Minkälaista on lapseton elämä keski-ikäisenä?

Kyllä se alkaa näyttämään siltä että tunteisiin menee aika monella, aitoa suomalaisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutamia lapsettomia pariskuntia, joilla vaikuttaa olevan hyvä ja toimiva parisuhde. He tuntuvat olevan suht koht onnellisia. 

 

Tunnen myös muutamia 40+ sinkkuja, jotka olisivat halunneet kumppanin ja lapsia, mutta eivät näitä asioita sitten saaneet. Nämä kyseiset ihmiset ovat ERITTÄIN huonossa kunnossa henkisesti: vaikuttavat pysyvän kasassa juuri ja juuri, mutta suru ja masentuneisuus ovat selvästi näkyvillä kasvoista. 

Katkeran mamman lempifantasia 😂

Jos ihminen haluaa kumppanin ja lapsia, mutta ei niitä syystä tai toisesta saa, niin on ihan normaalia että tuollainen asiantila voi aiheuttaa siinä ihmisessä surua ja masennusta. 

Sinä se tässä elät fantasiamaailmassa, jos kuvittelet jotain muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Kamalalta, jos suoraan sanon. 

 

Kolmekymppisenä sain vielä paljon iloa matkustelusta, etenemisestä työelämässä, varallisuuden kartuttamisesta ja urheilusta. Nykyään nuo kaikki saavutukset tuntuu aivan tyhjältä, tuntuu että uppoan vuosi vuodelta syvemmälle pimeytee, yksinäisyyteen, merkityksettömyyteen ja masennukseen. 

 

Katson vierestä kun ystäväni elävät parisuhteessa ja kasvattavat lapsiaan, samalla olen itse äärimmäisen yksinäinen, ja kiroan päivittäin sitä että minulla ei ole omia lapsia. Tuntuu että en ole kenellekään se tärkein ihminen. Jos katoaisin tänään, kukaan ei huomaisi, eikä kukaan välittäisi. Pahimpina aikoina mietin jo vakavissani kaiken päättämistä. 

Päinvastoin. Kolmikymppisenä mulla oli vauvakuumetta ja kärsin lapsettomuudestani, mutta neljänkympin jälkeen se meni ohi.  Lapset on ihania, mutta en jaksaisi enää pieniä lapsia, enkö osaisi olla äiti teinille. Aikuisista lapsista tuntisin huolta koko ajan, kun maailma on se mikä on. Lisäksi tuntisin itseni tuntien syyllisyyttä siitä, etten ole ollut tarpeeksi hyvä äiti. Eli parempi näin. 

Sellaiset ihmiset jotka tekevät lapsia ollakseen jollekin ykkönen siirtävät vain ongelmiaan tulevaisuuteen. Lapset alkavat erkaantua vanhemmista jo teini iässä ja pian muuttavatkin jo pois ja heillä alkaa oma elämä. Siinä vaiheessa iskee vanhemmalle kova kriisi. Osa tekee iltatähden siirtäen taas ongelmaa ja osa katkeroituu ja alkaa roikkua lapsessa.

Lapsia ei siis kannata tehdä yksinäisyyden vuoksi tai huonoa itsetuntoa pönkittämään. He ovat omia ihmisiään, eivätkä vastuussa vanhemman tarpeista.

Vierailija kirjoitti:

lapsetonkin voi olla 

-puoliso

-sisko

-täti

- se ja se ammatiltaan

-kummi

-paras ystävä jollekin

ja sitten kuitenkin se tärkein ja läheisin puuttuisi - suhde oman lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutamia lapsettomia pariskuntia, joilla vaikuttaa olevan hyvä ja toimiva parisuhde. He tuntuvat olevan suht koht onnellisia. 

 

Tunnen myös muutamia 40+ sinkkuja, jotka olisivat halunneet kumppanin ja lapsia, mutta eivät näitä asioita sitten saaneet. Nämä kyseiset ihmiset ovat ERITTÄIN huonossa kunnossa henkisesti: vaikuttavat pysyvän kasassa juuri ja juuri, mutta suru ja masentuneisuus ovat selvästi näkyvillä kasvoista. 

Katkeran mamman lempifantasia 😂

 

Jos ihminen haluaa kumppanin ja lapsia, mutta ei niitä syystä tai toisesta saa, niin on ihan normaalia että tuollainen asiantila voi aiheuttaa siinä ihmisessä surua ja masennusta. 

 

Sinä se tässä elät fantasiamaailmassa, jos kuvittelet jotain muuta. 

