Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Minäkin kyllä ihmettelen tuota, että mitätöidään mielenterveysongelmaisten läheisten kertomia kokemuksia. Ja syytetään, että varmaan kyllä olet oikeasti epäempaattinen, ja se mielenterveysongelmainen on enemmän oikeassa kuin tervepäinen kirkkaiden lasien läpi maailmaa tarkasteleva läheinen.

En kiellä, etteikö joissain tilanteissa voi olla niin, että se läheinen on vanhempi, joka on juuri se, joka on kaltoinkohdellut lastaan, joka nyt oireilee ja muuttuu. Mutta tämä ketju ei ollut siitä aiheesta. Itselläkin mielenterveysongelmat ovat ystävällä, jolla oli ne ongelmat jo ennen kuin tutustuimme. Silloin tuntuu epäreilulta, kun minunkin viestiini vastataan, että varmasti minä vain olen epäempaattinen, ja toisen kaikki ongelmat korjaantuisivat, kun minä vain korjaisin käytöstäni.

Mielenterveysongelmaisen läheisen rooli ei ole mikään kiva ja helppo. Se on todella haastava ja raskas. Tässäkin ketjussa on puhuttu aikuisista ihmisistä, joiden hoitoon läheinen ei ole millään tavalla osallinen eikä tiedä mitä on meneillään ja mistä muutokset johtuvat. Tätä olen itse ihmetellyt. Terapiassa käyvä muuttuu pimahtelevaksi raivopääksi ja läheisille ei kukaan kerro miksi näin on. Ja sitten siihen vain pitäisi osata suhtautua jollain tietyllä tavalla, mutta kukaan ei kerro millä tavalla pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse käyn terapeutilla, joka on homo. Kovin suppeat näkemykset hänellä on esimerkiksi äidin roolista. Hirveästi paheksuntaa asioista, joita en itse ole edes osannut mieltää mitenkään kiistanalaiseksi.

 

Olet puolustuskannalla. Helpompaa keskittyä esim. terapeutin persoonaan kuin omiin ongelmiin. 

No hän keskittyy asioihin, joiden takia en ole hakeutunut terapiaan. Jo olleet ja menneet asiat, eivät liity nykyhetkeen mitenkään. Ei niissä tavallaan ole mitään kohdattavaa, ovat yhdentekeviä.

Varmaan tyypillisin asenne, millä terapia aloitetaan. Omat puolustusmekanismit tekevät asioista vaikeita ja joskus ne estävät terapiasta saatavan hyödyn, tai ainakin tekevät terapiasta pitkän ja kivisen polun. Pitää kuitenkin muistaa, että jos voi henkisesti huonosti, homma ei ole silloin hanskassa eikä ilmeisesti ole ollut jo pidemmän aikaa. Silloin ei kannata ajatella tietävänsä paremmin, koska sillä omalla ajatusmaailmalla ollaan nyt tässä tilanteessa, eikö?

ongelma on siinä että nämä aikuiset? ihmiset ovat jostakin syystä saaneet päähänsä että koko maailma on nyt heille velkaa, ilman että tekevät itse mitään. Jälki on sitten sen mukaista. Ainoa hoitokeino on jättää heidät pois omasta lähipiiristä, koska he kyllä repivät muita pohjamutiin sen verran kun kerkevät.

Tuo on aika vaikea asetelma. Kuolleita on tapana muistella hyvällä ja jos menettää vanhempansa nuorena, on ihan ymmärrettävää, että toisten valitus omista vanhemmistaan tuntuu kiittämättömältä tai epäkohteliaalta, koska vanhemmat ovat muistoissa ihania kaikkine vikoineenkin. Mutta ei sekään ole ihan reilu tapa ajatella. Jotkut vanhemmat ovat ihan oikeasti tosi myrkyllisiä, ja joskus tunne on sillä lailla molemminpuolinen, että todella ilkeän vanhemman soisi mieluummin olevan vaikka kuollut kuin sabotoimassa ja päsmäröimässä jatkuvasti omaa elämää. Ja sitten joku, jonka elämää ei kukaan jatkuvasti hiekoita, kehtaa saarnata, että pitäisi olla kiitollinen siitä kun vanhempi on elossa.

