tunteistaan mutta ei kestämään toisen ihmisen tunnesävyä, jos se ei ole hyväksyvä tai neutraali. Ja ennen kaikkea: se on tehnyt hänestä haavoittuvuutensa vartijan. Ei ihmisen, joka olisi oppinut kestämään elämää, vaan ihmisen, joka on oppinut odottamaan, että koko ympäristö järjestyy hänen haavoittuvuutensa ympärille.
Nyt jokainen väärä sävy on rajanylitys. Jokainen jämäkämpi lause laukaisee vanhan haavan. On kuin keskustelut olisivat muuttuneet terapian jatkoksi mutta minä en ole terapeutti, enkä halua olla.
Ja pahinta on tämä: jos en suostu siihen rooliin, jos en puhu "turvallisesti", hän vetäytyy, hiljenee, tai kertoo kokeneensa minut uhkaavana. Ikään kuin ainoa oikea tapa olla hänen kanssaan olisi nyt puhua varoen, empaattisesti, tarkkaan asetelluilla sanoilla ikään kuin koko ajan joku lapsi kuuntelisi.
En tiedä, missä vaiheessa terapia lakkasi olemasta parantumista varten ja muuttui uudeksi normiksi, jota kaikkien muidenkin pitäisi noudattaa. Missä vaiheessa ihmisen haavoittuvuus muuttuu syyksi vaatia muilta käytöstä, jota kukaan ei osaa luonnostaan? Entä minä? Olen alkanut pidätellä itseäni, koska tiedän, että yksikin väärä sana voi tehdä hänelle "turvattoman olon".
Kommentit (518)
Miettikää niitä lapsia jotka menettivät vanhempansa tapaturmaisesti, liikenneonnettomuudessa tai tsunamissa, onko heidän lapsuutensa muka vaikeampi kuin lapsen joka on joutunut elämään kotona kaltoinkohdeltuna, yleensä koko ajan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän kenenkään elämää tai edes lapsuutta voida määrittää yksittäisen asian perusteella. Edes sen, vaikka olisi menettänyt alaikäisenä molemmat vanhempansa, koska se itsessään ei kerro oikeastaan vielä mitään niistä todellisista olosuhteissa missä on elänyt. Siksi et voi sanoa, että olisit kokenut vaikeampia asioita tai elänyt yleisesti rankemman tai vaikeamman lapsuuden tai elämän kuin toiset.
Ei todellakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.
Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.
Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan
Olisiko kuitenkin kiinni ihan tuosta omasta asenteestasi?
Joo, mun lähipiirissä terapiaa käyvä on vaatinut, että meidän muiden on tuettava ja autettava hänet yli masennuksen. Hänen tarpeet ja tunteet on tärkeitä, muista ei väliä. Aikaisin aamulla tulee pitkiä viestejä, miten hänestä tuntui niin pahalta viime tapaamisessa kun äänensävyni oli väärä. Viimeisintä masennusta ja työkyvyttömyyttä on nyt kestänyt semmoiset 10 vuotta. Ehkä me ei olla vaan tarpeeksi tuettu ja autettu häntä.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää niitä lapsia jotka menettivät vanhempansa tapaturmaisesti, liikenneonnettomuudessa tai tsunamissa, onko heidän lapsuutensa muka vaikeampi kuin lapsen joka on joutunut elämään kotona kaltoinkohdeltuna, yleensä koko ajan?
Omasta mielestään varmaan joo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen sekä menettänyt vanhemman lapsena, että elänyt muutoin vaikeissa kotiolosuhteissa. Voin sanoa että se vanhemman menetys on ollut kaikista asioista helpoin päästä yli, vaikka kuulostaakin ehkä oudolta. Syy on se että vanhemman kuolema oli asia jolle kukaan ei voinut mitään, tiedän että tämä vanhempi rakasti minua eikä olisi halunnut "hylätä" minua.
Sen sijaan se että elävät aikuiset laiminlyövät tai kohtelevat kaltoin, on ainakin itselle ollut traumaattisempaa. Se pitkäkestoisuus, ja sitten se että elävät voisi valita olla hylkäämättä. Vrt vanhempi joka kuoli tahtomattaan, ei voinut valita olla "hylkäämättä".
Eipä käy kyllä yhtään kateeksi ihmiset, joilla terapian tarve. Läheinen tuttu jo pitkään kamppailut mielenterveyden kanssa. Pyörii niin paljon nuo asiat hänellä mielessä ja sellaisia ajatuskehiä, joita ei tulisi itselle mieleenkään. Vähän kyllä näyttää, ettei tuo asioiden pyörittely ole terapiassa vähentynyt. Ulospäin näyttää kuinka elämä hänellä lipuu ohi. Työt ja opiskelut jääneet. Päivät täyttää juuri tuo ongelmien vatvonta ja oman itsensä ympärillä kaikki pyörii. Sosiaalisuuskin kärsii.
Mielenterveys on todella kallis pääoma kyllä. Eikä pelkään se, vaan sekin että elämässä on muitakin ajattelun aiheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen menettänyt toisen vanhempani lapsena ja olen aika samaa mieltä. Kyseessä oli tapaturmainen kuolema, tässä tapauksessa luonnonkatastrofi, mihin ei ollut olemassa ketään syyllistä. Kukaan ei olisi voinut toimia toisin eikä estää tapahtumaa.
Vaikeammalta tuntuu, että jotkut lapset joutuvat kotona pelkäämään jopa omia vanhempiaan, ei sellainen ole mitään normaalia elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.
Mitä elämäntapahtumia luet isoksi traumaksi?
Vai onko jokaisen sietokyky erilainen eli yksi nujertuu samasta vastoinkäymisestä, mutta toinen vain kohauttaa olkiaan?
