Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n kansaa samaa mieltä siitä, että nykyään ihmiset järkyttyvät ja joutuvat henkisiin kriiseihin paljon helpommin kuin aikisemmin. Olen 1960-luvun lapsi ja kyllä täytyy sanoa, että paljon kovempaa aikaa se oli kuin nykyinen.

Kasvatukseni oli nykymittapuun mukaan ankaraa: äiti löi joka päivä kartulla. Se oli mummun pyykkikarttu, jota mummu oli itse aikanaan käyttänyt samaan tarkoitukseen. Perustelu oli, että jos en ole sinä päivänä jäänyt kiinni mistään pahanteosta, niin jotain pahaa olen tehnyt kumminkin ja sillä ansainnut kurituksen.

Kaksi poikkeusta oli sentään: jouluna ja syntymäpäivänä äiti löi kuivatulla pullapitkolla. Ja se oli minun paras joululahjani. Siitä pitkosta oli iloa vielä seuraavana sunnuntainakin, kun siitä tehtiin pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.

Kun menin naimisiin vuonna 1992, sain äidiltä sen kartun häälahjaksi. Antaessaan sitä hän sanoi: Pian sinulla on omia lapsia ja silloin on tullut

Hei pyykkikarttu henkilö!  Kun sinulla on kerran kirjallisia kykyjä, niin miksi kerrot aina satua samaa. Keksisit vaihteeksi jotain uutta. Tuon osaamme jo ulkoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä vanhempansa menettänyt lapsi ole sen kummempi kuin kukaan, omassa käytökseltään vastaavat kaikki. Orpous ei ole peruste tai syy koskaan.

Toki jokaisen meistä on opittava elämään ympäröivän maailman kanssa niistä lähtökohdista, jotka kullakin on. Häiriökäyttäytyvän lapsen toimintaan tulee puuttua. 

Pidän silti aika erikoisena aikuista, joka vuosien jälkeen näkee vaivaa mollatakseen juuri vanhempansa menettäneen lapsen/nuoren käytöstä keskustelupalstalla. Samoin näiden kirjoittajien, joiden mielestä vanhempien kuolema on ollut lapselle oikein. 

Aivan, olen menettänyt vanhemmat yläasteella ja kukaan ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Kun muilla on vanhemmat ja asiat hyvin ja joutuu silti kuulemaan muiden valitusta kaikesta ihan turhasta, muut tekee äitienpäivä kortteja ja itse katsoo vierestä ja haluaisi repiä ne kortitja huutaa e

Terapia olisi ollut paikallaan, niin et olisi noin toksisen katkera.

Vierailija kirjoitti:

Olennaista olisi tietää, mitä se ap:n suorapuheisuus käytännössä on, tai ne jämäkät lauseet, joista läheiselle tulee paha mieli? Konkreettiset esimerkit kehiin, niin voidaan jotain sanoa.

Itse olen eronnut miehestä, jolla oli todella ikävä, epäkypsä tapa puhua ja "ilmaista tunteitaan": sivallella pikku ilkeyksiä, valita epäkunnioittavia sanavalintoja, syytellä (esim. "välität vain itsestäsi", ja monia muita). Oli paljon muitakin ongelmia, mutta en vain jaksanut sitä, että miehelle oli ihan vierasta tällainen puhe kuten: tämä tuntuu minusta ikävältä, tästä tulee minulle riittämätön olo, olisi kiva, jos olisi enemmän tällaista, pidän tästä tosi paljon, jne. Ja hän ei oppinut, vaikka miten yritti selittää. Tosi helposti sitten itse lähti siihen samaan tyyliin mukaan, enkä halua sellaista elämää. Mies ei tietenkään ollut käynyt terapiassa, koska se on hulluille.

Tämä. Itselläkin on läheinen, joka kokee oikeudekseen "huomautella" perheenjäsenille milloin mistäkin ja kaiken lisäksi kuvittelee oikeasti tietävänsä paremmin, mitä muut oikeasti tarvitsevat ja haluavat. Eikä tietenkään ikinä "tarkoita" mitään ja miten sä nyt siitä niin loukkaannuit. Yrittää esimerkiksi kontrolloida, mitä muut aikuiset katsovat televisiosta.

