Millaiseksi teidän mielestänne Mr.Darcyn ja Elizabet Bennettin avioliitto kehittyi? Ylpeys ja ennakkoluulo siis.

"Vanhemmat eivät vaan mieti asiaa ollenkaan laiminlyödyn Mary-tyttären kannalta eivätkä tuo esille Maryn soveltuvuutta papinrouvaksi vaan antavat Collinsin liehitellä Lizzyä turhaan."

Eikö tuohon aikaan kuitenkin yritetty saada lapset naimisiin suunnilleen ikäjärjestyksessä? Kukaan ei varmaan vielä miettinyt Maryn naimakauppoja kun vanhemmatkaan sisarukset eivät olleet avioliitossa. 

Toisekseen, hyvä papinrouva ei välttämättä ole se, joka on kaikkein vakavin. Pitäisi olla myös sosiaalinen, järjestää hyväntekeväisyystapahtumia ja olla ehkä jopa jonkinlaisena äitihahmona seurakuntalaisille. Mary ei välttämättä siihen rooliin olisi istunut (vaikka olisi voinut oppia ajan myötä).

Veikkaan, että paljon onnellisempi liitto kuin monella tuohon aikaan eläneellä. Sarjassakin nähtiin sitä jatkuvasti, kuinka liittoja solmittiin järki- eikä tunnesyistä. Tuolloin perintö, varallisuus ja maine ohittivat rakkauden mennen tullen, ja nekin joilla liitto alkoi kiihkeillä tunteilla, kyse oli monesti pinnallisesta ihastumisesta, koska vihille oltiin menossa nopeasti ennen syvempää tutustumista. Käytännössä kaikilla oli tuossa kohtaa edessä vasta vihkivalojen jälkeen toisen persoonaan tutustuminen, ja hyvässä tai pahassa sen kanssa oli sitten vain elettävä. Elizabeth ja Mr. Darcy ainakin ehtivät vähän ihastua toistensa persooniinkin ja tutustua toistensa taustoihin, mikä oli jo paljon.

Toki jos realistisesti ajattelee, niin ainahan tuossa voisi kupruja tulla, kun ikinä ei tiedä esimerkiksi onnistuuko liitossa saada perillisiä, menehtyykö nainen synnytykseen, iskeekö yhtäkkiä joku sairaus mitä ei vielä tuohon aikaan saanut parannettua jne. Mutta noin niinkuin lähtökohdilta sanoisin, että todella hyvät mahdollisuudet heillä on onnelliseen liittoon. Ja vaikkei varallisuus tuo onnea niin turvaa se tuo, ja sitä heillä nyt on.

Itseäni alkoi kiinnostaa tuo Maryn soitto ja laulu, että oliko se kirjassa tosiaan kaikkien mielestä todella kamalaa, vai oliko se pelkästään Lizzyn kokemus.

Tällaisissa asioissa kirja tarjoaa paljon enemmän tulkinnanvaraa kuin filmatisointi, jossa on vähän pakko ottaa kantaa siihen onko esitys vain vähän teennäinen ja pitkäpiimäinen ja siskon mielestä nolo, vai oikeasti ihan hirveä. 

Vierailija kirjoitti:

Itseäni alkoi kiinnostaa tuo Maryn soitto ja laulu, että oliko se kirjassa tosiaan kaikkien mielestä todella kamalaa, vai oliko se pelkästään Lizzyn kokemus.

Tällaisissa asioissa kirja tarjoaa paljon enemmän tulkinnanvaraa kuin filmatisointi, jossa on vähän pakko ottaa kantaa siihen onko esitys vain vähän teennäinen ja pitkäpiimäinen ja siskon mielestä nolo, vai oikeasti ihan hirveä. 

Kävin katsomassa sekä englannin- että suomenkielisiä tekstikatkelmia Maryn musiikillisista taidoista. Hyvin selvästi kerrotaan, että Lizzy ei soita puoliksikaan niin hyvin kuin Mary, joka on opiskellut muun muassa kenraalibassoa, Sen enempää regency-ajan musiikinteorian tasoon perehtymättä voi todeta, että nykyään noita juttuja opiskellaan perusasteen jälkeisissä, siis muusikon ammattiin tähtäävissä opinnoissa.