itselläni oli vähän saman tyyppinen asetelma jonkun aikaa, kun tapasin nuorena ja hölmönä ulkomailla miehen, joka muutti vuokseni Suomeen. Mies oli siis ihan päältä katsoen normaali korkeakoulutettu eurooppalainen, mutta jälkeenpäin ajateltuna silti lusmuileva onnenonkija. Suomessa hän ei saanut töitä ja asettui kotiini elätiksi. Jos pyysi vaikka viemään roskat, hän heti vetosi siihen, että hän sentään muutti tänne kauas pohjoiseen minun takiani, ja minäkö nyt olen tosiaan niin kiittämätön, etten edes roskia voi viedä. Totta tavallaan, mutta kotityöt pitää tehdä joka ikinen päivä, enkä minä voinut elää elämääni ja arkeani ikuisessa kiitollisuudenvelassa siitä, että hän oli muuttanut luokseni.

Vierailija kirjoitti:

Suhteeseen lähdin ihan siitä syystä koska kuvittelin siitä aivan muuta kuin mitä sitten tuli. Ja kyllä, hän tuntui kuvittelevan että minä jotenkin korjaisin hänet, kun eräskin riita tuli siitä miten minä keskityn enemmän jonkun kattilan kahvan kuin hänen korjaamiseensa. Ja miten siinä lohdutat toista tai muuta kun ei saa edes koskettaa ja kaikin puolin vaikuttaa siltä että hän on oikeasti vihannut minua alusta asti. Sellainen suhteesta suhteeseen hyppiminenkin tuo minulla sellaisen käsityksen ettei siinä muuta tehdä kuin jahdata loputtomiin sitä masennuksen hetkeksi kumoavaa ihastuksen tunnetta ja sitten homma on tuhoon tuomittu kun vaikutus lakkaa. Ei siinä oikeastaan minulla henkilönä ollut mitään virkaa, olin vain "joku". Kyllähän se hieman katkeroittaa että tuntee itsensä hyväksikäytetyksi pelkkänä terapeuttisena välineenä joka ei nyt toiminutkaan niinkuin piti.

Minä olen tuntenut samoin. Että minua käytettiin terapiavälineenä ilman, että minulta oli kysytty suostumusta siihen. 

Kannattaa välttää narsistia ihmisiä, ihan kylmästi sulkea heidät kokonaan oman elämänsä ulkopuolelle. Ei tarvi kymmenien vuosien terapiaa jonkun täysin turhan yksilön vuoksi. Todella ikävää, jos kyse on omasta vanhemmasta. Mutta silloin pätee sama sääntö. Jotkut eivät vaan opi muuta kuin näyttelemään menestyvää ja hyvää ihmistä. Tuhoisa ydin näkyy vain lähipiirille. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hyvä tuuri. Oli viisas terapeutti ja aito, rakastava suhde jossa olin aluksi umpihullu ja traumojeni vietävissä. Terapeutti käytti istunnot siihen, että ymmärrys myös toisen ihmisen sielunelämästä lisääntyisi, enkä vaan kaivelisi omaa napanöyhtää. Opin ymmärtämään sekä itseäni että toista. Olisin varmaan jäänyt ilman tätä asetelmaa ap:n kuvaamaan tilaan. 

Tuo kuulostaa hyvältä. Mutta sekin on kaksiteräinen miekka. Ystävän terapiassa minusta on luotu hahmo, jota vastaan pitää taistella. En tunnista ystäväni kuvauksista itseäni, mutta huomaan kyllä, että kuvaukset istuvat hänen vanhempiinsa. Näin ollen eihän se ihan oikein ole mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Tekstistäsi päätellen sinäkin olet käynyt terapiassa, vai mistä ihmeestä tiedät nuo kaikki ammattisanat? Kaveriltasiko?

 

Tätä jäin miettimään. Teksti on niin feikki kuin olla voi. Terapeuttiko sen kirjoitti vai alan opiskelija vai ChatGpt:lläkö kaikki fantstut muotiilmaisut oli osattu listata. Oikea maallikkoihminen, joka ei itse ole ammittiterapeutti, ei käytä sanoja tuolla tavalla. Tämä oli kuin wordissa pitkään hiottu miniessee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Minäkin kyllä ihmettelen tuota, että mitätöidään mielenterveysongelmaisten läheisten kertomia kokemuksia. Ja syytetään, että varmaan kyllä olet oikeasti epäempaattinen, ja se mielenterveysongelmainen on enemmän oikeassa kuin tervepäinen kirkkaiden lasien läpi maailmaa tarkasteleva läheinen.

