Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Älkää nyt viitsikö lapsellisesti ilmoitella niitä viestejä.

Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Vierailija kirjoitti:

Älkää nyt viitsikö lapsellisesti ilmoitella niitä viestejä.

 

Kissanlihatrollaukset saa kyllä poistaa, mutta mitään muita viestejä ei. On hyvä kuulla erilaisia kokemuksia, vaikka kaikki ei itseä aina mielyttäisikään. 

Vierailija kirjoitti:

Joo parisuhdetta erittäin vakavasti mielenterveysongelmaisen kanssa jatkossa kyllä välttelisin. Viimeksi olin sen verran tietämätön asiasta että naiiviuttani yritin ja kuvittelin kai että pystyisin jotenkin auttamaan asiassa. Se on kuin musta aukko joka imee lopulta itsenikin sinne. Mikään ei riitä mitä yrittää, päinvastoin useimmiten pahentaa tilannetta.

Hyvä.

Toivoisin itse kans tätä. Ns normit pariutukoot keskenään ja "hullut" keskenään, ei ne ikinä pääse samalle aaltopituudelle ja aina sattuu johonkuhun muuten.

Oon itse se hullu ja miehet ei tunnu yhtään välittävän vaikka listaan jo heti alkuun mm oireilut, viralliset diagnoosit ja hoidot ja epäilyt. Ei niitä ikinä haittaa. Sit kun he joutuu sen jossain vaiheessa näkemään, niin raivostutaan ja otetaan hatkat kun ei huvita, ei jaksa. Yksikin exä sanoi jossain vaiheessa riitaa että "no en mä tiennyt että sä tosissaan oot!!!" kun muistutin, että joo, mä tosiaan kerroin näistä heti.

Vain yksi on tajunnut itse ottaa ajoissa hatkat. Hän oli toinen hullu. Oltais oltu täydellinen pari, mutta meillä oli eri ääripäiden kiintymystyylit jota ei olla saatu korjattua omillamme ja siitä olis tullut katastrofi.

Että niin. Älkää tosiaan alkaako ikinä suhteeseen sillä mielellä, että siinä toisessa on jotain mitä pitäisi yrittää korjata!

Niistä suhteista tulee myös meille hulluille taas vaan yks hylkäämiskokemus, mikä vahvistuttaa niitä aiempia kokemuksia ja omaa epäkelvollisuutta. 

Ei se todellakaan ole mukavaa täälläkään puolella.

Eikö tämä ollut ihan tekoälyn kirjoittama aloitus...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

Olen eri, mutta itse sitä mieltä, että kovia kokeneet tyypillisesti eivät ole erityisen empaattisia. Minusta empaattisuus on hyvinvoivan ja tasapainoisen ihmisen perustila, josta horjahdetaan pois joko trauman tai muun vastoinkäymisen vuoksi. Ihminen, joka kokee olevansa turvassa uskaltaa olla empaattinen, koska aito yhteys vaatii empatiaa ja ihminen taas kaipaa luonnostaan yhteyttä muihin. Kun trauma jää päälle, ihmisestä tulee kova pärjääjä jolle empatia on heikkoutta ja sitä kautta uhka.

Tuntuu siltä, että terapioissa ihmiset ohjataan hyökkäämään läheistensä kimppuun. Onhan valtamediassakin ollut juttuja joissa kerrotaan esimerkiksi kuinka nuori ihminen on muka terapiassa tajunnut, että hänen vanhempansa ovat olleet hänelle myrkyllisiä. Sen takia nuori on sitten lopettanut yhteydenpidon vanhempiinsa.

Ok, liian helppo elämä on sellaista, kun on vapaa-aikaa perjantai-iltana, ja tulee vauvapalstalle ylenkatsomaan muiden vaikeuksia, traumoja ja vaikeaa elämää ja toteaa, että olisi itse selvinnyt paremmin, koska on enemmän resilienssiä. Sellainen on liian helpon elämän viettäneen mielipide.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

Samoin, itse kun hoidin terapiassa omia traumojani, niin en siinä pystynyt olemaan mitenkään hyvä kumppani toiselle. Ero tuli nopeasti ja sitten en useampaan vuoteen edes halunnut suhteeseen, koska tiesin, ettei siitä mitään tulisi. Itse en myöskään tuon kokemuksen jälkeen ole lähtenyt suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on isoja selvittämättömiä traumoja. 