Juuri näin. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Ja joku asia voi yhden kerran kohdalle osuessa olla mitätön pikku juttu, mutta päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen toistuvana asiana tehdä kipeän trauman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo itsensä paapominenkin on siinä mielessä hyödyllinen taito, että se hoiva tulisi aikuisen ihmisen sisäistää nimenomaan itseen eikä odottaa sitä jatkuvasti itsensä ulkopuolelta muilta vaatien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.
Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.
Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan
Olisiko kuitenkin kiinni ihan tuosta omasta asenteestasi?
Ja siitä, että tässä selkeästi ei halutakaan päästää pois siitä uhh, mä olen kokenut niin rankempia asioita kuin muut -asenteesta, halutaan velloa orpolapsistatuksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.
Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.
Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan
Eihän se ole mikään kilpailu onko menettänyt vanhempansa vai ei. Mutta jos olisi, niin on kyllä niitä traagisempiakin kohtaloita kuin orvoksi jääminen.
Mietin sitäkin, että miten se orvoksi jääneen lapsen arkielämä oikeastaan eroaa toisten lasten arkielämästä? Ja nyt tosiaan tarkoitetaan ihan just sitä arkea, kun jätetään ne alkuhässäkät, huostaanotot, huoltajuuskysymykset ja säädöt sosiaaliviranomaisten kanssa pois laskuista, vaikka sitten kun lapsi on sijoitettu sukulaisperheeseen.
Oletan, että lapsi jatkaa koulussa, käy mahdollisesti harrastuksissa, ehkä viettää aikaa kaverien kanssa ja käy näillä kylässä tai kaverit käy heillä, käy ulkoilemassa, puistossa tai luistelemassa, käy kirjastossa, silloin tällöin vaateostoksilla. Ihan siis tätä tavallista, mitä kaikki lapset tekevät. Harvemmin kai se orvoksi jääminen edes nousee esiin ihan arjessa.
Joillain ihmisillä vaan on parempi resilienssi, vaikuttaa jo lapsuudesta alkaen. Toinen selviää vanhemman kuolemasta, kun taas toinen kokee asian loppuelämänsä traumaattisena ja lapsuutensa loppuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
turvallisen pitäisi koskea myös tilaa koska saa kiljua ylen baarissa
Mikä oli teidän tavoite terapian suhteen?
Että käy töissä?
Että liikkuu enemmän?
Että on mukavampi ja ystävällisempi kaikille?
Että on mukavat mielipiteet kaikkien mielestä kaikista asioista?
Että käyttää rahaa järkevämmin?
Toimii kaikissa tilanteissa kiitettävästi, varsinkin tasa-arvoisuuden ja eriarvoisuuden suhteen. Se on jopa se missio? Mutta arvioinnin suorittajille sitten vapaat kädet siihen, miten arvioidaan toiminta js mitä painotetaan tärkeysjärjestyksessä.
Että osaa rähistä ja tapella paremmin, mutta asiallisesti, jämäkästi.
Puolustaa itseään? Puolustaa muita keitä pitää. Ei niin väliä miltä pitää puolustaa. Tehtävä: Puolustus. Ei kai vaan ole ihan järjestetty niitä puolustettavia tilanteita? Pahoin pelkään, että todellakin on ja tekijät tietä sen! Tomppelit ei tiedä!
Siis kumpi se oli; Liian puolusteleva, liian hyökkäävä, liian kiltti, liian nössö, liian tunteeton?
Veikkaan: Ei mikään edellisistä.
Siis herran jestas ei kai nyt tuollaisia tavallisista asioita varten ryhdytä terapiaa järjestämän kenellekään? Buhahaa.
Tehtävä: puolusta lasten ja naiset oikeuksia. Samalla myös muiden, jotka eriarvoisessa asemassa yhteiskunnassa!
Mitä vikaa siinä?
No ensinnäkin rikokset, sabotoinnit ja lavastukset!
Sitäpaitsi kellä on oikeus pistää joku joidenkin asioiden puolustajaksi tai puolesta puhujaksi?
Vaikka ei olisikaan eri mieltä asioista pääpiirteittäin, niin eihän niin saa tehdä, että oikein puolesta taistelijaksi pistetään?
Laitetaanko sutkin puolustamaan ihan hyviä asioita vaan? Aiheutetaan haitta tai joku eriarvoisuus, jota vastaan sitten taistelet itsesi ja samalla kaikkien muidenkin puolesta. Odotetaan että sanot: Ei tämä käy.
Mitäh? Oletko niitä asioita vastaan sitten, jos ei käy?
Tämä on paras kirjoitukseni tänäään. Monet ei vaan tajua, että tuossa on paljon asiaa, mikä liittyy tosielämään.
Kannattaa pysähtyä miettimään ensimmäiseksi omaa toimintaa: onko siinä parannettavaa? Oletko läheisellesi tyly, komenteleva, kommentoitko turhaan asioita? Rikotko hänen rajojaan?
Mikäli voit rehellisesti todeta, että tämä läheisesi suhtautuminen ei ole nyt ihan realistista, niin anna hänelle tilaa. Älä ole väkisin hänen kanssaan. Ehkä hän tarvitsee tilaa työstää kokemuksiaan ja pystyy myöhemmin palaamaan läheisempään suhteeseen kanssasi. Voit myös lempeästi kertoa kokemuksestasi. Tällöin keskity kuvaamaan sitä, mitä SINÄ koet ja miten sinun kokemuksessa ehkä sinun rajojasi rikotaan. Älä lähde analysoimaan läheistäsi.
Alue: Aihe vapaa
Et voi verrata perheongelmia vanhempien menettämiseen, ei missään perheessä ole aina helppoa.