Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Joo parisuhdetta erittäin vakavasti mielenterveysongelmaisen kanssa jatkossa kyllä välttelisin. Viimeksi olin sen verran tietämätön asiasta että naiiviuttani yritin ja kuvittelin kai että pystyisin jotenkin auttamaan asiassa. Se on kuin musta aukko joka imee lopulta itsenikin sinne. Mikään ei riitä mitä yrittää, päinvastoin useimmiten pahentaa tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

V'ttu tuo kissanlihatyyppi ilmestyi taas ketjuun. Älkää syökö kissanlihaa tai muututte yhtä sekopäiksi kuin tuo. Jälkipolvetkin muuttuu. Varmaan se kissan loinen syynä. Sehän aiheutti mt-ongelmia.

 

Kyllä minä ainakin aion kokeilla tuota keittoa. Eihän siitä mitenkään voi mitään loiseläintä saada, kun vaan keittää sen kunnolla.

Osaako kukaan sanoa, mistä sitä kissanlihaa voisi saada. Ei sitä ainakaan meidän perheen vakiokaupoissa ole näkynyt. Loukkupyyntiä en rupea harrastamaan.

Kokeile Prismoja tai Cittareita. Tavallisissa marketeissa ei ole ikinä nähnyt kissanlihaa. Kannattaa kääntyä rohkeasti myyjien puoleen. Kysyvä ei tieltä eksy. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä tekstisi perusteella, että läheisesi on rakentanut tuollaisen ajatus- ja toimintamallin omaksi selviytymiskeinokseen. Vaikea sanoa kuinka paljon tuosta tulee suoraan siitä terapiasta, ja kuinka paljon hänen omista ajatuskuluistaan. 

 

Itselläni on sukulainen, joka ihan ilman terapiaa on kehittänyt vähän vastaavan keinon. Hänelle tulee "paha mieli" siitä sun tästä ja muiden tulisi sopeutua tähän. Hänelle riittää, että joku on eri mieltä makuasioista. Viimeeksi toinen sukulainen kertoi nähneensä suositun elokuvan, mutta pitäneensä sitä huonona ja tylsänä. Tälle toiselle sukulaiselle tuli hänen omien sanojensa mukaan "paha mieli", koska se oli yksi hänen lempielokuvistaan. 

Ei ole ollenkaan vaikea sanoa tuleeko tuo selviytymiskeino terapiasta vai muualta. Kun asiakas alkaa käyttämään terapiasanastoa, jota ei ole ennen käyttänyt, niin ei ole epäselvää mistä nuo puheet ovat peräisin.

Minulle sanoi eräs ammattilainen, että ei terapiasta pitäisi seurata tuollaista, että asiakas alkaa käyttämään terapiassa oppimaansa aseena muita ihmisiä vastaan. Että kun tuollaista ilmenee, niin terapia on mennyt pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

Tiedän, tiedän, olipa rumasti sanottu. Mutta tuolla näkyy liikkuvan kauheasti kaiken maailman mt-ongelmaisia jotka tuntuu exäni tavoin kuvittelevan että se pariuhde on se lääke heidän mielen vaivoihinsa. Kunpa ymmärtäisivät vaan pysytellä parisuhteista kaukana, mutta kun ei. Exäkin se näkyi jatkavan vanhaa tuttua seukkusuhteiden kierrätystä siinä ihastuksen euforiassa pysytelläkseen joka ikävä kyllä menee kuitenkin jossain vaiheessa ohi ja on paluu sinne masennuksen ankeuteen.

Vierailija kirjoitti:

onko palstalla yhtään terapeuttia joka voisi tästä antaa mielipiteensä. mistä tietää jos hoito meneekin pieleen ja ihmisestä tulee nillittävä uhriutuja? 

 

Eihän niiden mielestä mikään mene koskaan pieleen tietenkään, vaan terapia auttaa aina ja joka ikisen kannattaa tulla terapiaan.

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Olen ap:n kansaa samaa mieltä siitä, että nykyään ihmiset järkyttyvät ja joutuvat henkisiin kriiseihin paljon helpommin kuin aikisemmin. Olen 1960-luvun lapsi ja kyllä täytyy sanoa, että paljon kovempaa aikaa se oli kuin nykyinen.