Olisivatpa kaikki kaltaisiasi fiksuja yksilöitä jotka tiedostaisivat asian. Ei siinä aiheuta kuin vahinkoa toisten psyykeelle kun huonossa henkisessä tilassa jotain parisuhteita yrittää ja siitä ei seuraa kuin lisää potilaita vastaanotoille. Itseäkään ei ole toistaiseksi parisuhteet kinostelleet kun ei vaan kykene. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

 

Olen eri, mutta itse sitä mieltä, että kovia kokeneet tyypillisesti eivät ole erityisen empaattisia.

Minusta se on myöskin kiinni enemmänkin synnynnäisestä luonteesta. Olen itse kokenut väkivaltaisen lapsuuden ja vielä aikuisuudessakin vanhemmat on kohdelleet huonosti. Antaneet. mm. kaiken perinnön etukäteen lempilapselleen, vaikka kuinka olen antanut menneet anteeksi ja ollut auttavainen ja mukava.  Mutta silti olen ollut aina empaattinen, vaikka en ole edes käynyt terapiaa,  koska olen kiltti luonne. 

eri

Vierailija kirjoitti:

Ok, liian helppo elämä on sellaista, kun on vapaa-aikaa perjantai-iltana, ja tulee vauvapalstalle ylenkatsomaan muiden vaikeuksia, traumoja ja vaikeaa elämää ja toteaa, että olisi itse selvinnyt paremmin, koska on enemmän resilienssiä. Sellainen on liian helpon elämän viettäneen mielipide.

Usein ne jotka hokee ympäriinsä että heillä on resilienssi ei sitä todellisuudessa ole, tai ovat ymmärtäneet resilienssin ihan väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.

Millainen on liian helppo elämä?

Minusta tuollainen kokemusten vertailu on aika turhaa ja typerää. Empaattisuus riippuu enemmän luonteensa, eivätkä kaikki uhh, kovia kokeneet ole empaattisia. Ei siis myöskään tarvitse olla kokenut kovia ollakseen empaattinen.

 

Olen eri, mutta itse sitä mieltä, että kovia kokeneet tyypillisesti eivät ole erityisen empaattisia.

Oma kokemukseni on täysin päinvastainen, joten kokemuksemme kai sitten kumoavat toisensa. Kokemukseni mukaan juuri pahimpia asioita kokeneet ovat niitä kaikkein empaattisimpia ja muita auttavia ihmisiä. Pl. katkeroituvat ihmiset, joiden kyvyttömyys käsitellä mm. terapian avulla tai keskustellen kokemuksiaan kääntyy narsismiksi tai sosiopatiaksi. Heillä ei ole empatiaa yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo parisuhdetta erittäin vakavasti mielenterveysongelmaisen kanssa jatkossa kyllä välttelisin. Viimeksi olin sen verran tietämätön asiasta että naiiviuttani yritin ja kuvittelin kai että pystyisin jotenkin auttamaan asiassa. Se on kuin musta aukko joka imee lopulta itsenikin sinne. Mikään ei riitä mitä yrittää, päinvastoin useimmiten pahentaa tilannetta.

 

Hyvä.

Toivoisin itse kans tätä. Ns normit pariutukoot keskenään ja "hullut" keskenään, ei ne ikinä pääse samalle aaltopituudelle ja aina sattuu johonkuhun muuten.

