Lue keskustelun säännöt.
Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!
Olemme puolisoni kanssa puhuneet, että vuoden 2026 aikana alkaisimme yrittää lasta. Välillä ajatus kutkuttaa, mutta useimmiten vain pelottaa.
Viime yön valvoin murehtien. En haluaisi olla raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Yritän kuumeisesti pohtia, olenko valmis taistelemaan sen läpi, jos lapsen kanssa onkin sitten kivaa.
Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta. Isompi lapsi on ajatuksen tasolla mukava ja ihana juttu, mutta ensimmäiset vuodet vaikuttavat kaoottiselta ja uuvuttavalta taistelulta, joka ei kiinnosta lainkaan.
Täytämme kumpikin tulevana vuonna jo 35, joten olisi aika toimia. Entä jos en sittenkään pysty siihen? Huomaan haaveilevani nyt asioista, joiden yhdistäminen vauva- tai lapsiperhearkeen on mahdotonta. Onko tämä normaalia panikointia vai pitäisikö odottaa vielä?
Kommentit (401)
ilman keinosiemmennyksiä raskaaksi 43 v ja yllättävän hyvin meni raskaus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
35-vuotiaan hedelmällisyys on jo laskussa ja riskit raskaudessa kasvaa iän myötä. Koita nyt päättää hyvän sään aikana,
Vierailija kirjoitti:
Exän mielestä lapsia kuuluu tehdä ja naisten kuuluu niitä haluta. "Se on yhteiskunnallinen vastuu tehdä veronmaksajia.." Nyt keski-ikäisenä ei ole lapsia, enkä ole koskaan niitä halunnut. Turhan monen tutun lapset on nepsyjä ja mielialat heittää. Tuntuu olevan jatkuvaa vääntöä, väsymystä, huolta ja murhetta. Oon liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen että olisin voinut koskaan moiseen ryhtyä. Onneksi niitäkin löytyy jotka haluaa ja uskaltaa.
Ketä kehtään sinä (vela) olet muka itsekäs? Kun eihän sinulla ole lasta jota voisit kohdella itsekkäästi.
Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ei ole itsekyyttä, vaan perusoikeus ja jokaisen velvollisuus itseä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Mitenköhän ihmiskunta ja kaikki maailman äiti ja isät?
Sinulla on liikaa mahdollisuuksia.
---
Kaikki maailman äidit ja isät elää omaa elämäänsä. Ne ovat omia valintoja. Lisääntyminen on vapaaehtoista.
Mä oon 48v nuorekkaaksi sanottu mummi. Omia lapsia neljä ja lastenlapsia viisi. Eronnut olen. On ihanaa viettää aikaa jälkikasvun kanssa. Hyvin on selvitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen hankintaa ei mielestäni koskaan kannata liikaa miettiä sillä tuntematon pelottaa aina. Turvallisinta on aina pysyä olemassa olevassa tilanteessa. Samalla on mahdotonta kuvitella rakkauden määrää omaan lapseen. Sen tietää vasta kun on vanhempi. Teitä on kaksi tukemassa toisianne ja yhteinen rakkaus omaan lapseen kantaa pitkälle.
Miksi kaikki pitää aina jättää viime tippaan? Eikö sitä olisi ollut aikaa tehdä ne lapset 25-30v?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain itse omat 5 lastani ollessani 20v-27-vuotias. Olen nyt 39v ja vanhimmat lapseni ovat jo täysi-ikäisiä ja esikoinen on jo muuttanut omilleen. Nuorinkin on jo esiteini. Voin todellakin sanoa että lapset ja puoliso ovat parasta mitä olen elämältä saanut, vaikka olen ehtinyt myös korkeakouluttautua ja olen nyt koulutustani vastaavassa työssä. Vaikka joku saattoi kauhistella kun saimme lapset (ja niin monta lasta!) niin nuorina, olen nyt ikionnellinen tilanteestani. Olen reilusti alle 50v kun kuopuskin on täysi-ikäinen. Ehdin elämässäni vielä vaikka mitä!
Eli minun kokemukseni on, että lapset ovat elämän rikkaus.