Maryn ongelma ei siis ole pianonsoittotaidon puute, vaan heikko lauluääni ja ylimielinen olemus, sekä aivan liian pitkät ja taiteelliset kappalevalinnat. Ja tietenkin se ulkoisen kauneuden puute, joka tuossa pianonsoittokohtauksessakin erikseen mainitaan Maryn motiivina loistaa edes jossakin asiassa.

Lizzyn helpoista ja viehkeästi esitetyistä kappaleista pidetään enemmän, tai näin ainakin kertoja kertoo. Joku voisi jopa pohtia, onko Lizzy hieman kateellinen siskonsa soittotaidosta, kun Maryn huono ulkonäkö ja heikko lauluääni sen niin täysin mitätöivät.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kyllä lukea melodraaman, jossa Wickhamista tulee lady Catherinen vävy! Englanniksi löytyy paljon fanifiktiota, mutta tuollainen ei ole vielä tullut vastaan.

Miksi ihmeessä? Ainakaan et ajattele yhtään hänen tytärtään, joka vaikuttaa muutoinkin eläneen ikänsä äitinsä käskyvallan alla ja nyt haluaisit hänelle vielä huijaripuolison. Lydian ja Wickhamin suhde vaikutti ainakin tasavertaisemmalta kuin useimmat Wickhamin suhteet huijaamiensa naisten kanssa ajatellen sitä, että miehen osoittautuessa uskottomaksi Lydia varmasti vastaisi samalla mitalla, sen verran innokas hänkin oli tutustumaan komeisiin miehiin univormuissaan.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni alkoi kiinnostaa tuo Maryn soitto ja laulu, että oliko se kirjassa tosiaan kaikkien mielestä todella kamalaa, vai oliko se pelkästään Lizzyn kokemus.

Tällaisissa asioissa kirja tarjoaa paljon enemmän tulkinnanvaraa kuin filmatisointi, jossa on vähän pakko ottaa kantaa siihen onko esitys vain vähän teennäinen ja pitkäpiimäinen ja siskon mielestä nolo, vai oikeasti ihan hirveä. 

Ainakin TV-sarjassa se esitettiin käytännössä kaikkien mielestä kamalana. Ennen kaikkea Maryn musiikkivalintojen, ei niinkään soitto- tai laulutaidottomuuden takia. Mielelläänhän ihmiset hänen soittonsa tahdissa tanssi, jos/kun Mary vaan suvaitsi soittaa jotain iloisempaa musiikkia, josta Mary painokkaasti teki tiettäväksi, ettei hän itse sellaisen musiikin soittamisesta nauti.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että paljon onnellisempi liitto kuin monella tuohon aikaan eläneellä. Sarjassakin nähtiin sitä jatkuvasti, kuinka liittoja solmittiin järki- eikä tunnesyistä.

 

 

Toisaalta Elizabeth itse toteaa, että alkoi ihastua Darcyyn nähdessään kauniin Pemberleyn. Väittäisin, että tuossa oli vähintään yhtä paljon järkisyitä kuin tunnesyitä, ts. miehen rikkaus olikin oikeastaan ihan hyvä syy "rakastua". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että paljon onnellisempi liitto kuin monella tuohon aikaan eläneellä. Sarjassakin nähtiin sitä jatkuvasti, kuinka liittoja solmittiin järki- eikä tunnesyistä.

 

 

Toisaalta Elizabeth itse toteaa, että alkoi ihastua Darcyyn nähdessään kauniin Pemberleyn. Väittäisin, että tuossa oli vähintään yhtä paljon järkisyitä kuin tunnesyitä, ts. miehen rikkaus olikin oikeastaan ihan hyvä syy "rakastua". 

 

Sen Elizabethin toteamuksen saattoi kyllä tulkita myös hänelle tyypilliseksi nokkelaksi vitsailuksi, sillä tarinassa on kyllä monin tavoin tehty selväksi, että Elizabeth arvostaa rakkautta pelkän taloudellisen turvan ja yhteiskunnallisen aseman sijaan. 

Elizabeth kasvaa tarinan aikana elämän realiteetteihin ja irrottautuu isänsä vaikutusvallasta. Isähän lietsoo kriittistä suhtautumista kosijoihin ja pyytää hänet takaisin vierailulta Charlotten luona, missä hän on tavannut nuoria miehiä ja jopa saanut elämänsä toisen kosinnan. Charlotten tyytyväisyys elämäänsä ja ehkä lady Cathrinen suorasukaisuus myös ovat kuitenkin avanneet silmiä, ja vierailun jälkeen Lizzy selvästi pohtii, millainen tulevaisuus häntä odottaa vanhanapiikana, ja olisiko avioliitto sittenkin fiksu veto. Tämä selvästi osaltaan vaikuttaa siihen, että Pemberley näyttäytyy houkuttelevana kotina ja mr. Darcy saa kuin saakin uuden mahdollisuuden. 