En kiellä, etteikö joissain tilanteissa voi olla niin, että se läheinen on vanhempi, joka on juuri se, joka on kaltoinkohdellut lastaan, joka nyt oireilee ja muuttuu. Mutta tämä ketju ei ollut siitä aiheesta. Itselläkin mielenterveysongelmat ovat ystävällä, jolla oli ne ongelmat jo ennen kuin tutustuimme. Silloin tuntuu epäreilulta, kun minunkin viestii

Kognitiivinen dissonanssi joka johtuu syyllisyydestä. On haukkunut terapiassa läheisiään ja siksi raivoaa heille. Sama juttu pettävän puolison kanssa. Saattaa muuttua todella aggressiiviseksi puolisoaan kohtaan, koska syyllisyys on sietämätön.

Jumala loi maailman hyvin yksinkertaiseksi. Oli adam ja eva sekä luomakunta. Mitä enemmän tätä soppaa on sekoitettu ja lisätty kuvioon anoppeja, isovanhempia, kavereita, työvaimoja, lapsia, terapeutteja... Sitä raskaammaksi se ihmiselle käy ja rapatessa sitten roiskuu. Terapia ei myöskään korjaa mitään ihmissuhdeongelmia, vaan ainoastaan yhteys siihen kumppaniin korjaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko ystävällä ollut nuorempana taipumus ottaa ovimaton rooli ihmissuhteissa? Ja nyt, kun hän on saanut terapian avulla sekä selkärankaa, että hyviä vakiofraaseja ja latautuneita termejä puolustautumiseen, on tuollaisesta piikit pystyssä olemisesta tullut helpompaa?

Mitä hyötyä tästä sitten on tarkoitus olla? Että ollaan toisia ihmisiä vastaan piikit pystyssä. Ja toistetaan ihmisille terapiafraaseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä että terapiasta ei ole hyötyä kenellelään, mutta en saa sanoa sitä ääneen. Jos jollakin on pahoja pncelmia, sanotaan: "Mene terapiaan!", muttei haluta uskoa, että se on rahan tuhlaamista täysin hukkaan. Nyt ovat psykat huolissaan kun jotkut ihmiset sanovat että tekoäly on hyvä terapeutti. Kyllä, lässyttää itsestäänselviä mutta ilmaiseksi. 

Ihmisellä voi olla myös demoneja, jota ai:lla ei ole. Miten selitätte sen, että jonkun ihmisen seurassa alkaa tekemään mieli olutta ja toisen kanssa katsoa murhasarjoja? Tai jopa tappaa joku? Terapeutti ei ole mikään pyhimys. Sieltä voi tarttua kaikenlaista paskaa mukaan, mistä ei puhuta. En ikinä avautuisi tai ottaisi neuvoja vastaan ihmiseltä, tai menisi suljettuun tilaan tunneiksi, jota en tunne, kunnioita ja arvosta. Tarkkailkaa ajatuksianne. Kaikki eivät ole omianne.

 

Tämä viimeinen lause: "Tarkkailkaa ajatuksianne. Kaikki eivät ole omianne." , kannattaa pitää mielessä myös muissa ihmissuhteissa. Toisinaan manipulointi on todella salakavalaa, sen harjoittaja on tehnyt sitä koko ikänsä ja osaa asiansa. Siksi tuon postauksen viimeinen lause on äärettömän tärkeä tiedostaa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa välttää narsistia ihmisiä, ihan kylmästi sulkea heidät kokonaan oman elämänsä ulkopuolelle. Ei tarvi kymmenien vuosien terapiaa jonkun täysin turhan yksilön vuoksi. Todella ikävää, jos kyse on omasta vanhemmasta. Mutta silloin pätee sama sääntö. Jotkut eivät vaan opi muuta kuin näyttelemään menestyvää ja hyvää ihmistä. Tuhoisa ydin näkyy vain lähipiirille. 

