Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Tässä 37v esikoisvaivan äiti. En ole ikinä ollut näin onnellinen. Vauvalla oli vielä koliikkia ekat kuukaudet. Rakastan tuota tyyppiä niin paljon! Suositan suhtautumaan asian myös keveydellä ja ilolla. Minua auttoi tuohon ylianalysointiin ystävä, joka on 6 lapsen äiti ja aina niin iloinen, rento ja kiitollinen. Hänen seurassaan olen tajunnut, että lapsia voi kasvattaa ilman neuroottisuutta. Kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Olen superkiitollinen, että sain tähän vielä mahdollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Tässä 37v esikoisvaivan äiti. En ole ikinä ollut näin onnellinen. Vauvalla oli vielä koliikkia ekat kuukaudet. Rakastan tuota tyyppiä niin paljon! Suositan suhtautumaan asian myös keveydellä ja ilolla. Minua auttoi tuohon ylianalysointiin ystävä, joka on 6 lapsen äiti ja aina niin iloinen, rento ja kiitollinen. Hänen seurassaan olen tajunnut, että lapsia voi kasvattaa ilman neuroottisuutta. Kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Olen superkiitollinen, että sain tähän vielä mahdollisuuden.

Siis VAUVAN ei vaivan :D aika hyvä lapsus teemaan liittyen

Lapsen kanssa ei ole kivaa joka päivä, ei edes isomman lapsen kanssa. Lapsen kanssa joutuu sietämään paljon turhautumista, ärsyyntymistä, vihan, pelon ja surun tunnetta. Tietysti myös syvää rakkautta, kiintymystä, iloa ja riemua.

Lapsi ei tule lapsuutensa aikaa olemaan kaverisi. Hän ei tule olemaan se, jonka kanssa vietät aikaa, koska hän on sinulle erityisen hauskaa seuraa. Kun haluat rentoutua ja pitää hauskaa niin valitset siihen mieluummin omia ystäviä (ja näin sen kuuluukin mennä). Sen sijaan lasta kohtaan tulet aina kokemaan pakahduttavaa rakkautta, mutta sellaista iloa ja seuraa sinulle hänestä on myöhemmin - parhaassa tapauksessa.

Lapsi kehittyy suhteessa sinuun. Hänen yksi elämänsä kasvutehtävä on olla eri mieltä kanssasi, pitää sinua tyhmänä ja ärsyttävänä ja irtautua sinusta usein aika repäisevästi. Toki osa lapsista on oikein helppoja uhmakausineen, mutta useimmilla lapset koettelevat parin vuoden välein ihan todella vanhempien hermoja. Silti vanhemmuus on useimmille sen arvoista. On hauska seurata sivussa, millainen omasta lapsesta kasvaa ja suhteellisen usein hän on oikein mukavaa seuraa (ei silti ystäväsi, olet aina äiti ja sen kuuluu olla eri asia kuin ystävä). 

Mutta jos ajattelet, että kärsit synnytykset ja vauva-ajat, koska hän on mielestäsi sitten esim. yli 3-vuotiaana ja kivaa seuraa niin ihan rehellisyyden nimissä, kyllä se on työmaa koko sen 18 vuotta mitä olet hänestä vastuussa ja useimmat vanhemmat kokevat sen aika uuvuttavana ja väsyttävänä. Kivaa seuraa löydät itselle pienemmällä vaivalla. Sen sijaan jos haluat koko vanhemmuuden iloineen ja suruineen niin silloin se on kaiken sen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kuvittelevat että lapsi on kuin kahle, joka vie kaiken oman pois. Ei se ole, jos on kaksi vanhempaa. Vauva nukkuu lisäksi paljon, joten edelleen on paljon myös parisuhdeaikaa. 

Vauvan äitinä totean, että mitään en ole menettänyt, mutta valtavasti olen saanut.

Suosittelen yrittämään lasta. 

 

Vauva-aika oli jälkikäteen ajateltuna helpointa aikaa. Pienen lapsen kanssa pienet murheet, isomman kanssa usein isommat.

Vauva-aika työllistää fyysisesti, mutta isomman lapsen kanssa valvoo öitä ihan eri syistä. Ja aika kovilla esimerkiksi pikkukoululaisten vanhemmat ovat usein työn ja lasten arjen yhdistämisessä.

Mielestäni silti täysin kaiken arvoista ja nytkin haaveilen kolmannesta vaikka erikoinen jo murrosikäinen.