Oon itse se hullu ja miehet ei tunnu yhtään välittävän vaikka listaan jo heti alkuun mm oireilut, viralliset diagnoosit ja hoidot ja epäilyt. Ei niitä ikinä haittaa. Sit kun he joutuu sen jossain vaiheessa näkemään, niin raivostutaan ja otetaan hatkat kun ei huvita, ei jaksa. Yksikin exä sanoi jossain vaiheessa riitaa että "no en mä t

Minä toivoisin, että itseään auttavien hullujen ja avunhausta kieltäytyvien tai ongelmiltaan täysin piiloutuvien hullujen alaryhmät pariutuisivat myös keskenään. En usko, että täysin tasapainoiset yleensäkään hakeutuvat suhteisiin hullujen kanssa, vaan ne ovat niitä piilohulluja, välttelevästi kiintyviä, persoonallisuushäiriöisiä jne. Jotka sitten esittävät suhteessa ulospäin sitä täysjärkistä osapuolta ja uhriutuvat kun on niin raskasta olla sen kauhean hullun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö tämä ollut ihan tekoälyn kirjoittama aloitus...?

Liian looginen tekoälyn tuotokseksi. Jos olisi tekoälyn niin se ois vaihtanut mieltä aina uudessa kappaleessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.

 

 

Mitä sit tapahtui että "traumaannuit"?

Huono ihmissuhdekin on joskus vaan huono ihmissuhde josta voi jäädä katkeraksi.

 

Jos et ole vakavasti masentuneen kanssa yrittänyt koskaan seurustella niin ei kannata väheksyä.

Pikku hiljaa kun vietettiin enemmän aikaa enemmän neljän seinän sisällä toi

Anteeksi mutta miksi olet lähtenyt suhteeseen "pelastamaan" ketään? Pyysikö hän?

"Sikiöasennossa hytkyen ja sinä istut jäykkänä sohvalla" ai kamala 😳 kummallekin.

Toisella on kohtaus ja sä jäädyt, se on pettynyt ja äkäinen kun ei osaa sanoa, mitä olisi halunnut ja halua pitää sut kauempana kun et selkeästi kykene käsittelemään, joka sattuu kun se itsekin tietää et säkin oot hukassa.

Olen vaikeasti masentunut, olen seurustellut vaikeasti masentuneen kanssa ja tuo on vaan kamala kombinaatio teillä. Osaan mä mennä ja ottaa toisesta kiinni ja olla lähellä, myöskin suuttumus usein kertoo siitä, että sillä on joku hätänä mitä se ei osaa sanoittaa.

Kenenkään ei pitäisi ottaa ketään "pelastettavaa", se toinen pitäisi ottaa tasavertaisena ihmisenä ongelmistaan huolimatta. Lähdin myös epävakaan kanssa suhteeseen, vaikka tiesin, että saattaa tulla rankkaa ja niinhän siitä tulikin (mm im-yritykset, väkivalta), en silti syytä häntä.

Toivottavasti nyt itse saat itsesi parannettua, tuo ei selkeästi tehnyt mitään hyvää kummallekaan ja joo, toisen kanssa voi olla paremmin vaikka sitä haluaiskin uskoa, että vika oli vaan toisessa. 

"Oma kokemukseni on täysin päinvastainen, joten kokemuksemme kai sitten kumoavat toisensa. Kokemukseni mukaan juuri pahimpia asioita kokeneet ovat niitä kaikkein empaattisimpia ja muita auttavia ihmisiä. Pl. katkeroituvat ihmiset, joiden kyvyttömyys käsitellä mm. terapian avulla tai keskustellen kokemuksiaan kääntyy narsismiksi tai sosiopatiaksi. Heillä ei ole empatiaa yhtään."

Miten ne pahimmat kokemukset sitten määritellään, että kuka on kokenut pahimpia asioita?

Eihän ihmisten elämien vertailu tuolla tavalla ole edes mahdollista, koska jokaisen ihmisen kokemukset on yksilöllisiä ja kaikkeen vaikuttaa aina eri olosuhteet ja muut tekijät. Kaikki kokemukset eivät myöskään todellakaan ole toisten ihmisten tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Siis just nuo "Kun minä jäin orvoksi lapsena ja selvisin siitä ja olen niin vahva, niin mitä siinä itket mummosi kuolemaa" -jutut kertoo siitä, että ihminen ei oikeasti ole selvinnyt kovinkaan hyvin, eikä kykene edes empatiaan, vaan yrittää vetää kaiken itseensä ja verrata omaan elämäänsä.

