Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

"Aivan, olen menettänyt vanhemmat yläasteella ja kukaan ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Kun muilla on vanhemmat ja asiat hyvin ja joutuu silti kuulemaan muiden valitusta kaikesta ihan turhasta, muut tekee äitienpäivä kortteja ja itse katsoo vierestä ja haluaisi repiä ne kortitja huutaa että ette tiedä miltä musta tuntuu. Onneksi meistä rankemman lapsuuden kokeneista kasvaa yleensä selviytyjiä."

Repiä ne toisten tekemät kortit? Kenelläkään ei siis saa olla kivaa kun sinullakaan ei ole. Ei kannata myöskään kuvitella olevansa aikoa joka on kokenut vastoinkäymisiä, et vaan voi tietää tietää niistä toisten kokemuksista.

Terapia tuntuu kokoajan menevän huonompaan suuntaan ja on mennyt viimeiset 20 vuotta sen jälkeen, kun alasta tuli hyvin naisvaltainen ja miehet käytännössä lopettivat psykologian opiskelun. Ongelmien ratkaisun korvasi alalla pehmeät arvon ja hyvän olon tuottaminen.

Tällä hetkellä tavoitteena tuntuu tosiaan olevan AP:n kuvaama tilanne, jossa kaikki pitää kommunikoida todella pehmeästi ja avainsanat voidaan sitten aseistaa, jos näin ei tehdä. Ei siis kiinnosta oikeasti niiden vaikeiden tunteiden käsittely ja niiden ratkominen. Koitetaan vaan luoda näennäinen hyvä olo. 

Vierailija kirjoitti:

Terve ihminen kestää myös eriäviä mielipiteitä ym. negatiivisuutta, joten mitä ilmeisemmin terapiaa on vielä jatkettava. Ap:n kuvauksesta saa sen vaikutelman, että läheisen terapia on vasta alussa, jos on saatu vasta itsesuojeluvaisto heräämään. Tai sitten terapeutti on täysi toope.

No tämä. Terapia alkaa omien tunteiden tunnistamisella ja nimeämisellä. Jossain vaiheessa sen pitäisi edetä uhriutumisesta vastuunkantoon.

Niin ap:n läheisen kuin oman läheisenkin kohdalla ihmettelen, että miksi terapia jatkuu edelleen, kun vuosien terapian jälkeen ollaan vasta tuossa tunteiden tunnistamisvaiheessa ja uhriutuminen on hyvin voimakasta. Kun terapia ei selvästikään lainkaan etene, niin eikö sen voi todeta toimimattomaksi näille yksilöille.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on aika vaikea asetelma. Kuolleita on tapana muistella hyvällä ja jos menettää vanhempansa nuorena, on ihan ymmärrettävää, että toisten valitus omista vanhemmistaan tuntuu kiittämättömältä tai epäkohteliaalta, koska vanhemmat ovat muistoissa ihania kaikkine vikoineenkin. Mutta ei sekään ole ihan reilu tapa ajatella. Jotkut vanhemmat ovat ihan oikeasti tosi myrkyllisiä, ja joskus tunne on sillä lailla molemminpuolinen, että todella ilkeän vanhemman soisi mieluummin olevan vaikka kuollut kuin sabotoimassa ja päsmäröimässä jatkuvasti omaa elämää. Ja sitten joku, jonka elämää ei kukaan jatkuvasti hiekoita, kehtaa saarnata, että pitäisi olla kiitollinen siitä kun vanhempi on elossa.

itselläni oli vähän saman tyyppinen asetelma jonkun aikaa, kun tapasin nuorena ja hölmönä ulkomailla miehen, joka muutti vuokseni Suomeen. Mies oli siis ihan päältä katsoen normaali korkeakoulutettu eurooppalainen, mutta jälkeenpäin ajateltuna silti

Monilla lapsena vanhempansa menettäneillä jää päälle se lapsenomainen suhde vanhempaan, vanhemmat ovat hyviä ja täydellisiä siitä lapsenomaisesta näkökulmasta, koska muuta suhdetta ei ole.

