Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Terapia ei tee sinusta parempaa ihmistä. Se tekee sinusta ihmisen, joka osaa perustella, miksi muiden pitäisi kävellä varpaillaan sinun ympärilläsi. Et ole oppinut vuorovaikutusta, vaan kielen, jolla torjut sen. Kun joku ärsyttää sinua, et enää riitele sinä patologisoit. Kun joku puhuu suoraan, et kuuntele sinä diagnosoit sävyn. Ja kun joku ei jaksa olla sinulle jatkuva pehmeä hoivakone, sinä vedät esiin kortin: minun rajojani rikottiin.

Et ole vahvistunut. Olet institutionalisoitunut. Terapiasta tuli sinulle uusi moraalijärjestelmä, jossa olet aina uhri ja muut aina potentiaalisia rikkojia. Sinulla on nyt sanasto, joka tekee sinusta koskemattoman: kaikki vastaväitteet ovat turvattomia, kaikki kritiikki on triggeröivää ja kaikki epämukavuus on jonkun muun syytä. 

Se ei ole itsesäätelyä. Se on vastuun ulkoistamista.

Pahinta on, että kutsut tätä kasvuksi. Todellisuudessa olet regressiossa: vaadit aikuisilta ihmisiltä samaa, mitä lapsi vaatii hoitajaltaan jatkuvaa virittäytymistä, pehmennystä ja tunnetyötä. Erona on vain se, että nyt sinulla on psykoterapeuttinen sanakirja ja moraalinen ylemmyys. Et tarvitse empatiaa sinä vaadit sitä.

Ja jos et saa sitä, suutut. Hiljaa tai äänekkäästi, mutta aina oikeutettuna. Vetäydyt, katkaiset, moralisoit. Et koskaan kysy, oletko itse vaikea. Et koskaan ajattele, että ihmissuhteet vaativat myös kitkaa, väärinymmärryksiä ja joskus suoraa puhetta ilman pumpulia. Sinulle ihmissuhde on onnistunut vain silloin, kun sinua ei koskaan horjuteta.

Terapia ei opettanut sinua kestämään elämää. Se opetti sinua vaatimaan elämältä erityiskohtelua. Ja nyt ihmettelet, miksi ihmiset etääntyvät. He eivät ole epäemotionaalisesti kyvyttömiä. He ovat vain väsyneitä siihen, että jokainen keskustelu on sinulle jatkoistunto, jossa muiden rooli on kietoa sinut pumpuliin. 

Vierailija kirjoitti:

Kaverisi taustoja tietämättä tämä on ihan yleinen suuntaus nykyaikana. Kun oikeita ongelmia ei ole, traumoja kaivetaan kaikista lapsuuden pienistä harmista, vaikka aiemmin niitä olisi pidetty kasvukokemuksena.

 

Olen kolmekymppinen, nyt jo edesmenneen alkoholisti isän lapsi. Lapsuuteeni mahtuu joitain todella järkyttäviä asioita, joita en itse ole kokenut tarpeelliseksi käsitellä terapiassa, vaan olen kai perusluonteeltani sellainen resilientti ihminen että minun on helppo kääntää nämä asiat voimavaraksi. Ymmärrän toki että kaikilla ei vastaavaa ominaisuutta ole, mutta välillä kuuntelen ihan ihmeissäni niitä kaikkia syitä joiden vuoksi ihmiset käyvät vuosia terapiassa. En halua vähätellä kenenkään mielenterveysongelmia, mutta ihan tosissaan mietin että johtuuko nykyajan mt-kriisi osin siitä että meillä keskivertokansalaisilla ( ei siis kroonisesti sairailla, köyhillä, vakavia vastoinkäymisiä kohdanneilla) ei enää ole oike

Et voi tietää kenenkään kokemuksista, joten et voi sanoa ettei olisi oikeita ongelmia. Ehkä nämä ihmiset eivät vaan halua kertoa sinulle kaikkia syitä miksi käyvät terapiassa.

Ja sehän on vaan hyvä, että ihmiset hakevat itselleen apua ja tukea, jos sellaista kokevat tarvitsevansa.