Ehkä ei miehenä pitäisi työntää lusikkaa tähän soppaan, mutta, mutta.
Lapseni ovat ehdottomasti paras asia elämässäni. Koskaan en haaveillut elämästä ilman heitä, enkä halunnut päästä heistä eroon lomien aikana. Toki olivat isovanhemmillaan välillä, mutta parasta oli aina heidän palaaminen kotiin. Eräs elämäni synkimmistä päivistä oli nuorimmaiseni vienti varusmiespalvelukseen. Silloin tuntui, että seinät kaatuvat päälle.
Hyvä muistaa lasten myötä tuleva bonus, lastenlapset. He ovat sitten ihan luku erikseen.
Säälin vilpittömästi lapsettomia pareja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma asennoituminen auttaa tosi paljon. Jos on ensimmäiset 4-8kk valmis joustamaan omista arkirutiineista, tavoista ja kellonajoista, niin sen jälkeen on tiedossa 40 vuotta ihanaa elämää sen lapsen kanssa.
Itselle ensimmäisen lapsen kanssa haasteena oli se, että vauva ei mukautunut minun päivärytmiin. Toisen kanssa se aika oli vaan ihanaa kun jo alusta osasi muuttaa oman päivärytminsä vauvan rytmiin. Isomman vauvan ja lapsen kanssa kaikki on ihanaa. No joskus on kiire ja sotkua, mutta 99,9% ihanaa.
Mietin kanssa vuosikausia ja totesin lopulta että kyllä surullista ja katkeraa on jos en edes anna mahdollisuutta. Nyt tuossa nukkuu pieni joka hymyilee aamulla nähdessään. Ei tämän parempaa ole, vaikka välillä väsyttää aivan jäätävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne kaikki asiat ovat ihan erilaisia kuin kuviteltuina. Ihminen on resilientti olento. Perhe on parasta, mitä voi saada.
Tämä. Esim. ap:n kuvitelmat siitä, että yöllä vieressä olisi huutava vauva jne. Itse muistan elävästi, miten siinä vieressä todella oli se huutava vastasyntynyt ja minkälaisen voimakkaan tunteen se itku aiheuttaa. Ja joo, onhan se jonkinlaista ahdistusta, kun sille pitää äkkiä saada tissi suuhun. Sitten se kulauttelee siinä maitoa ja ääntelee vastasyntyneen ääniä ja tuoksuu vauvalta ja talossa on ihan hiljaista muuten. Tulee ihan kyyneleet silmiin, kun muistelee. Ei sellaista tunnetta voi mitenkään käsittää etukäteen. Saatika arvioida, olisiko se sen arvoista.
Juuri näin. Itse tunsin vastaavassa tilanteessa hyvin luonnollisia -jopa eläimellisiä- tunteita. Olin kuin tiikeriemo pesässä poikasta imettämässä. Hyvin tyydyttävä ja voimakas, rakkaudellinen tunne.
Ap sanoi pelkäävänsä, että muuttuu. Raskaus muuttaa sinua melko varmasti. Naisten aivot muuttuvat raskauden aikana niin paljon, että tietokone voi katsella kuvia naisten aivoista ja päätellä, ketkä ovat olleet raskaana ja ketkä eivät. Aivot erikoistuvat keskittymään vauvan hyvinvointiin, muista asioista tulee vähemmän tärkeitä, ainakin joksikin aikaa. Toki on yksilökohtaisia eroja. Onko tämä sitten huono muutos? Itselleni ei, lapset ovat niin rakkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap sanoi pelkäävänsä, että muuttuu. Raskaus muuttaa sinua melko varmasti. Naisten aivot muuttuvat raskauden aikana niin paljon, että tietokone voi katsella kuvia naisten aivoista ja päätellä, ketkä ovat olleet raskaana ja ketkä eivät. Aivot erikoistuvat keskittymään vauvan hyvinvointiin, muista asioista tulee vähemmän tärkeitä, ainakin joksikin aikaa. Toki on yksilökohtaisia eroja. Onko tämä sitten huono muutos? Itselleni ei, lapset ovat niin rakkaita.