Meidän koulussa oli yksi just tuollainen tyttö. Lastensuojelu ja sosiaalitoimi sijoitti sukulaisille ja järjesti elämänsä, mutta silti hänellä oli aina vaikeampaa kuin kenelläkään.

Vierailija kirjoitti:

"Oma kokemukseni on täysin päinvastainen, joten kokemuksemme kai sitten kumoavat toisensa. Kokemukseni mukaan juuri pahimpia asioita kokeneet ovat niitä kaikkein empaattisimpia ja muita auttavia ihmisiä. Pl. katkeroituvat ihmiset, joiden kyvyttömyys käsitellä mm. terapian avulla tai keskustellen kokemuksiaan kääntyy narsismiksi tai sosiopatiaksi. Heillä ei ole empatiaa yhtään."

 

Miten ne pahimmat kokemukset sitten määritellään, että kuka on kokenut pahimpia asioita?

Eihän ihmisten elämien vertailu tuolla tavalla ole edes mahdollista, koska jokaisen ihmisen kokemukset on yksilöllisiä ja kaikkeen vaikuttaa aina eri olosuhteet ja muut tekijät. Kaikki kokemukset eivät myöskään todellakaan ole toisten ihmisten tiedossa.

Jokainen määrittelee tietenkin itse mikä on hänelle pahinta. Oman lähipiirini ihmisten traumoja en ala tässä sen enempää avaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä.

Toivoisin itse kans tätä. Ns normit pariutukoot keskenään ja "hullut" keskenään, ei ne ikinä pääse samalle aaltopituudelle ja aina sattuu johonkuhun muuten.

Oon itse se hullu ja miehet ei tunnu yhtään välittävän vaikka listaan jo heti alkuun mm oireilut, viralliset diagnoosit ja hoidot ja epäilyt. Ei niitä ikinä haittaa. Sit kun he joutuu sen jossain vaiheessa näkemään, niin raivostutaan ja otetaan hatkat kun ei huvita, ei jaksa. Yksikin exä sanoi jossain vaiheessa riitaa että "no en mä tiennyt että sä tosissaan oot!!!" kun muistutin, että joo, mä tosiaan kerroin näistä heti.

Vain yksi on tajunnut itse ottaa ajoissa hatkat. Hän oli toinen hullu. Oltais oltu täydellinen pari, mutta meillä oli eri ääripäiden kiintymystyylit jota ei olla saatu korjattua omillamme ja siitä olis tullut katastrofi.

Että niin. Älkää tosiaan alkaako ikinä suhteeseen sillä mielellä, että siinä toisessa on jotain mitä pitäisi yrittää korjata!

Niistä suhteista tulee myös meille hulluille taas vaan yks hylkäämiskokemus, mikä vahvistuttaa niitä aiempia kokemuksia ja omaa epäkelvollisuutta. 

Ei se todellakaan ole mukavaa täälläkään puolella.

Eipä sitä voi tietää ellei ole aiemmin kokenut, miten todella rankkaa se elämä mielenterveysongelmaisen kanssa on. Miten siinä edes pystyisi mitenkään olemaan, kun ei sitä jatkuvaa riitelyä jaksa parhaastakaan yrityksestään huolimatta. Tuskin kenelläkään on niin teräksiset hermot. Pahalta se tuntui aiheuttaa lopulta sellainen hylkäyskokemus mutta minkäs teet kun toinen suorastaan tuntui sitä yrittävän ja aina vaan kiristi ruuvia. Riitoja jatkuvasti omaan silmään aivan käsittämättömistä asioista, ilmeisesti että saa itseään päässään onnitella miten oikeassa oli taas kun tuokin lähti, "ei kukaan susta tykkää". Minkään luokan kehuni tai läheisyyteni ei sitä muuksi muuttanut.  Enkä nyt oikein ymmärrä miten se homma voisi toimia edes vaikka toinen olisi samanlainen. Sehän olisi kuin heittäisi kaksi pommia laatikkoon.