Luulen että tämä sinun läheinen ei ole muuttunut terapiassa tuollaiseksi vaan hän on aina ollut tuollainen. Hän on aina reagoinut sinun ja muiden sanomisiin tuolla tavoi. Ainoa mikä on muuttunut on se että hän sanoo sen ääneen. Sen sijaan että hän yksin muiden tietämättä kärsii kipuaan niin hän nyt jakaa oman kipunsa satuttajansa kanssa. Tavallaan peli on reilumpi kuin aikaisemmin kun myös muut tietävät miltä hänestä todellisuudessa tuntuu. Se onkin sitten eri asia kuinka moni haluaa muuttaa käytöstään sellaiseksi että hänen kanssaan on mukava olla ja kuinka moni katkaisee yhteyden kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Tapailin miestä, joka oli käynyt reilun vuoden terapiassa. Sieltä oli oppinut, että pitää tehdä vain sellaisia juttuja, jotka tuntuvat hyvältä/oikealta. No sehän johti hyvin impulsiiviseen, sanoisin suorastaan taaperomaiseen käytökseen. Tyyppi ei hetkeäkään miettinyt miten hänen käytöksensä vaikuttaa muihin ihmisiin. Maailma tai ainakaan parisuhde ei vaan toimi niin, että juostaan mielihalujen perässä kuin perhosta jahdaten. Ja kyseessä oli siis ihan aikuinen mies eikä mikään parikymppinen jannu.

Sukupuolesta riippumatta käytös masentuneilla on usein aika taaperomaisella tasolla siellä tunnepuolella. Kiukutellaan ja riehutaan aivan ihme asioista tai kun ei ole kivaa tai kun on joku kummallinen paha olo mitä ei osaa ilmaista, kuin huutamalla kuin joku vauva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Eikö jossain vaiheessa tule halu jo ryömiä pois sieltä pumpulista oikeaan maailmaan? Jos sielläkin on oltu jo vuosia. 

Miksi ihmeessä tulisi? Elämässä on tarpeeksi paskaa, jota ei voi välttää, miksei välttäisi sitä, minkä voi. Esim. ikävät ihmiset. Aikuinen voi pitkälti valita seuransa, luojan kiitos.

"Minä toivoisin, että itseään auttavien hullujen ja avunhausta kieltäytyvien tai ongelmiltaan täysin piiloutuvien hullujen alaryhmät pariutuisivat myös keskenään. En usko, että täysin tasapainoiset yleensäkään hakeutuvat suhteisiin hullujen kanssa, vaan ne ovat niitä piilohulluja, välttelevästi kiintyviä, persoonallisuushäiriöisiä jne. Jotka sitten esittävät suhteessa ulospäin sitä täysjärkistä osapuolta ja uhriutuvat kun on niin raskasta olla sen kauhean hullun kanssa."

No tuota, kun se nyt vaan tuppaa olemaan raskasta olla sen "kauhean hullun" kanssa? Kai sen nyt voitte myöntää ettei teidän kanssa helppoa ole. Ihan turha nyt siitä muita demonisoida.

"En ole kuullut moisista neuvoista, taisit keksiä ne itse. 

Masennusta harvoin hoidetaan terapialla. Masentuneella kun ei ole siihen voimavaroja. Se hoidetaan useimmiten ensin pois alta, ja vasta sitten mennään sinne terapiaan."

Mikäli olisit lukenut ketjua niin tietäisit etten ole tätä ainakaan itse keksinyt. Tuolla on takana hyvin ylös peukutettu kommentti jossa näin todetaan.

"Silti: Koska tunteet tuotetaan ihan niillä omilla ajatuksilla, joihin toinen ei voi vaikuttaa, kukin on vastuussa vain omista sanoistaan ja teoistaan, mutta ei lainkaan niiden toisissa ihmisissä aiheuttamista tunnetiloista. Tarkoittaako tää, että toisia voi haukkua ihan miten huvittaa, koska hei, ihminen itse päätää miten sen ottaa vastaan? Mitään henkisiä loukkauksia ei itse asiassa ole ollenkaan olemassa, uhrit vaan tuottaa ne omilla ajatuksillaan omassa mielessään? Miten en nää tätä kovin kestävänä tapana suhtautua ihmissuhteisiin tai ihmisten kanssa elämiseen."