Sen sijaan jokaisen ihmisen pitäisi kyetä ymmärtämään, että omat vanhemmat ei ole yhtä kuin toisten ihmisten vanhemmat. Lapsen joka on joutunut pelkäämän vanhempiaan ei todellakaan tarvitse olla kiitollinen vanhemmistaan vain siksi että vanhempansa menettäneestä tuntuisi pahalta. Yhtälailla se kotona pelkäämään joutunut saattaa pitää vanhempansa menettänyttä kiittämättömänä koska tämä valittaa, vaikka on aina saanut elää turvallisessa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä että terapiasta ei ole hyötyä kenellelään, mutta en saa sanoa sitä ääneen. Jos jollakin on pahoja pncelmia, sanotaan: "Mene terapiaan!", muttei haluta uskoa, että se on rahan tuhlaamista täysin hukkaan. Nyt ovat psykat huolissaan kun jotkut ihmiset sanovat että tekoäly on hyvä terapeutti. Kyllä, lässyttää itsestäänselviä mutta ilmaiseksi. 

Ja kuulostaa todella oudolta jos joku terapiaekspertti väittänyt että rakkaus ja ihastuminen parantaa masennuksesta. Minusta todella edesvastuutonta. Varmaan näin joillain harvoilla voi ollakin, mutta kyllä nuo masentuneiden parisuhdeyritelmät vaikuttaa enemmän pieleen menevän ja mennään suhteesta suhteeseen sitä parantumista jahdaten. Näköjään ainakin ekspertin neuvoa noudatetaan. Ja tuloksena on kaameita kokeneita masentuneisiin katkeroituneita mitä ketjussakin näkynyt. Minä sanoisin että pää kuntoon ensin ja sitten vasta suhteilemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ystävällä ollut nuorempana taipumus ottaa ovimaton rooli ihmissuhteissa? Ja nyt, kun hän on saanut terapian avulla sekä selkärankaa, että hyviä vakiofraaseja ja latautuneita termejä puolustautumiseen, on tuollaisesta piikit pystyssä olemisesta tullut helpompaa?

Mitä hyötyä tästä sitten on tarkoitus olla? Että ollaan toisia ihmisiä vastaan piikit pystyssä. Ja toistetaan ihmisille terapiafraaseja.

Ettei sitä toista voisi enää kohdella siten kuin ennen. Jos on itse ollut mahdollistaja toisen huonolle käytökselle ja on terapian avulla oppinut viimein vetämään rajojaan. Kyllä siinä kalskahdus kuuluu, kun hyväksikäyttäjä yrittää edelleen kävellä toisen tahdon yli kuten ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä muita, joita on pyydetty toisen ihmisen terapiaan mukaan? Minua on pyydetty kahdesti, enkä ole kummallakaan kerralla uskaltanut mennä. Koen, että pystyn juuri ja juuri pitämään oman pakkani kasassa, mutta ei ole voimavaroja osallistua toisen ihmisen terapiaprosessiin, josta on ollut sellainen kutina, että siellä nyt kovasti haetaan syntipukkeja ja syyllisiä. Olen ollut kovin tietoinen siitä, että toisen ihmisen terapia etenee hänen sisäisen maailmansa ja hänen subjektiivisen totuutensa varassa, eikä minulla ole halua sukeltaa siihen todellisuuteen yhtään syvemmälle.

Kieltäytyminen on ollut pettymys terapiassa kävijälle eikä sitä ole uskottu kerralla eikä kahdellakaan. Kauhea jankkaus, että pitäisi mennä kun terapeutin mielestä sitä ja tätä. 

Tietääkö joku, miksi tuollaisia pyyntöjä edes esitetään? Minusta on jotenkin rajatonta sekoittaa ulkopuolisia johonkin noin kovin henkilökohtaiseen. 

Samaa mieltä. Hyvin vedit rajojasi. 