En minäkään saanut muutamia ammattiin liittyviä juttuja, jotka merkitsivät minulle erittäin paljon. En minä silti katkeraksi ja masentuneeksi muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemat lapsettomat on hiukan myöhäisheränneitä. Esimerkiksi ensiasunto hankittu +35v ja sitä suunniteltu maksaa eläkeikään asti. Toki myös perheen perustajia aloittaa aikuiselämän vasta tässä kohtaa. Eivät matkustele tai elä kovin leveämpää elämää. Harrastelevat paljon käsitöitä tai muuta aikaa kuluttavaa, palapelejä, maalaamista, elokuvia. Ei oikein säännöllistä päivärytmiä. 

Itsellä tulee noin 45v olemaan lähes aikuiset lapset ja asunto maksettu. Varmaan sitten puuhailen ja elelen päivä kerrallaan nauttien työn hedelmistä. Ei ainakaan tarvitse miettiä elämän merkityksellisyyttä, kun on saanut tavoittelemansa asiat. 

Voi voi kun ne omat lapset on saatu aikuisiksi, niin sitten alkaakin pukata lapsenlapsia ja tuosta lapsihärdellistä ja vierailu-hoitokierteestä ei pääse lapsia hankkinut loppuelåmänsä aikana eroon. Itse introverttinä en jaksais tuota päivääkään, se olisi täyttä painajaista. Onneksi saamme Suomessa valita eikä lasten hankinta ole pakollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsetonkin voi olla 

-puoliso

-sisko

-täti

- se ja se ammatiltaan

-kummi

-paras ystävä jollekin

 

ja sitten kuitenkin se tärkein ja läheisin puuttuisi - suhde oman lapseen.

 

Miten niin tärkein ja läheisin?  Mistä sinä tiedät, mikä on kullekin tärkein ja läheisin suhde?

Tosi kätevää

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka tekevät lapsia ollakseen jollekin ykkönen siirtävät vain ongelmiaan tulevaisuuteen. Lapset alkavat erkaantua vanhemmista jo teini iässä ja pian muuttavatkin jo pois ja heillä alkaa oma elämä. Siinä vaiheessa iskee vanhemmalle kova kriisi. Osa tekee iltatähden siirtäen taas ongelmaa ja osa katkeroituu ja alkaa roikkua lapsessa.

 

Lapsia ei siis kannata tehdä yksinäisyyden vuoksi tai huonoa itsetuntoa pönkittämään. He ovat omia ihmisiään, eivätkä vastuussa vanhemman tarpeista.

Höpölöpö. Kyllähän ne lapset tehdään niin, että ne lapset ovat vanhemmalle ykkönen, eikä vanhempi lapselle ykkönen. Olet aivan ulalla. 

Töissä ainakin keski-ikäisillä lapsettomilla resilienssi on ihan toista, kuin näillä nuoremmilla jatkuvasti saikuttavilla "herkillä" perheellisillä. Toki voi olla enemmän ikäluokkakysymys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalalta, jos suoraan sanon. 

 

Kolmekymppisenä sain vielä paljon iloa matkustelusta, etenemisestä työelämässä, varallisuuden kartuttamisesta ja urheilusta. Nykyään nuo kaikki saavutukset tuntuu aivan tyhjältä, tuntuu että uppoan vuosi vuodelta syvemmälle pimeytee, yksinäisyyteen, merkityksettömyyteen ja masennukseen. 

 

Katson vierestä kun ystäväni elävät parisuhteessa ja kasvattavat lapsiaan, samalla olen itse äärimmäisen yksinäinen, ja kiroan päivittäin sitä että minulla ei ole omia lapsia. Tuntuu että en ole kenellekään se tärkein ihminen. Jos katoaisin tänään, kukaan ei huomaisi, eikä kukaan välittäisi. Pahimpina aikoina mietin jo vakavissani kaiken päättämistä. 

 

Päinvastoin. Kolmikymppisenä mulla oli vauvakuumetta ja kärsin lapsettomuudestani, mutta neljänkympin jälkeen se meni ohi.  Lapse

Etpä tiedä millainen äiti olisit nyt. Ihan hyvin kaikki varmasti olisi mennyt, mutta helpompaa on itselleen toki selitellä ja puolustella, että huonosti olisi kuitenkin mennyt, kun kerran epäonnistuit lapsen saamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsetonkin voi olla 

-puoliso

-sisko

-täti

- se ja se ammatiltaan

-kummi

-paras ystävä jollekin

 

ja sitten kuitenkin se tärkein ja läheisin puuttuisi - suhde oman lapseen.

Miksi jotkut mammat täällä kuvittelevat, että kaikki naiset haluavat lapsia?

Kun eivät halua. Jos heille pakotettaisiin lapsi, silloin se elämä muuttuisi onnettomaksi. Nythän - vapaaehtoisesti lapsettomana - se nimenomaan ei sitä ole.