Populaariviihde ja -journalismi on ollut aika haitallista terapian maineelle. Pikkujulkkikset kun julistavat "terapia auttoi löytämään itsevarmuuteni" ja "terapiassa ymmärsin, ettei raha tuo onnea" b-luokan medioissa, niin luodaan mielikuva, jossa terapia on jonkinlaista kepeää ja trendikästä self-helppiä, tai sitten tapa, jolla pinnalliset ja varakkaat ihmiset hoitavat tylsistymistään sen jälkeen kun vuoden kolmannen luksusloman jälkeen elämä tuntuu tyhjältä siellä ihanasti sisustetussa kattohuoneistossa. 

Suurimmaksi osaksi terapiassa käy tavallisia ihmisistä, jotka kamppailevat kipeiden traumojen tai mielen sairauksien kanssa. 

Suosittelen, että poistetaan kaikista kielistä kaikki sanat, jolla voi ilmaista pahaa oloa, ahdistusta, masennusta, tuskaa ja kipua. Kielipoliisi sallii, että käytetään ainoastaan positiivisia ja kivoja sanoja. Vain ammattilaiset saavat käyttää muita sanoja. Jos sinulle tapahtuu jotakin ikävää, olisi kaikken viisainta, ettet mene terapiaan, et puhu aiheesta, etkä aiheuta muille epämukavaa oloa, etkä edes katso päin. Leima tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

Tiedän, tiedän, olipa rumasti sanottu. Mutta tuolla näkyy liikkuvan kauheasti kaiken maailman mt-ongelmaisia jotka tuntuu exäni tavoin kuvittelevan että se pariuhde on se lääke heidän mielen vaivoihinsa. Kunpa ymmärtäisivät vaan pysytellä parisuhteista kaukana, mutta kun ei. Exäkin se näkyi jatkavan vanhaa tuttua seukkusuhteiden kierrätystä siinä ihastuksen euforiassa pysytelläkseen joka ikävä k

Pitäskö sun keskittyä omaan elämääsi eikä sen exän?

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

 

Mitä sit tapahtui että "traumaannuit"?

Huono ihmissuhdekin on joskus vaan huono ihmissuhde josta voi jäädä katkeraksi.

Jos et ole vakavasti masentuneen kanssa yrittänyt koskaan seurustella niin ei kannata väheksyä.

Pikku hiljaa kun vietettiin enemmän aikaa enemmän neljän seinän sisällä toisen luona, homma eteni alun ihanasta aina vaan huonompaan suuntaan. Lopulta kaikki mitä tein oli väärin ja koskaan ei tiennyt mistä saa huudot ja raivot, kaikki mitä sanoin oli typerää, kosketukseni kuulemma v*tutti ja lopulta olin vaan kauhusta jäykkänä hiljaa olohuoneen sohvalla kun toinen ensin sängyssä hytkyy sikiöasennossa aikansa, kun joku täysin random asia on jälleen laukaissut jonkun trauman ja sen jälkeen astelee voimakkaasti toiseen huoneeseen ja paiskaa oven kiinni. Aivan seinähullua touhua. Hän oli varmasti kokenut kauheita menneisyydessä, mutta hänen pelastamisensa oli kyllä lopulta liian suuri pala minulle enkä usko että kukaan muukaan "harrastelija" siihen pystyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

Kiinnitit huomiosi täysin epäolennaiseen asiaan kirjoituksessani. Luepa pari ensimmäistä lausetta ajatuksella.