Terapiaan mukaan tuleminen voi olla joskus hyvästä, jos on esim. vanhempi-(alaikäinen)lapsi-suhde ja terapeutti voi auttaa siinä, tai pariterapiat. Mutta jonkun aikuisen henk. koht. terapia. Ei kiitos muita sinne. Rajatonta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain narsisti voi parkua jotain tällaista ettei saakaan enää otetta toiseen ihmiseen joka "paapoo itseään" liikaa oksennus

Voi myös olla, että se paapoja itse on narsku ja manipuloi muita kävelemään munankuorilla. Sekin kun voi olla mahdollista. Itseään paapova ei aina ole uhri eikä voi joka paikassa ja joka tilanteessa hautautua siihen uhrin viittaansa, vuodesta toiseen. 

Kyllä. Se paapoja hallitsee muita, kun manipuloi heidät kävelemään munankuorilla. Sillä saa vahvuuden ja paremmuuden tunnetta. Terapia tarjoilee keinot tuolle manipuloinnille.

Toki terveet ihmiset ymmärtävät kaikota ympäriltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä että terapiasta ei ole hyötyä kenellelään, mutta en saa sanoa sitä ääneen. Jos jollakin on pahoja pncelmia, sanotaan: "Mene terapiaan!", muttei haluta uskoa, että se on rahan tuhlaamista täysin hukkaan. Nyt ovat psykat huolissaan kun jotkut ihmiset sanovat että tekoäly on hyvä terapeutti. Kyllä, lässyttää itsestäänselviä mutta ilmaiseksi. 

 

Ja kuulostaa todella oudolta jos joku terapiaekspertti väittänyt että rakkaus ja ihastuminen parantaa masennuksesta. Minusta todella edesvastuutonta. Varmaan näin joillain harvoilla voi ollakin, mutta kyllä nuo masentuneiden parisuhdeyritelmät vaikuttaa enemmän pieleen menevän ja mennään suhteesta suhteeseen sitä parantumista jahdaten. Näköjään ainakin ekspertin neuvoa noudatetaan. Ja tuloksena on kaameita kokeneita masentuneisiin katkeroituneita mitä ketjussakin näkynyt. Minä sanoisin et

En ole kuullut moisista neuvoista, taisit keksiä ne itse. 

Masennusta harvoin hoidetaan terapialla. Masentuneella kun ei ole siihen voimavaroja. Se hoidetaan useimmiten ensin pois alta, ja vasta sitten mennään sinne terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä että terapiasta ei ole hyötyä kenellelään, mutta en saa sanoa sitä ääneen. Jos jollakin on pahoja pncelmia, sanotaan: "Mene terapiaan!", muttei haluta uskoa, että se on rahan tuhlaamista täysin hukkaan. Nyt ovat psykat huolissaan kun jotkut ihmiset sanovat että tekoäly on hyvä terapeutti. Kyllä, lässyttää itsestäänselviä mutta ilmaiseksi. 

 

Ja kuulostaa todella oudolta jos joku terapiaekspertti väittänyt että rakkaus ja ihastuminen parantaa masennuksesta. Minusta todella edesvastuutonta. Varmaan näin joillain harvoilla voi ollakin, mutta kyllä nuo masentuneiden parisuhdeyritelmät vaikuttaa enemmän pieleen menevän ja mennään suhteesta suhteeseen sitä parantumista jahdaten. Näköjään ainakin ekspertin neuvoa noudatetaan. Ja tuloksena on kaameita kokeneita masentuneisiin katkeroituneita mitä ketjussakin näkynyt. Minä sanoisin et

YTHS:llä on myös sekoja psykologeja.

Vierailija kirjoitti:

Toipumisessa erilaisista traumoista on sellainen vaihe - siis valmista ei tosiaankaan ole, mutta ollaan jo saatu jotakin aikaiseksi tässä vaiheessa ja oma olo on jo helpottanut usein paljonkin - jolloin toipujalla menee vähän överiksi. 

Tarkoitan tällä sitä, että juuri opitut uudet elämää ehkä suurestikin helpottavat tavat ajatella ja olla ikään kuin valtaavat tietoisuuden joksikin aikaa ja se ei todellakaan ole hauskaa ympäristölle, mutta on ihan normaali vaihe toipumisessa. Uskon oman kokemuksen perusteella (säädin oman pääni parempaan tasapainoon tuossa vuosituhannen vaihteessa), että tässä saattaa olla kyse ihan samasta. 