Minä en ole halunnut lapsia. Olisiko minun silti pitänyt niitä tehdä ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemat lapsettomat on hiukan myöhäisheränneitä. Esimerkiksi ensiasunto hankittu +35v ja sitä suunniteltu maksaa eläkeikään asti. Toki myös perheen perustajia aloittaa aikuiselämän vasta tässä kohtaa. Eivät matkustele tai elä kovin leveämpää elämää. Harrastelevat paljon käsitöitä tai muuta aikaa kuluttavaa, palapelejä, maalaamista, elokuvia. Ei oikein säännöllistä päivärytmiä. 

Itsellä tulee noin 45v olemaan lähes aikuiset lapset ja asunto maksettu. Varmaan sitten puuhailen ja elelen päivä kerrallaan nauttien työn hedelmistä. Ei ainakaan tarvitse miettiä elämän merkityksellisyyttä, kun on saanut tavoittelemansa asiat. 

 

Mitäs ihmettä taas? Minulla oli asunto maksettu 40-vuotiaana, käyn ihan töissä ja harrastuksissa joten niistä tulee se päivärytmi. Miten siihen lapsia tarvittaisiin? Toki tykkään puuhastella kaikenlaista mitä mainitsit,

 

Joo, tottakai me just susta vaan puhuttiin ja kaikki havainnot on tehty vaan susta. Ihan vaan yleisesti tuntuu, että lapsettomilla se elämä tulee 10-15 perässä, mutta mikäs siinä kun ei elämässä ole kuin aikaa tuhlattavaksi, kun ei ole kiire mihinkään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitäs sit jos teet lapsen ja se lapsi muuttaa ulkomaille? 

Mitä sitten? Mun poika asuu Brysselissä kolmatta vuotta.  Elän elämääni kuten ennenkin.

 

 

No kun aina ihmettelään sitä että miten lapsetn voi pärjätä kun ei ole lapsia niin miksei ihmetellä miten lapsellinen pärjää jos lapsi muuttaa vaikka kaukomaille. Enemmänhän tuolla lapsellisella on silloin ikävää.

Äh, ei aikuista lasta ole samalla tapaa ikävä kuin pientä.

Nähdään pari kertaa vuodessa. 

Minulla on kaksi muutakin,  jotka asuvat Suomessa. 

Olen todella pettynyt elämääni. Työelämäkään ei anna enää sellaista merkityksen tunnetta mitä aikaisemmin. Sisaruksia minulla ei ole, eli en edes tädiksi ole päässyt. Olisi ihanaa olla edes jonkun mummo. Kai tässä kituutan sitten loppuelämäni. Tuntuu, että elämä jäi elämättä, kun lapsia ei tullut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsetonkin voi olla 

-puoliso

-sisko

-täti

- se ja se ammatiltaan

-kummi

-paras ystävä jollekin

 

ja sitten kuitenkin se tärkein ja läheisin puuttuisi - suhde oman lapseen.

Miksi jotkut mammat täällä kuvittelevat, että kaikki naiset haluavat lapsia?

Kun eivät halua. Jos heille pakotettaisiin lapsi, silloin se elämä muuttuisi onnettomaksi. Nythän - vapaaehtoisesti lapsettomana - se nimenomaan ei sitä ole.

Siksi, koska lasta ei saa tekemättömäksi. Ei sen lapsen saanut voi ajatella, että elämä olisi ollut parempaa lapsettomana. Siksi on helpompi uskotella itselleen, että lapsen kanssa jokainen on onnellisempi. 

Vierailija kirjoitti:

Töissä ainakin keski-ikäisillä lapsettomilla resilienssi on ihan toista, kuin näillä nuoremmilla jatkuvasti saikuttavilla "herkillä" perheellisillä. Toki voi olla enemmän ikäluokkakysymys. 

Luulen, että tuo on ikäluokkakysymys. Lumihiutaleet, joita on kotona kehuttu ja paapottu, eivät kestäkään elämää siellä missä äiti ja iskä eivät olekaan pitämässä kädestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka tekevät lapsia ollakseen jollekin ykkönen siirtävät vain ongelmiaan tulevaisuuteen. Lapset alkavat erkaantua vanhemmista jo teini iässä ja pian muuttavatkin jo pois ja heillä alkaa oma elämä. Siinä vaiheessa iskee vanhemmalle kova kriisi. Osa tekee iltatähden siirtäen taas ongelmaa ja osa katkeroituu ja alkaa roikkua lapsessa.

 

Lapsia ei siis kannata tehdä yksinäisyyden vuoksi tai huonoa itsetuntoa pönkittämään. He ovat omia ihmisiään, eivätkä vastuussa vanhemman tarpeista.

 

Höpölöpö. Kyllähän ne lapset tehdään niin, että ne lapset ovat vanhemmalle ykkönen, eikä vanhempi lapselle ykkönen. Olet aivan ulalla. 

" mutta kuka sinua sitten vanhana käy katsomassa olet yksin sairaalavuoteellasi"....