Vierailija kirjoitti:

"Tämä on juuri se illuusio joka eräälle läheiselleni tuli. Että itse ollaan hirvittävän pitkällä ja henkisesti kehittyneitä, kun todellisuudessa mitään ihmissuhdetaitoja ei ollut terapiassa tullut. Ihmissuhteet kun on aina hankalia ja erimielisyyksiä tulee, vaikka kukaan ei töksäyttelisikään. Niitä pitää vaan oppia selvittelemään ja sietämään. Me olemme kaikki jotenkin vajaita. "

 

Tämä <3

No varmaan tässä on mahdollista, että kummallakin puolella on jokin palanen totuutta. Terapiaprosessi voi tehdä ihmisisestä ainakin tilapäisesti herkemmän, kun ihminen opettelee käsittelemään tunteitaan ja pitämään rajojaan. Toisaalta, minusta ainakin osalla ketjun kommentoijista paistaa sellainen tietty kovuus ja empatian puute, jonka olen livenäkin nähnyt tyypillisesti juuri kovia traumoja kohdanneilla mutta niistä "yllättävän hyvin" selvinneillä. Kun minäkin selvisin siitä ja tästä, niin hittoako sinä siinä uhriudut -asenne. Se kovuus on selviytymiskeino, mutta ei sekään tervettä ole, ja omalla tavallaan tällainen henkilö ON ongelmiensa käsittelyssä jäljessä siitä henkilöstä, joka opettelee uudelleen luomaan yhteyttä mieleensä ja tunteisiinsa. Siitä huolimatta, että ulospäin se kovis vaikuttaa paljon tasapainoisemmalta.

Itse tunnistan näistä molemmat puolet. Sekä rasittavan omiin tuntemuksiin ja oikeuksiin takertujan, että sen töksäyttelevän koviksen ja totuuden torven. Nykyään ottaisin etäisyyttä kumpaankin ihmistyyppiin. 

Siitä olen kyllä eri mieltä, että kaikki ihmissuhteet olisi väistämättä hirveän hankalia. Tuo on sumuverho. Tyyliin jos et siedä minun satuttavaa käytöstäni, et voi tulla toimeen kenenkään muunkaan kanssa. Ei se ihan niinkään mene. On ihan mahdollista poistaa elämästä se yksi öykkäri ja pitää siellä kymmenen ystävää, jotka osaa kommunikoida nätisti. Ei kyse ole siitä, että joko sietää kaikkea tai ei siedä yhtään mitään, vaan siitä mihin vetää rajan. Jos iso osa ihmisistä jää sinne turvallisten rajojen sisälle, ne ei liene täysin kohtuuttomat, ja se ulkopuolelle jäänyt voisi ehkä itsekin vilkaista peiliin.

Tapailin miestä, joka oli käynyt reilun vuoden terapiassa. Sieltä oli oppinut, että pitää tehdä vain sellaisia juttuja, jotka tuntuvat hyvältä/oikealta. No sehän johti hyvin impulsiiviseen, sanoisin suorastaan taaperomaiseen käytökseen. Tyyppi ei hetkeäkään miettinyt miten hänen käytöksensä vaikuttaa muihin ihmisiin. Maailma tai ainakaan parisuhde ei vaan toimi niin, että juostaan mielihalujen perässä kuin perhosta jahdaten. Ja kyseessä oli siis ihan aikuinen mies eikä mikään parikymppinen jannu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

 

Kiinnitit huomiosi täysin epäolennaiseen asiaan kirjoituksessani. Luepa pari ensimmäistä lausetta aja

Miksi sitten väität tuollaisia asioita? Empatia ei todellakaan ole kaikkien kovia kokeneiden taitovalikoimassa.

Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Vierailija kirjoitti:

Joo parisuhdetta erittäin vakavasti mielenterveysongelmaisen kanssa jatkossa kyllä välttelisin. Viimeksi olin sen verran tietämätön asiasta että naiiviuttani yritin ja kuvittelin kai että pystyisin jotenkin auttamaan asiassa. Se on kuin musta aukko joka imee lopulta itsenikin sinne. Mikään ei riitä mitä yrittää, päinvastoin useimmiten pahentaa tilannetta.

Hyvä.

Toivoisin itse kans tätä. Ns normit pariutukoot keskenään ja "hullut" keskenään, ei ne ikinä pääse samalle aaltopituudelle ja aina sattuu johonkuhun muuten.