 

Siinä vaiheessa kun olin tehnyt ehkä kolmanneksen omasta toipumisestani - tämä nyt on tällainen näppituntuma-arvio - niin olin luultavasti todella rasittava ympäristölleni, sillä uudet juuri opitut tavat olla ja elää olivat todella pinnalla koko ajan. Ja niin pitääkin ehkä olla siinä

ainoa turvallinen tila koko universumissa voi olla vain siellä omien korvien välissä. Ja niin kauan, kuin siellä ei vielä ole turvallinen tila, ei kukaan toinen ihminen voi mistään tilasta tuvallista toipujalle tehdä.

Tämä. 

Silti: Koska tunteet tuotetaan ihan niillä omilla ajatuksilla, joihin toinen ei voi vaikuttaa, kukin on vastuussa vain omista sanoistaan ja teoistaan, mutta ei lainkaan niiden toisissa ihmisissä aiheuttamista tunnetiloista. Tarkoittaako tää, että toisia voi haukkua ihan miten huvittaa, koska hei, ihminen itse päätää miten sen ottaa vastaan? Mitään henkisiä loukkauksia ei itse asiassa ole ollenkaan olemassa, uhrit vaan tuottaa ne omilla ajatuksillaan omassa mielessään? Miten en nää tätä kovin kestävänä tapana suhtautua ihmissuhteisiin tai ihmisten kanssa elämiseen. 

Tosi mielenkiintoinen ja tärkeä aloitus. Tuossa tapauksessa kaverisi on (kokemusmaailmastaan ja/tai epäonnistuneesta terapiasta johtuen) juuttunut sille asteelle, että jokaisen tulisi terapoida häntä silkkihansikkain, kuten itsekin totesit. 
Ammattitaitoinen terapeutti ohjaa asiakkaita nimenomaan oikean elämän ja toisten ihmisten realistiseen kohtaamiseen, mutta terapeutin vaikutusmahdollisuus on rajallinen eikä hän voi tietää, miten asiakas lopulta toimii arjessa. Ja toki on myös paljon ammattitaidottomia terapeutteja, jotka vain tolkuttavat sitä rajojen löytämistä ja vetämistä haavoittuvaisille ja tunnollisille asiakkailleen. Sen jälkeen elämä on yhtä turvattomuutta. 

Muutenkin tämä ilmiö on yleisesti varsinkin nuoremmissa sukupolvissa nähtävissä ilman terapiaakin, esimerkiksi opinnoissa kieltäydytään (vaikka historiaa koskevista) materiaaleista, jotka koetaan turvattomuutta aiheuttaviksi. 

Ehkä jos oma ystävä käyttäytyisi noin, ottaisin jossain vaiheessa esille sen, että hän tuntuu olevan todella vereslihalla kun ei kestä mitään ja että ehkä terapiassa olisi syytä myös tähän paneutua. Jos tämä johtaa välien viilenemiseen tai katkeamiseen, so be it.

Vierailija kirjoitti:

"Aivan, olen menettänyt vanhemmat yläasteella ja kukaan ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Kun muilla on vanhemmat ja asiat hyvin ja joutuu silti kuulemaan muiden valitusta kaikesta ihan turhasta, muut tekee äitienpäivä kortteja ja itse katsoo vierestä ja haluaisi repiä ne kortitja huutaa että ette tiedä miltä musta tuntuu. Onneksi meistä rankemman lapsuuden kokeneista kasvaa yleensä selviytyjiä."

 

Repiä ne toisten tekemät kortit? Kenelläkään ei siis saa olla kivaa kun sinullakaan ei ole. Ei kannata myöskään kuvitella olevansa aikoa joka on kokenut vastoinkäymisiä, et vaan voi tietää tietää niistä toisten kokemuksista.

Huomaa että et ole koskaan menettänyt ketään etkä kokenut vastoinkäymisiä. Sinulle varmaan isovanhemmankin kuolema olisi maailman loppu, minä puolestaan olen selviytynyt niin rankoista asioista ettet osaa kuvitellakaan.