Romantiikkaa tarinaan tuo se, että mr. Darcy on ottanut aiemmista moitteista opikseen ja kohtelee Lizzyä kunnioittavammin. Itse asiassa kumpikin kohtelee toistaan siinä vaiheessa arvokkaampana löytönä eikä itsestäänselvyytenä, joten ensimmäisen kosinnan hylkääminen osoittautuukin hyväksi asiaksi molempien kannalta.

Sen Elizabethin toteamuksen saattoi kyllä tulkita myös hänelle tyypilliseksi nokkelaksi vitsailuksi, sillä tarinassa on kyllä monin tavoin tehty selväksi, että Elizabeth arvostaa rakkautta pelkän taloudellisen turvan ja yhteiskunnallisen aseman sijaan. 

Minä taas uskon, että toteamuksessa on ainakin puolet totta. Sen verran kipakka hän on suustaan, ettei olisi kauan kestänyt köyhän miehen vaimona, vaikka halusikin uskotella, että hänelle rakkaus on asemaa tärkeämpi. 

Monet järkisyistä solmitut liitot osoittautuivat ihan onnellisiksi. Puolisot kiintyivät toisiinsa ajan mittaan. Asiaa ehkä helpotti se, että avioliitossa ei odotettukaan syvää intohimoa tai romanttista rakkautta. Alkuhuumahan olisi joka tapauksessa hiipunut muutamassa vuodessa ja avioliitot solmittiin tuolloin eliniäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseäni alkoi kiinnostaa tuo Maryn soitto ja laulu, että oliko se kirjassa tosiaan kaikkien mielestä todella kamalaa, vai oliko se pelkästään Lizzyn kokemus.

Tällaisissa asioissa kirja tarjoaa paljon enemmän tulkinnanvaraa kuin filmatisointi, jossa on vähän pakko ottaa kantaa siihen onko esitys vain vähän teennäinen ja pitkäpiimäinen ja siskon mielestä nolo, vai oikeasti ihan hirveä. 

Ainakin TV-sarjassa se esitettiin käytännössä kaikkien mielestä kamalana. Ennen kaikkea Maryn musiikkivalintojen, ei niinkään soitto- tai laulutaidottomuuden takia. Mielelläänhän ihmiset hänen soittonsa tahdissa tanssi, jos/kun Mary vaan suvaitsi soittaa jotain iloisempaa musiikkia, josta Mary painokkaasti teki tiettäväksi, ettei hän itse sellaisen musiikin soittamisesta nauti.

Jane Austen oli itse taitava pianisti, ja hänellä on sellaisia myös romaaneissaan, kuten vaikkapa Jane Fairfax. Ylpeydessä ja ennakkoluulossakin tähdennetään vaikkapa Georgianan kohdalla harjoittelun merkitystä. Maryn kohdalla se harjoittelu ja tekninen taitavuus kuitenkin tuntuu jäävän sen seikan varjoon, että hän soittaa oman makunsa mukaista musiikkia sen sijaan että keskittyisi yleisönsä viihdyttämiseen. Vaikeiden kappaleiden soittaminen on merkki turhamaisuudesta. 

Tämä on asia, jota nykypäivänä on vaikea käsittää. Jane Austenin elinaikana ei painettu yhtään teosta, jossa olisi ollut hänen nimensä. Se olisi ilmeisesti mennyt turhamaisuuden puolelle, jos nainen olisi kirjoittanut omalla nimellään. Jotain, mitä Mary olisi voinut tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Joulun ainut ilp katsoa jotain ikivanhaa sarjaa. Vastaus: ei mihinkään se on pelkkä tarina. Ja sama nimi on myöhemmällä Bridget Jonesin jahtaamalla miehellä, tuo Darcy

Suosittelen sinulle lämpimästi temptation islandin ja muun "viihteen" katsomisen jatkamista!

Sanomattakin selvää, että siitä syntyi pitkä, kestävä ja rakkaudentäyteinen liitto jossa tunne ja järki ovat symbioosissa.