Näinpä. Sairaassa perheessä selviytyäkseen piti ajatella pois ne tunteet, joita huono kohtelu synnytti. Ei enää. Ihmiset saavat itse ottaa vastuun sanomisistaan ja teoistaan, minä en enää kannattele, mielistele enkä ota hymyssä suin turpaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä että terapiasta ei ole hyötyä kenellelään, mutta en saa sanoa sitä ääneen. Jos jollakin on pahoja pncelmia, sanotaan: "Mene terapiaan!", muttei haluta uskoa, että se on rahan tuhlaamista täysin hukkaan. Nyt ovat psykat huolissaan kun jotkut ihmiset sanovat että tekoäly on hyvä terapeutti. Kyllä, lässyttää itsestäänselviä mutta ilmaiseksi. 

Ihmisellä voi olla myös demoneja, jota ai:lla ei ole. Miten selitätte sen, että jonkun ihmisen seurassa alkaa tekemään mieli olutta ja toisen kanssa katsoa murhasarjoja? Tai jopa tappaa joku? Terapeutti ei ole mikään pyhimys. Sieltä voi tarttua kaikenlaista paskaa mukaan, mistä ei puhuta. En ikinä avautuisi tai ottaisi neuvoja vastaan ihmiseltä, tai menisi suljettuun tilaan tunneiksi, jota en tunne, kunnioita ja arvosta. Tarkkailkaa ajatuksianne. Kaikki eivät ole omianne.

Nimenomaan tekoälystä on ollut uutisia, että se on rohkaissut ja antanut käytännön neuvoja nuorille, jotka haluavat toteuttaa itsetuhoiset ajatuksena. 

Tekoälyyn ei pidä luottaa, ja varsinkaan lapsia ja nuoria ei pidä jättää sen huomaan. 

Vierailija kirjoitti:

Parhaiten empatiaa ihmisille opettaa kuulemma lemmikit lapsuudessa. Eli vaikka ois paskat vanhemmat, niin jos on lemmikki, niin sen avulla oppii empatiaa.

Repiihän ne jotkut jo lapsena niitä siipiä kärpäsiltä ja mehiläisiltä ja muuta ettei sitä empatiaa kaikille ilmaannu. Jotkut vaan syntyy pahoiksi.

Vierailija kirjoitti:

"Paasonen uskoo, että eläinten kanssa aikaa viettäneillä ihmisillä on pehmeämmät arvot ja enemmän empatiakykyä."

https://www.vau.fi/perhe/lemmikki-opettaa-lapselle-tarkeita-tunne-ja-vu…

 

"Lapset, jotka ovat henkisesti kiintyneitä lemmikkeihinsä, pystyvät paremmin rakentamaan suhteita muihin ihmisiin. He oppivat tärkeitä vuorovaikutustaitoja, kuten empatiaa."

https://www.mielenterveysseurat.fi/kotka/2022/08/31/lemmikit-auttavat-t…

Kokemukseni mukaan nämä empaattiset eläinihmiset tuntee kyllä empatiaa mutta lähinnä vain eläimiä kohtaan ja ihmisiin suhtaudutaan hieman kylmemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä väheksytään masentuneiden aiheuttamia traumoja toisille parisuhteissa? Pitäisikö heidän ihan vapaasti olla parisuhteissa pilaamassa toisten elämää? Ei ne parisuhteet ja kumppanit ole mitään mielenterveyshoitoja.

Minäkin kyllä ihmettelen tuota, että mitätöidään mielenterveysongelmaisten läheisten kertomia kokemuksia. Ja syytetään, että varmaan kyllä olet oikeasti epäempaattinen, ja se mielenterveysongelmainen on enemmän oikeassa kuin tervepäinen kirkkaiden lasien läpi maailmaa tarkasteleva läheinen.

En kiellä, etteikö joissain tilanteissa voi olla niin, että se läheinen on vanhempi, joka on juuri se, joka on kaltoinkohdellut lastaan, joka nyt oireilee ja muuttuu. Mutta tämä ketju ei ollut siitä aiheesta. Itselläkin mielenterveysongelmat ovat ystävällä, jolla oli ne ongelmat jo ennen kuin tutustuimme. Silloin tuntuu epäreilulta, kun minunkin viestii

Mistä tiedät, ettei ketjun aloittaja ole vanhempi, joka on kaltoinkohdellut terapiassa käyvää lastaan? Et mistään. 