Traumatisoituneella on lähipiirissä ne pahaa tehneet läheiset, usein vanhemmat. Heidän näkemyksensä on puolueellinen, eikä siihen voi luottaa totuutena.

Traumatisoituneella aikuisella on kuitenkin muitakin läheisiä kuin nämä pahaa tehneet vanhemmat. Ap ei sanonut mikä hänen roolinsa on, mutta hän voi olla vaikka puoliso, ystävä, työpari, tai mitä vain. Joka tapauksessa hän on saattanut tulla läheisensä elämään paljon traumatisoitumisen jälkeen.

Siksi on mielestäni kohtuutonta miten jotkut varmoina vetävät johtopäätöksen, että ap on paha ja hänen pitää hävetä ja katua. Näillä varmoilla tuomioilla tapetaan se tarpeellinen keskustelu, joka koskee niitä hyviä läheisiä, jotka ovat tulleet traumatisoituneen elämään aikuisiällä. Näille traumatisoituneen rinnalla eläminen on haasteellista ja vaativaa. Ja vertaistuki on tarpeellista. Tuomitseminen on tarpeetonta ja aiheetonta.

En tiedä mikä ap:n rooli on, mutta ei tapeta tarpeellista keskustelua.

Olennaista olisi tietää, mitä se ap:n suorapuheisuus käytännössä on, tai ne jämäkät lauseet, joista läheiselle tulee paha mieli? Konkreettiset esimerkit kehiin, niin voidaan jotain sanoa.

Itse olen eronnut miehestä, jolla oli todella ikävä, epäkypsä tapa puhua ja "ilmaista tunteitaan": sivallella pikku ilkeyksiä, valita epäkunnioittavia sanavalintoja, syytellä (esim. "välität vain itsestäsi", ja monia muita). Oli paljon muitakin ongelmia, mutta en vain jaksanut sitä, että miehelle oli ihan vierasta tällainen puhe kuten: tämä tuntuu minusta ikävältä, tästä tulee minulle riittämätön olo, olisi kiva, jos olisi enemmän tällaista, pidän tästä tosi paljon, jne. Ja hän ei oppinut, vaikka miten yritti selittää. Tosi helposti sitten itse lähti siihen samaan tyyliin mukaan, enkä halua sellaista elämää. Mies ei tietenkään ollut käynyt terapiassa, koska se on hulluille.

Vierailija kirjoitti:

Tosi mielenkiintoinen ja tärkeä aloitus. Tuossa tapauksessa kaverisi on (kokemusmaailmastaan ja/tai epäonnistuneesta terapiasta johtuen) juuttunut sille asteelle, että jokaisen tulisi terapoida häntä silkkihansikkain, kuten itsekin totesit. 
Ammattitaitoinen terapeutti ohjaa asiakkaita nimenomaan oikean elämän ja toisten ihmisten realistiseen kohtaamiseen, mutta terapeutin vaikutusmahdollisuus on rajallinen eikä hän voi tietää, miten asiakas lopulta toimii arjessa. Ja toki on myös paljon ammattitaidottomia terapeutteja, jotka vain tolkuttavat sitä rajojen löytämistä ja vetämistä haavoittuvaisille ja tunnollisille asiakkailleen. Sen jälkeen elämä on yhtä turvattomuutta. 

Muutenkin tämä ilmiö on yleisesti varsinkin nuoremmissa sukupolvissa nähtävissä ilman terapiaakin, esimerkiksi opinnoissa kieltäydytään (vaikka historiaa koskevista) materiaaleista, jotka koetaan turvattomuutta aiheuttaviksi. 

Ehkä jos oma ystävä käy

"hän tuntuu olevan todella vereslihalla kun ei kestä mitään ja että ehkä terapiassa olisi syytä myös tähän paneutua"

Tai sitten hän on joutunut kestämään todella paljon kaikkea pientä jatkuvaa pskaa läheissuhteissaan eikä enää sitä jaksa jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Aivan, olen menettänyt vanhemmat yläasteella ja kukaan ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Kun muilla on vanhemmat ja asiat hyvin ja joutuu silti kuulemaan muiden valitusta kaikesta ihan turhasta, muut tekee äitienpäivä kortteja ja itse katsoo vierestä ja haluaisi repiä ne kortitja huutaa että ette tiedä miltä musta tuntuu. Onneksi meistä rankemman lapsuuden kokeneista kasvaa yleensä selviytyjiä."