Vähän ohi aiheen, mutta ärsyttävintä narsistisessa vanhemmassa on, että hän ei ainoastaan näyttele menestyvää, vaan on menestyvä, kaikkien ympäröivien läheisten kustannuksella. Koko lähipiiri on valjastettu hänen ihan oikean ja todellisen menestyksensä käyttövoimaksi. Ja ulkopuoliset sitten ihastelevat tätä menestystä, ja varmaan ihmettelevät, miksi noin ihanalla ihmisellä on ympärillään vain säikkyjä ja itkuisia alisuorittajia.

Vierailija kirjoitti: Tunnistan ap:n kaltaisia "ystäviä". Riidanhaluisia, jotka haluavat suoltaa ulos kaikki törkeydet ja loukkaukset ilman, että muut saisi sanoa vastaan mitään.

Ei ap:sta kyllä tällaista vaikutelmaa saanut. Olet lisäillyt ap:n persoonaan omiasi.

Millainen ystävyys ap:lla ja kaverillaan on, jos pitää olla antamassa koko ajan jotain kritiikkiä? Ap vaikuttaa toksiselta, hyi

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva tietää mistä tämä lainaus on.

Mutta joka tapauksessa se kuvaa hyvin omaa tilannettani terapiaan menneen ystäväni kanssa. Yhtäkkiä minulle ilmestyi roolivaatimus, että minun pitää olla vapaa-ajan terapeutti. I didn't sign for that!

En voi enää olla oma itseni, sillä minun päälleni kaadetaan milloin mitäkin roolia. Ystävän mielessä menee täysin sekaisin hänen oma persoonansa, vanhempiensa persoonat, minun persoona ja terapeutti. Kun hän on selvästikin jollain tasolla ymmärtänyt, että hän on persoonaltaan huijari, niin hän syyttää minua huijaamisesta. Hän tietää myös, että vanhempansa ovat aikamoisia totuuden muokkaajia (=valehtelijoita), ja nyt hän syyttääkin minua valehtelijaksi. Ja kun en myönnä valehtelua - en tietenkään, kun en ole valehdellut - niin hän analysoi, että en ole sinut näiden minun pimeämpien puolien kanssa, ja siksi torjun ne. Hohhoijaa!

Ilmeisesti pitäisi myöntää tekoja, joita en ole te

Jälleen: sekoilevaan ystävään saa ja kannattaa ottaa etäisyyttä. Ystävyyttä ei ole se, että toinen määrää toiselle jonkun roolin ihmissuhteessa. 

Kaikista rasittavimpia ihmisiä nämä terapiasssa voimaantuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten kaikki hoidot, myös terapialla on sivuvaikutuksia. Ja jotkut voivat sen jälkeen huonommin kuin ennen.

Eräs tuntemani nainen on nyt paljon sairaampi kuin ennen terapiaa.
Aiemmin hän selviytyi elämästään ongelmistaan huolimatta.
Nyt hänestä on tullut työkyvytön ja ihmisistä välttelevä olento, joka tuskin poistuu asunnostaan ja keskittyy vain psyykkisiin ongelmiinsa.

Joten olkaa tarkkana terapian suhteen, ja jos huomaatte, että se vahingoittaa teitä, vetäkää hätäjarrua.

 

Jotkut terapeutit tuputtaa tuota että "Voi voi sinä olet niin sairas ja ei sinusta ole mihinkään ja sinä tarvit vielä 5 vuotta lisää terapiaa. Asiat paranee niin hitaasti" Sitten sitä paranemista ei näy ikinä. Aina on vain liian sairas ja työkyvytön ja kykenemätön mihinkään muuhun kuin terapiaan. Sillä ne saa maksavan helpon asiakkaan pysymään itsellään. Rahaa nekin

Traumaterapiassa on vakaannuttamisvaihe, jossa ihminen halutaan vakaannuttaa. Seuraava vaihe on trauman selvittelyä, mutta siihen edetään vain jos terapia -asiakas sen kestää eli väkisin ei käsitellä sellaista jonka käsittelemiseen ei ihmisellä ole voimavaroja. Ajatuksena varmaan juuri se että ihmisen toimintakyky säilyy. Traumojen hoitoon ei välttämättä käy tavan terapia. Traumaterapiakeskuksella on hyvä julkaisu asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse käyn terapeutilla, joka on homo. Kovin suppeat näkemykset hänellä on esimerkiksi äidin roolista. Hirveästi paheksuntaa asioista, joita en itse ole edes osannut mieltää mitenkään kiistanalaiseksi.