Psykoterapiassa yksilön itsensä vastuulla on kasvaa ja toteuttaa muutoksia, ja kaikki eivät siihen kykene. Terapeuttejakin on monen tasoisia. Haitalliseen suhteeseen ei kenenkään pidä jäädä, ei edes myötätunnosta sairastunutta kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Eikö jossain vaiheessa tule halu jo ryömiä pois sieltä pumpulista oikeaan maailmaan? Jos sielläkin on oltu jo vuosia. 

Ei. Minut käskettiin terapiaan ja nyt haluan vaan tosiaan olla turvallisessa pumpulissani. Oli muka jotain mielenterveysongelmia, tätä epäili ihan viranomaisetkin. Tajusin terapiassa läheisieni olevan sekaisin ja minun vastineeni itseltäni liikaa. Nyt täytyy vaan keskittyä tärkeimpään eli siihen mistä kaikki olivat niin kovin huolissaan, itseni hemmotteluun ja hyvinvointiin. Joudun jopa elämään läheisteni ja yhteiskunnan rahoilla etten vain uuvuta itseäni. Uupumisestanihan mm. viranomaiset niin kovin huolissaan olivat.

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneella on lähipiirissä ne pahaa tehneet läheiset, usein vanhemmat. Heidän näkemyksensä on puolueellinen, eikä siihen voi luottaa totuutena.

Traumatisoituneella aikuisella on kuitenkin muitakin läheisiä kuin nämä pahaa tehneet vanhemmat. Ap ei sanonut mikä hänen roolinsa on, mutta hän voi olla vaikka puoliso, ystävä, työpari, tai mitä vain. Joka tapauksessa hän on saattanut tulla läheisensä elämään paljon traumatisoitumisen jälkeen.

Siksi on mielestäni kohtuutonta miten jotkut varmoina vetävät johtopäätöksen, että ap on paha ja hänen pitää hävetä ja katua. Näillä varmoilla tuomioilla tapetaan se tarpeellinen keskustelu, joka koskee niitä hyviä läheisiä, jotka ovat tulleet traumatisoituneen elämään aikuisiällä. Näille traumatisoituneen rinnalla eläminen on haasteellista ja vaativaa. Ja vertaistuki on tarpeellista. Tuomitseminen on tarpeetonta ja aiheetonta.

En tiedä mikä ap:n rooli on, mutta ei tapeta t

Aloittajan roolista ei voi saada varmuutta, mutta hänen kirjoituksensa sävy on katkera ja halveksuva. On myös selvää, että hän on tottunut kritisoimaan ja puhumaan ei-neutraalisti, ilmeisesti aggressiivisesti tai halventavasti, läheiselleen. Myötätuntoa ei tekstistä löydy itseä tai läheistä kohtaan. Tauko suhteessa tekisi varmasti molemmille hyvää, oli suhde mikä hyvänsä. 

Helppohan se on uhota, että on selviytynyt rankemmista asioista. Sinullekin varmaan on järjestetty sijoitus ja elatus, kuten alaikäisille aina. 

Eihän tuo uhoaja terve ole, oli sitten tosissaan tai trolli, mutta on aivan järjetöntä ja julmaa vähätellä lapsen kokemusta molempien vanhempien menettämisestä vain siksi, että yhteiskunta hoitaa sijoituspaikan ja elatuksen. En tiedä, oletko sama kirjoittaja, joka on pilkannut orvoksi jääneitä lapsia koko ketjun matkalta. Jokin sinulla on selvästi kuitenkin pahasti pielessä. 

Eri

"Terapeutti ei ole mikään pyhimys. Sieltä voi tarttua kaikenlaista paskaa mukaan, mistä ei puhuta. En ikinä avautuisi tai ottaisi neuvoja vastaan ihmiseltä, tai menisi suljettuun tilaan tunneiksi, jota en tunne, kunnioita ja arvosta. Tarkkailkaa ajatuksianne. Kaikki eivät ole omianne."