 

Repiä ne toisten tekemät kortit? Kenelläkään ei siis saa olla kivaa kun sinullakaan ei ole. Ei kannata myöskään kuvitella olevansa aikoa joka on kokenut vastoinkäymisiä, et vaan voi tietää tietää niistä toisten kokemuksista.

Huomaa että et ole koskaan menettänyt ketään etkä kokenut vastoinkäymisiä. Sinulle varmaan isovanhemmankin kuolema olisi maailman loppu, minä puolestaan olen selviytynyt niin rankoista asioista ettet osaa kuvitellakaan.

Uho uho.

Hmm oletkohan vähän kuin minä. Olen sellainen joka sanoo aina mitä mieleen tulee ja heitän läppää turhan auliisti. Tajusin vasta keski-iässä että olen loukannut monia ihmisiä suoralla tyylilläni, mutta he ovat vain ottaneet sen vastaan kun eivät ole uskaltaneet kritisoida, kun olen tosiaan aika kärkäs. 

Sen sijaan että itsepäisesti jatkaisin samalla linjalla "take it or leave it" tyyliin, olen pyrkinyt kehittämään itselleni filtterin. Kannattaa siis miettiä onko se oma kommunikointi jo valmiiksi ok, ja sitten vasta alkaa etsiä vikaa siitä lähimmäisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Aivan, olen menettänyt vanhemmat yläasteella ja kukaan ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Kun muilla on vanhemmat ja asiat hyvin ja joutuu silti kuulemaan muiden valitusta kaikesta ihan turhasta, muut tekee äitienpäivä kortteja ja itse katsoo vierestä ja haluaisi repiä ne kortitja huutaa että ette tiedä miltä musta tuntuu. Onneksi meistä rankemman lapsuuden kokeneista kasvaa yleensä selviytyjiä."

 

Repiä ne toisten tekemät kortit? Kenelläkään ei siis saa olla kivaa kun sinullakaan ei ole. Ei kannata myöskään kuvitella olevansa aikoa joka on kokenut vastoinkäymisiä, et vaan voi tietää tietää niistä toisten kokemuksista.

Huomaa että et ole koskaan menettänyt ketään etkä kokenut vastoinkäymisiä. Sinulle varmaan isovanhemmankin kuolema olisi maailman loppu, minä puolestaan olen selviytynyt niin rankoista asioista ettet osaa kuvitellakaan.

Helppohan se on uhota, että on selviytynyt rankemmista asioista. Sinullekin varmaan on järjestetty sijoitus ja elatus, kuten alaikäisille aina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Aivan, olen menettänyt vanhemmat yläasteella ja kukaan ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Kun muilla on vanhemmat ja asiat hyvin ja joutuu silti kuulemaan muiden valitusta kaikesta ihan turhasta, muut tekee äitienpäivä kortteja ja itse katsoo vierestä ja haluaisi repiä ne kortitja huutaa että ette tiedä miltä musta tuntuu. Onneksi meistä rankemman lapsuuden kokeneista kasvaa yleensä selviytyjiä."

 

Repiä ne toisten tekemät kortit? Kenelläkään ei siis saa olla kivaa kun sinullakaan ei ole. Ei kannata myöskään kuvitella olevansa aikoa joka on kokenut vastoinkäymisiä, et vaan voi tietää tietää niistä toisten kokemuksista.

Huomaa että et ole koskaan menettänyt ketään etkä kokenut vastoinkäymisiä. Sinulle varmaan isovanhemmankin kuolema olisi maailman loppu, minä puolestaan olen selviytynyt niin rankoista asioista ettet osaa kuvitellakaan.

Ei elämä ole mikään kilpailu. Jokainen voi omasta elämästään ajatella niitä asioista mistä voi olla kiitollinen, aina ne vastoinkäymiset ei näy ulospäin, joten aika turhaa väittää olevansa kokenut rankempia asioita.