 

Olet puolustuskannalla. Helpompaa keskittyä esim. terapeutin persoonaan kuin omiin ongelmiin. 

No hän keskittyy asioihin, joiden takia en ole hakeutunut terapiaan. Jo olleet ja menneet asiat, eivät liity nykyhetkeen mitenkään. Ei niissä tavallaan ole mitään kohdattavaa, ovat yhdentekeviä.

 

Varmaan tyypillisin asenne, millä terapia aloitetaan. Omat puolustusmekanismit tekevät asioista vaikeita ja joskus ne estävät terapiasta saatavan hyödyn, tai ainakin tekevät terapiasta pitkän ja kivisen polun. Pit

Niin - käyn terapiassa persoonallisuushäiriöisten vanhempieni lapsuudessani harjoittaman fyysisen ja henkisen väkivallan vuoksi. Käsin lapsuuteni johdosta  dissosiatiivisistä tiloista, derealisaatikohtauksista, takaumista ja paniikkikohtauksista.

Mielestäni se tapa, jolla miten omat lapseni maailmaan saattaanut, ei liity lapsuudessa ja nuoruudessani kokemaani todelliseen kuoleman uhkaan,

Mulla se ei ollut terapia vaan ihan ikä ja elämänkokemus ja jonkinlainen kupin kaatuminen, kun aloin käyttäytyä samoin miestäni kohtaan. Olemme olleet siis 30v yhdessä ja koko sen ajan hän on kommunikoinut usein tiuskimalla, kritisoimalla ja besserwisseröimällä. 

Yks päivä sitten vain ns riitti ja aloin sanomaan siitä. Älä huuda. Miksi tiuskit. En vastaa jos puhut minulle tuolla sävyllä. En halua liittoa jossa joudun kuuntelemaan tuollaista. Jne. Ja arvaas mitä? Mieheni on nyt oppinut huomaamaan vikansa ja tekee työtä muuttaakseen tätä. Katso siis peiliin niin pääsette eteenpäin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Minäkin kyllä ihmettelen tuota, että mitätöidään mielenterveysongelmaisten läheisten kertomia kokemuksia. Ja syytetään, että varmaan kyllä olet oikeasti epäempaattinen, ja se mielenterveysongelmainen on enemmän oikeassa kuin tervepäinen kirkkaiden lasien läpi maailmaa tarkasteleva läheinen.

En kiellä, etteikö joissain tilanteissa voi olla niin, että se läheinen on vanhempi, joka on juuri se, joka on kaltoinkohdellut lastaan, joka nyt oireilee ja muuttuu. Mutta tämä ketju ei ollut siitä aiheesta. Itselläkin mielenterveysongelmat ovat ystävällä, jolla oli ne ongelmat jo ennen kuin tutustuimme. Silloin tuntuu epäreilulta, kun minunkin viestii

Terapiassa käyvä muuttuu pimahtelevaksi raivopääksi ja läheisille ei kukaan kerro miksi näin on. Ja sitten siihen vain pitäisi osata suhtautua jollain tietyllä tavalla, mutta kukaan ei kerro millä tavalla pitäisi.

Siksi niin on, että löytää mukautuvan esittämisen jälkeen yhteyden omiin tunteisiinsa ja ne tulee sitten vähän turhan suodattamatta ulos. Kyllä ne siitä tasaantuu. Se suhtautuminen on, että pitää ne omat rajat. Jos ei jaksa katella tai menee itse johonkin kynnysmattomoodiin, niin hyvällä omalla tunnolla vaan vähän vähemmän yhteyden pitämistä. Kyllä se siitä tasaantuu kun prosessi etenee. Mitä kiltimpi ylimiellyttäjä on ollut, sitä hirveemmät vihat siellä ulos purkautuu, mutta se ei tarkoita, että läheisten pitäis ottaa ne kaikki vastaan.