Kasvatukseni oli nykymittapuun mukaan ankaraa: äiti löi joka päivä kartulla. Se oli mummun pyykkikarttu, jota mummu oli itse aikanaan käyttänyt samaan tarkoitukseen. Perustelu oli, että jos en ole sinä päivänä jäänyt kiinni mistään pahanteosta, niin jotain pahaa olen tehnyt kumminkin ja sillä ansainnut kurituksen.

Kaksi poikkeusta oli sentään: jouluna ja syntymäpäivänä äiti löi kuivatulla pullapitkolla. Ja se oli minun paras joululahjani. Siitä pitkosta oli iloa vielä seuraavana sunnuntainakin, kun siitä tehtiin pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.

Kun menin naimisiin vuonna 1992, sain äidiltä sen kartun häälahjaksi. Antaessaan sitä hän sanoi: Pian sinulla on omia lapsia ja silloin on tullut sinun vuorosi käyttää karttua. Lapsia minulle siunaantuikin, mutta karttua en ole heihin käyttänyt.

Ei tuosta kurinpidosta minulle kuitenkaan mitään traumoja jäänyt. Äiti elää edelleen, mutta asuu jo vanhusten palvelutalossa. Käyn häntä katsomassa pari kertaa viikossa ja aina joskus syömme yhdessä pullamaitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

Mitä sit tapahtui että "traumaannuit"?

Huono ihmissuhdekin on joskus vaan huono ihmissuhde josta voi jäädä katkeraksi.

Terapia ei tee sinusta parempaa ihmistä. Se tekee sinusta ihmisen, joka osaa perustella, miksi muiden pitäisi kävellä varpaillaan sinun ympärilläsi. Et ole oppinut vuorovaikutusta, vaan kielen, jolla torjut sen. Kun joku ärsyttää sinua, et enää riitele sinä patologisoit. Kun joku puhuu suoraan, et kuuntele sinä diagnosoit sävyn. Ja kun joku ei jaksa olla sinulle jatkuva pehmeä hoivakone, sinä vedät esiin kortin: minun rajojani rikottiin.

Et ole vahvistunut. Olet institutionalisoitunut. Terapiasta tuli sinulle uusi moraalijärjestelmä, jossa olet aina uhri ja muut aina potentiaalisia rikkojia. Sinulla on nyt sanasto, joka tekee sinusta koskemattoman: kaikki vastaväitteet ovat turvattomia, kaikki kritiikki on triggeröivää ja kaikki epämukavuus on jonkun muun syytä. 

Se ei ole itsesäätelyä. Se on vastuun ulkoistamista.

Pahinta on, että kutsut tätä kasvuksi. Todellisuudessa olet regressiossa: vaadit aikuisilta ihmisiltä samaa, mitä lapsi vaatii hoitajaltaan jatkuvaa virittäytymistä, pehmennystä ja tunnetyötä. Erona on vain se, että nyt sinulla on psykoterapeuttinen sanakirja ja moraalinen ylemmyys. Et tarvitse empatiaa sinä vaadit sitä.

Ja jos et saa sitä, suutut. Hiljaa tai äänekkäästi, mutta aina oikeutettuna. Vetäydyt, katkaiset, moralisoit. Et koskaan kysy, oletko itse vaikea. Et koskaan ajattele, että ihmissuhteet vaativat myös kitkaa, väärinymmärryksiä ja joskus suoraa puhetta ilman pumpulia. Sinulle ihmissuhde on onnistunut vain silloin, kun sinua ei koskaan horjuteta.

Terapia ei opettanut sinua kestämään elämää. Se opetti sinua vaatimaan elämältä erityiskohtelua. Ja nyt ihmettelet, miksi ihmiset etääntyvät. He eivät ole epäemotionaalisesti kyvyttömiä. He ovat vain väsyneitä siihen, että jokainen keskustelu on sinulle jatkoistunto, jossa muiden rooli on kietoa sinut pumpuliin. 

H* LVETTI NYT SINÄ KISSANLIHAJANKKAAJA POIS KETJUSTA S***TANA VASTAMAASTA ITSELLESI!!!!!!!!!!!!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Kaverisi taustoja tietämättä tämä on ihan yleinen suuntaus nykyaikana. Kun oikeita ongelmia ei ole, traumoja kaivetaan kaikista lapsuuden pienistä harmista, vaikka aiemmin niitä olisi pidetty kasvukokemuksena.