Oon itse se hullu ja miehet ei tunnu yhtään välittävän vaikka listaan jo heti alkuun mm oireilut, viralliset diagnoosit ja hoidot ja epäilyt. Ei niitä ikinä haittaa. Sit kun he joutuu sen jossain vaiheessa näkemään, niin raivostutaan ja otetaan hatkat kun ei huvita, ei jaksa. Yksikin exä sanoi jossain vaiheessa riitaa että "no en mä tiennyt että sä tosissaan oot!!!" kun muistutin, että joo, mä tosiaan kerroin näistä heti.

Vain yksi on tajunnut itse ottaa ajoissa hatkat. Hän oli toinen hullu. Oltais oltu täydellinen pari, mutta meillä oli eri ääripäiden kiintymystyylit jota ei olla saatu korjattua omillamme ja siitä olis tullut katastrofi.

Että niin. Älkää tosiaan alkaako ikinä suhteeseen sillä mielellä, että siinä toisessa on jotain mitä pitäisi yrittää korjata!

Niistä suhteista tulee myös meille hulluille taas vaan yks hylkäämiskokemus, mikä vahvistuttaa niitä aiempia kokemuksia ja omaa epäkelvollisuutta. 

Ei se todellakaan ole mukavaa täälläkään puolella.

Eikö tämä ollut ihan tekoälyn kirjoittama aloitus...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

Olen eri, mutta itse sitä mieltä, että kovia kokeneet tyypillisesti eivät ole erityisen empaattisia. Minusta empaattisuus on hyvinvoivan ja tasapainoisen ihmisen perustila, josta horjahdetaan pois joko trauman tai muun vastoinkäymisen vuoksi. Ihminen, joka kokee olevansa turvassa uskaltaa olla empaattinen, koska aito yhteys vaatii empatiaa ja ihminen taas kaipaa luonnostaan yhteyttä muihin. Kun trauma jää päälle, ihmisestä tulee kova pärjääjä jolle empatia on heikkoutta ja sitä kautta uhka.

Tuntuu siltä, että terapioissa ihmiset ohjataan hyökkäämään läheistensä kimppuun. Onhan valtamediassakin ollut juttuja joissa kerrotaan esimerkiksi kuinka nuori ihminen on muka terapiassa tajunnut, että hänen vanhempansa ovat olleet hänelle myrkyllisiä. Sen takia nuori on sitten lopettanut yhteydenpidon vanhempiinsa.

Ok, liian helppo elämä on sellaista, kun on vapaa-aikaa perjantai-iltana, ja tulee vauvapalstalle ylenkatsomaan muiden vaikeuksia, traumoja ja vaikeaa elämää ja toteaa, että olisi itse selvinnyt paremmin, koska on enemmän resilienssiä. Sellainen on liian helpon elämän viettäneen mielipide.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

Samoin, itse kun hoidin terapiassa omia traumojani, niin en siinä pystynyt olemaan mitenkään hyvä kumppani toiselle. Ero tuli nopeasti ja sitten en useampaan vuoteen edes halunnut suhteeseen, koska tiesin, ettei siitä mitään tulisi. Itse en myöskään tuon kokemuksen jälkeen ole lähtenyt suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on isoja selvittämättömiä traumoja. 

Olisivatpa kaikki kaltaisiasi fiksuja yksilöitä jotka tiedostaisivat asian. Ei siinä aiheuta kuin vahinkoa toisten psyykeelle kun huonossa henkisessä tilassa jotain parisuhteita yrittää ja siitä ei seuraa kuin lisää potilaita vastaanotoille. Itseäkään ei ole toistaiseksi parisuhteet kinostelleet kun ei vaan kykene. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

 

Olen eri, mutta itse sitä mieltä, että kovia kokeneet tyypillisesti eivät ole erityisen empaattisia.

Minusta se on myöskin kiinni enemmänkin synnynnäisestä luonteesta. Olen itse kokenut väkivaltaisen lapsuuden ja vielä aikuisuudessakin vanhemmat on kohdelleet huonosti. Antaneet. mm. kaiken perinnön etukäteen lempilapselleen, vaikka kuinka olen antanut menneet anteeksi ja ollut auttavainen ja mukava.  Mutta silti olen ollut aina empaattinen, vaikka en ole edes käynyt terapiaa,  koska olen kiltti luonne. 

eri