Lue keskustelun säännöt.
Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!
Olemme puolisoni kanssa puhuneet, että vuoden 2026 aikana alkaisimme yrittää lasta. Välillä ajatus kutkuttaa, mutta useimmiten vain pelottaa.
Viime yön valvoin murehtien. En haluaisi olla raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Yritän kuumeisesti pohtia, olenko valmis taistelemaan sen läpi, jos lapsen kanssa onkin sitten kivaa.
Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta. Isompi lapsi on ajatuksen tasolla mukava ja ihana juttu, mutta ensimmäiset vuodet vaikuttavat kaoottiselta ja uuvuttavalta taistelulta, joka ei kiinnosta lainkaan.
Täytämme kumpikin tulevana vuonna jo 35, joten olisi aika toimia. Entä jos en sittenkään pysty siihen? Huomaan haaveilevani nyt asioista, joiden yhdistäminen vauva- tai lapsiperhearkeen on mahdotonta. Onko tämä normaalia panikointia vai pitäisikö odottaa vielä?
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Tässä 37v esikoisvaivan äiti. En ole ikinä ollut näin onnellinen. Vauvalla oli vielä koliikkia ekat kuukaudet. Rakastan tuota tyyppiä niin paljon! Suositan suhtautumaan asian myös keveydellä ja ilolla. Minua auttoi tuohon ylianalysointiin ystävä, joka on 6 lapsen äiti ja aina niin iloinen, rento ja kiitollinen. Hänen seurassaan olen tajunnut, että lapsia voi kasvattaa ilman neuroottisuutta. Kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Olen superkiitollinen, että sain tähän vielä mahdollisuuden.
Siis VAUVAN ei vaivan :D aika hyvä lapsus teemaan liittyen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen kanssa ei ole kivaa joka päivä, ei edes isomman lapsen kanssa. Lapsen kanssa joutuu sietämään paljon turhautumista, ärsyyntymistä, vihan, pelon ja surun tunnetta. Tietysti myös syvää rakkautta, kiintymystä, iloa ja riemua.
Lapsi ei tule lapsuutensa aikaa olemaan kaverisi. Hän ei tule olemaan se, jonka kanssa vietät aikaa, koska hän on sinulle erityisen hauskaa seuraa. Kun haluat rentoutua ja pitää hauskaa niin valitset siihen mieluummin omia ystäviä (ja näin sen kuuluukin mennä). Sen sijaan lasta kohtaan tulet aina kokemaan pakahduttavaa rakkautta, mutta sellaista iloa ja seuraa sinulle hänestä on myöhemmin - parhaassa tapauksessa.
Lapsi kehittyy suhteessa sinuun. Hänen yksi elämänsä kasvutehtävä on olla eri mieltä kanssasi, pitää sinua tyhmänä ja ärsyttävänä ja irtautua sinusta usein aika repäisevästi. Toki osa lapsista on oikein helppoja uhmakausineen, mutta useimmilla lapset koettelevat parin vuoden välein ihan todella vanhempien hermoja. Silti vanhemmuus on useimmille sen arvoista. On hauska seurata sivussa, millainen omasta lapsesta kasvaa ja suhteellisen usein hän on oikein mukavaa seuraa (ei silti ystäväsi, olet aina äiti ja sen kuuluu olla eri asia kuin ystävä).
Mutta jos ajattelet, että kärsit synnytykset ja vauva-ajat, koska hän on mielestäsi sitten esim. yli 3-vuotiaana ja kivaa seuraa niin ihan rehellisyyden nimissä, kyllä se on työmaa koko sen 18 vuotta mitä olet hänestä vastuussa ja useimmat vanhemmat kokevat sen aika uuvuttavana ja väsyttävänä. Kivaa seuraa löydät itselle pienemmällä vaivalla. Sen sijaan jos haluat koko vanhemmuuden iloineen ja suruineen niin silloin se on kaiken sen arvoista.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut kuvittelevat että lapsi on kuin kahle, joka vie kaiken oman pois. Ei se ole, jos on kaksi vanhempaa. Vauva nukkuu lisäksi paljon, joten edelleen on paljon myös parisuhdeaikaa.
Vauvan äitinä totean, että mitään en ole menettänyt, mutta valtavasti olen saanut.
Suosittelen yrittämään lasta.
Vauva-aika oli jälkikäteen ajateltuna helpointa aikaa. Pienen lapsen kanssa pienet murheet, isomman kanssa usein isommat.
Vauva-aika työllistää fyysisesti, mutta isomman lapsen kanssa valvoo öitä ihan eri syistä. Ja aika kovilla esimerkiksi pikkukoululaisten vanhemmat ovat usein työn ja lasten arjen yhdistämisessä.
Mielestäni silti täysin kaiken arvoista ja nytkin haaveilen kolmannesta vaikka erikoinen jo murrosikäinen.
Se on kuitenkin tosi virheellinen ajatus, että vaikeinta olisi vauva-aika.
Ap täällä taas.
Hyviä näkemyksiä. Olen tehnyt tällä viikolla paljon ns. mielikuvaharjoittelua, eli yrittänyt miettiä, mikä kaikki käytännön elämässäni olisi erilaista, jos tässä olisi lapsi. Ainakin hymyilyttää ajatus siitä, että saisi tehdä jouluvalmisteluja niin, että tuossa pyörisi joku pieni, jolle joulun aika on taianomaista ja jännittävää.
Lapsen (krooninen) sairaus tai vammaisuus ovat tietenkin asioita, joita tulee miettiä. Ja myös eron mahdollisuus. Varmin keino välttyä ikäviltä asioilta on tietenkin se, ettei tee lasta ollenkaan. Mutta sekin tuntuu vähän haljulta.
Olen aiemmin yrittänyt miettiä, pelottaako enemmän lapsettomuus vai lapsi, mutta ehkä voisin pohtia positiivisen kautta: mikä vaihtoehto houkuttaa eniten, jos ajatellaan, että kaikki menisi hyvin.
Tavallaan toivon, että minulla olisi vielä vuosia aikaa pohtia, mutta samalla tiedän, että olen vatvonut tätä enemmän ja vähemmän jo kymmenen vuotta osaamatta päättää suuntaan tai toiseen. Jo tämä pohtiminen vie valtavasti voimia.
Tässä 37v esikoisvaivan äiti. En ole ikinä ollut näin onnellinen. Vauvalla oli vielä koliikkia ekat kuukaudet. Rakastan tuota tyyppiä niin paljon! Suositan suhtautumaan asian myös keveydellä ja ilolla. Minua auttoi tuohon ylianalysointiin ystävä, joka on 6 lapsen äiti ja aina niin iloinen, rento ja kiitollinen. Hänen seurassaan olen tajunnut, että lapsia voi kasvattaa ilman neuroottisuutta. Kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Olen superkiitollinen, että sain tähän vielä mahdollisuuden.