Itse koin että raskaus teki minusta fiksumman samalla logiikalla. Opiskelin yliopistossa yhtä oman tutkintoni vaikeimmista matemaattisista kursseista ollessani raskaana ja samalla kirjoitin kandia, jouduin siis ponnistelemaan älyllisesti. Toki vain oma kokemus, tätä ei ole mitenkään todennettu tai tutkittu, mutta vaan pointtina, että se aivojen muuttuminen ei ole pelkästään huono asia. Tutkimuksissa on havaittu, että harmaa massa aivoissa vähenee raskausaikana, mutta se koskee vain sosiaalisisia aivojen alueita, vähän samoin kuin teini-iässä. Muutoin aivot ovat mukautuvassa tilassa tuolloin, valmiina uuteen todellisuuteen.
No, voihan olla, että kaikki lämmittelyksi menee ihan hukkaan, jos et edes tule saamaan lasta.
Ei kannata valmistella liikaa sellaista, joka on tuutista kiinni.
Moni on tullut yllätysraskaaksi
ja kyllä ihminen pärjää.
Kyllä sinä pärjäät.
Jos stressaat koko ajan, niin ei se alkio edes tartu. Se tarttuu rentoon.
Samanlaisia tunteita oli minullakin: ennen kaikkea raskaus ja synnytys pelottivat ihan järkyttävän paljon. Monet itkut itkin pelon vuoksi. Minulle luvattiin suunniteltu sektio jo ennen kuin tulin raskaaksi. Uskalsin sitten yrittää - kaikki kolme lasta ikävälillä 30-41. Ja jokaikisellä kerralla raskauduin ensimmäisestä yrityksestä (varmaan luonto jotenkin tiesi, ettei minusta ole monta kertaa yrittämään / kestämään keskenmenoja - ehdin jänistää siinä lasta yrittäessä). Raskaudet olivat aika helppoja (ei pahoinvointia, ei mitään komplikaatioita), loppuvaiheessa supisteli paljon jokaisessa raskaudessa eli pari viimeistä kuukautta olin sairaslomalla. Sektiot menivät hyvin, kuin oppikirjasta. Jokaiseen vauvaan ihastuin heti ja vauvavuodet olivat elämäni ihaninta aikaa. Onneksi uskalsin! Nyt on ihanaa kun on kolme aikuista lasta! Paljon puuttuisi elämästä, jos olisin jättänyt lapset hankkimatta.
Jos et ole varma, haluatko äidiksi, älä ala. Poikkeuksena vahinkoraskaudet - toisinaan kyllä kannattaa antaa vauvan syntyä. Harva on katunut.
Meillä näitä ihanuuksia on kuusi. Alkuun vauva oli ihmeellinen, mutta pari päivää ja arki rullaa
Vierailija kirjoitti:
Päätin aikoinani että minkäänlaisten odotusten takia en lapsentekoon lähde, ainoastaan siinä tapauksessa että alkaisi tuntua siltä että lapsen saamisesta tulee sellainen prioriteetti että se ajaa kaikkien muiden ajatusten ja haaveiden yli.
Vajaa kolmekymppisenä näin unta siitä että olin yllätyksekseni raskaana ja se johti ihan paniikinomaiseen tunteeseen. Kolmekymppisenä olin jo varma siitä että tuo homma ei ole minua varten.
Olen nyt 46 vuotias lapseton ja onnellinen siitä. Saman puolison kanssa yhdessä yli neljännesvuosisadan. Elämä on ihanaa, merkityksellistä ja antoisaa juuri näin. Teen töitä, tapaan ystäviä, harrastan liikuntaa ja puolison kanssa on yhteisiä mielenkiinnon kohteita joihin voidaan satsata niin aikaa kuin rahaa.
Joskus kesäiltaisin kun istuskellaan omalla terassilla ja jostain kuuluu lasten mekastusta saatetaan yhteen ääneen todeta että on se helvetin hyvä että me ei lähdetty tuohon hommaan!
Sama, mutta meillä on mukava teini perheessä myös.
Mitenköhän ihmiskunta ja kaikki maailman äiti ja isät?
Sinulla on liikaa mahdollisuuksia.