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Helppohan se on uhota, että on selviytynyt rankemmista asioista. Sinullekin varmaan on järjestetty sijoitus ja elatus, kuten alaikäisille aina. 

Eihän tuo uhoaja terve ole, oli sitten tosissaan tai trolli, mutta on aivan järjetöntä ja julmaa vähätellä lapsen kokemusta molempien vanhempien menettämisestä vain siksi, että yhteiskunta hoitaa sijoituspaikan ja elatuksen. En tiedä, oletko sama kirjoittaja, joka on pilkannut orvoksi jääneitä lapsia koko ketjun matkalta. Jokin sinulla on selvästi kuitenkin pahasti pielessä. 

Eri

Tuokaan uhoaja ei ilmeisesti ymmärrä, että elämässä voi olla muutakin rankkaa kuin vanhempien kuolema. Mites lapset, jotka elää vaikka perheessä missä pitää pelätä koko ajan? Orvoksi jäänyttä on sentään tarpeen tullessa selkeästi autettu, sijoitettu ja hoidettu. Pelon keskellä elävät lapset sen sijaan harvoin saavat yhtään mitään apua keneltäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppohan se on uhota, että on selviytynyt rankemmista asioista. Sinullekin varmaan on järjestetty sijoitus ja elatus, kuten alaikäisille aina. 

Eihän tuo uhoaja terve ole, oli sitten tosissaan tai trolli, mutta on aivan järjetöntä ja julmaa vähätellä lapsen kokemusta molempien vanhempien menettämisestä vain siksi, että yhteiskunta hoitaa sijoituspaikan ja elatuksen. En tiedä, oletko sama kirjoittaja, joka on pilkannut orvoksi jääneitä lapsia koko ketjun matkalta. Jokin sinulla on selvästi kuitenkin pahasti pielessä. 

Eri

Tuokaan uhoaja ei ilmeisesti ymmärrä, että elämässä voi olla muutakin rankkaa kuin vanhempien kuolema. Mites lapset, jotka elää vaikka perheessä missä pitää pelätä koko ajan? Orvoksi jäänyttä on sentään tarpeen tullessa selkeästi autettu, sijoitettu ja hoidettu. Pelon keskellä elävät lapset sen sijaan harvoin saavat

Sama vertailutauti näkyy vaivaavan sinuakin. Mikä siinä niin viehättää?

Vierailija kirjoitti:

Olisin voinut tehdä samanlaisen aloituksen puolisostani. Hän ei kerro tarkkaan mitä terapiassa tapahtuu, mutta sen verran tiedän että vanhojen traumojen vaikutuksia siellä on käsitelty. Ongelma vaan on se, että hän meni terapiaan siksi, että kestäisi paremmin aikusen elämän vaatimuksia, mukaanlukien työelämä, ja siksi että parisuhteensa ovat aina menneet solmuun, ja usean vuoden terapia on tuottanut täysin päinvastaisia tuloksia. Terapia ei reipastanut, tai antanut työkaluja selviämään arkisista haasteista, toisin sanoen terapia ei nostanut häntä sohvan pohjalta, vaan antoi hänelle selityksen miksi sieltä ei halua nousta. Terapia ei ole opettanut hänelle ihmissuhdetaitoja, vaan on opettanut olemaan tökerö ja välinpitämätön toisia kohtaan suojellakseen itseään. Mutta itse olen aika satavarma etten kohtele häntä huonosti, päinvastoin, olen ymmärtäväinen ja kärsivällinen, ja silti tuntuu että pitää olla varpaillaan, etten hajota herkkää

Tämä juurikin oli aloituksen aihe. Kun terapian tulos on taantuminen, tai tulos on vähintäänkin outo. Terapia aiheuttaa sijaiskärsimystä

On liian helppo selitys syyttää sitä läheistä. Kun löytää yhden selityksen, ei tarvitse enää pohtia muita selityksiä.

Mutta kuten lainaamani, niin minäkin tiedän olevani empaattinen ja ymmärtäväinen, ja näin minua muutkin kuvailevat. Silloin helpon selityksen tilalle tarvitaan toinen selitys. Ja kyllä katse silloin kääntyy terapian suuntaan.