 

Olen kolmekymppinen, nyt jo edesmenneen alkoholisti isän lapsi. Lapsuuteeni mahtuu joitain todella järkyttäviä asioita, joita en itse ole kokenut tarpeelliseksi käsitellä terapiassa, vaan olen kai perusluonteeltani sellainen resilientti ihminen että minun on helppo kääntää nämä asiat voimavaraksi. Ymmärrän toki että kaikilla ei vastaavaa ominaisuutta ole, mutta välillä kuuntelen ihan ihmeissäni niitä kaikkia syitä joiden vuoksi ihmiset käyvät vuosia terapiassa. En halua vähätellä kenenkään mielenterveysongelmia, mutta ihan tosissaan mietin että johtuuko nykyajan mt-kriisi osin siitä että meillä keskivertokansalaisilla ( ei siis kroonisesti sairailla, köyhillä, vakavia vastoinkäymisiä kohdanneilla) ei enää ole oike

Et voi tietää kenenkään kokemuksista, joten et voi sanoa ettei olisi oikeita ongelmia. Ehkä nämä ihmiset eivät vaan halua kertoa sinulle kaikkia syitä miksi käyvät terapiassa.

Ja sehän on vaan hyvä, että ihmiset hakevat itselleen apua ja tukea, jos sellaista kokevat tarvitsevansa.

Populaariviihde ja -journalismi on ollut aika haitallista terapian maineelle. Pikkujulkkikset kun julistavat "terapia auttoi löytämään itsevarmuuteni" ja "terapiassa ymmärsin, ettei raha tuo onnea" b-luokan medioissa, niin luodaan mielikuva, jossa terapia on jonkinlaista kepeää ja trendikästä self-helppiä, tai sitten tapa, jolla pinnalliset ja varakkaat ihmiset hoitavat tylsistymistään sen jälkeen kun vuoden kolmannen luksusloman jälkeen elämä tuntuu tyhjältä siellä ihanasti sisustetussa kattohuoneistossa. 

Suurimmaksi osaksi terapiassa käy tavallisia ihmisistä, jotka kamppailevat kipeiden traumojen tai mielen sairauksien kanssa. 

Suosittelen, että poistetaan kaikista kielistä kaikki sanat, jolla voi ilmaista pahaa oloa, ahdistusta, masennusta, tuskaa ja kipua. Kielipoliisi sallii, että käytetään ainoastaan positiivisia ja kivoja sanoja. Vain ammattilaiset saavat käyttää muita sanoja. Jos sinulle tapahtuu jotakin ikävää, olisi kaikken viisainta, ettet mene terapiaan, et puhu aiheesta, etkä aiheuta muille epämukavaa oloa, etkä edes katso päin. Leima tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

Tiedän, tiedän, olipa rumasti sanottu. Mutta tuolla näkyy liikkuvan kauheasti kaiken maailman mt-ongelmaisia jotka tuntuu exäni tavoin kuvittelevan että se pariuhde on se lääke heidän mielen vaivoihinsa. Kunpa ymmärtäisivät vaan pysytellä parisuhteista kaukana, mutta kun ei. Exäkin se näkyi jatkavan vanhaa tuttua seukkusuhteiden kierrätystä siinä ihastuksen euforiassa pysytelläkseen joka ikävä k

Pitäskö sun keskittyä omaan elämääsi eikä sen exän?

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

 

Mitä sit tapahtui että "traumaannuit"?

Huono ihmissuhdekin on joskus vaan huono ihmissuhde josta voi jäädä katkeraksi.

Jos et ole vakavasti masentuneen kanssa yrittänyt koskaan seurustella niin ei kannata väheksyä.

Pikku hiljaa kun vietettiin enemmän aikaa enemmän neljän seinän sisällä toisen luona, homma eteni alun ihanasta aina vaan huonompaan suuntaan. Lopulta kaikki mitä tein oli väärin ja koskaan ei tiennyt mistä saa huudot ja raivot, kaikki mitä sanoin oli typerää, kosketukseni kuulemma v*tutti ja lopulta olin vaan kauhusta jäykkänä hiljaa olohuoneen sohvalla kun toinen ensin sängyssä hytkyy sikiöasennossa aikansa, kun joku täysin random asia on jälleen laukaissut jonkun trauman ja sen jälkeen astelee voimakkaasti toiseen huoneeseen ja paiskaa oven kiinni. Aivan seinähullua touhua. Hän oli varmasti kokenut kauheita menneisyydessä, mutta hänen pelastamisensa oli kyllä lopulta liian suuri pala minulle enkä usko että kukaan muukaan "harrastelija" siihen pystyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

Kiinnitit huomiosi täysin epäolennaiseen asiaan kirjoituksessani. Luepa pari ensimmäistä lausetta ajatuksella.

Vierailija kirjoitti:

"Tämä on juuri se illuusio joka eräälle läheiselleni tuli. Että itse ollaan hirvittävän pitkällä ja henkisesti kehittyneitä, kun todellisuudessa mitään ihmissuhdetaitoja ei ollut terapiassa tullut. Ihmissuhteet kun on aina hankalia ja erimielisyyksiä tulee, vaikka kukaan ei töksäyttelisikään. Niitä pitää vaan oppia selvittelemään ja sietämään. Me olemme kaikki jotenkin vajaita. "

 

Tämä <3

No varmaan tässä on mahdollista, että kummallakin puolella on jokin palanen totuutta. Terapiaprosessi voi tehdä ihmisisestä ainakin tilapäisesti herkemmän, kun ihminen opettelee käsittelemään tunteitaan ja pitämään rajojaan. Toisaalta, minusta ainakin osalla ketjun kommentoijista paistaa sellainen tietty kovuus ja empatian puute, jonka olen livenäkin nähnyt tyypillisesti juuri kovia traumoja kohdanneilla mutta niistä "yllättävän hyvin" selvinneillä. Kun minäkin selvisin siitä ja tästä, niin hittoako sinä siinä uhriudut -asenne. Se kovuus on selviytymiskeino, mutta ei sekään tervettä ole, ja omalla tavallaan tällainen henkilö ON ongelmiensa käsittelyssä jäljessä siitä henkilöstä, joka opettelee uudelleen luomaan yhteyttä mieleensä ja tunteisiinsa. Siitä huolimatta, että ulospäin se kovis vaikuttaa paljon tasapainoisemmalta.

Itse tunnistan näistä molemmat puolet. Sekä rasittavan omiin tuntemuksiin ja oikeuksiin takertujan, että sen töksäyttelevän koviksen ja totuuden torven. Nykyään ottaisin etäisyyttä kumpaankin ihmistyyppiin. 

Siitä olen kyllä eri mieltä, että kaikki ihmissuhteet olisi väistämättä hirveän hankalia. Tuo on sumuverho. Tyyliin jos et siedä minun satuttavaa käytöstäni, et voi tulla toimeen kenenkään muunkaan kanssa. Ei se ihan niinkään mene. On ihan mahdollista poistaa elämästä se yksi öykkäri ja pitää siellä kymmenen ystävää, jotka osaa kommunikoida nätisti. Ei kyse ole siitä, että joko sietää kaikkea tai ei siedä yhtään mitään, vaan siitä mihin vetää rajan. Jos iso osa ihmisistä jää sinne turvallisten rajojen sisälle, ne ei liene täysin kohtuuttomat, ja se ulkopuolelle jäänyt voisi ehkä itsekin vilkaista peiliin.

Tapailin miestä, joka oli käynyt reilun vuoden terapiassa. Sieltä oli oppinut, että pitää tehdä vain sellaisia juttuja, jotka tuntuvat hyvältä/oikealta. No sehän johti hyvin impulsiiviseen, sanoisin suorastaan taaperomaiseen käytökseen. Tyyppi ei hetkeäkään miettinyt miten hänen käytöksensä vaikuttaa muihin ihmisiin. Maailma tai ainakaan parisuhde ei vaan toimi niin, että juostaan mielihalujen perässä kuin perhosta jahdaten. Ja kyseessä oli siis ihan aikuinen mies eikä mikään parikymppinen jannu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

 

Kiinnitit huomiosi täysin epäolennaiseen asiaan kirjoituksessani. Luepa pari ensimmäistä lausetta aja

Miksi sitten väität tuollaisia asioita? Empatia ei todellakaan ole kaikkien kovia kokeneiden taitovalikoimassa.