Se on kuitenkin tosi virheellinen ajatus, että vaikeinta olisi vauva-aika.

Ap täällä taas.

Hyviä näkemyksiä. Olen tehnyt tällä viikolla paljon ns. mielikuvaharjoittelua, eli yrittänyt miettiä, mikä kaikki käytännön elämässäni olisi erilaista, jos tässä olisi lapsi. Ainakin hymyilyttää ajatus siitä, että saisi tehdä jouluvalmisteluja niin, että tuossa pyörisi joku pieni, jolle joulun aika on taianomaista ja jännittävää.

Lapsen (krooninen) sairaus tai vammaisuus ovat tietenkin asioita, joita tulee miettiä. Ja myös eron mahdollisuus. Varmin keino välttyä ikäviltä asioilta on tietenkin se, ettei tee lasta ollenkaan. Mutta sekin tuntuu vähän haljulta. 

Olen aiemmin yrittänyt miettiä, pelottaako enemmän lapsettomuus vai lapsi, mutta ehkä voisin pohtia positiivisen kautta: mikä vaihtoehto houkuttaa eniten, jos ajatellaan, että kaikki menisi hyvin. 

Tavallaan toivon, että  minulla olisi vielä vuosia aikaa pohtia, mutta samalla tiedän, että olen  vatvonut tätä enemmän ja vähemmän jo kymmenen vuotta osaamatta päättää suuntaan tai toiseen. Jo tämä pohtiminen vie valtavasti voimia.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä. Kiitos taas kokemuksistanne! Lainaustoiminto sekoilee, mutta kiitos erityisesti samankaltaisessa tilanteessa oleva nro 86. On kiva kuulla, etten ole asian kanssa yksin. 

Olen miettinyt tänään paljon sitä, miksi vanhemmuus vaikuttaa tänä päivänä niin raskaalta. Ympäristön vaatimukset näyttävät kohtuuttomilta ja elämä on niin paljon nopeatempoisempaa kuin omassa lapsuudessani.  Kärjistäen: omille vanhemmilleni riitti, että ripustivat minulle avainnauhan kaulaan, tekivät illaksi ruokaa ja kävivät kerran vuodessa vanhempainillassa. Nyt se ei riittäisi mihinkään. Stressaa, että miten sitten jaksaa työelämän päälle.

Tämä on ihan oikea huolenaihe ja hienoa että olet sen tajunnut. Se on juuri näin! Meillä esim. lapsi viskarissa eli vielä 5-vuotias ja ollaan saatu koko syksy kotitehtäviä päiväkodista jotka pitää palauttaa kirjoitettuna päiväkotiin. Lisäksi viikottain on jokin esine vietäväksi päiväkotiin (joka toinen viikko eväät retkelle, jumppavaatteet, joulukoriste, tonttulakki, jne pitänyt esim tässä viime aikoina muistaa) Hullummaksi menee koko aika ja koulussa odotetaan vanhempien osallistumista myös paljon enemmän kuin omassa lapsuudessani. Omat työt tähän päälle on jonkinlaista sirkustemppuilua.

Jos olet noin epävarma etkä uskalla heittäytyä suosittelen jättämään lapset tekemättä jo ihan lastenkin vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Jos olet noin epävarma etkä uskalla heittäytyä suosittelen jättämään lapset tekemättä jo ihan lastenkin vuoksi. 

 

Kaikki ihmiset eivät ole heittäytyjiä. Miten lapsiasiakaan muuttaisi sitä? Tottakai kyllä, jos lapsi tulisi, niin eihän siinä muu sitten auta kun heittäytyä. Mitä pahaa on asiaa miettiä monelta kantilta ennen sitä heittäytymistä? 

 

Uskon, että Ap olisi varmasti hyvä äiti, kun asiaa pohtii niin monelta kannalta. Se on suuri päätös. Ja hyvä, että olet tehnyt mielikuvaharjoituksia. 

 

Minuakin jännitti ja sainkin ainokaiseni vasta 39-vuotiaana. Harmittaa, etten aloittanut yrittämistä aikaisemmin, koska olisin halunnut lapsia enemmänkin, mutta ikäni puolesta en sitten enää saanut. Vaikeita hetkiä on ollut, mutta myös helppoja niin kuin elämässä yleensäkin. Enimmäkseen lapsen kanssa on kuitenkin hyviä hetkiä ja on ollut ilo seurata hänen kasvuaan. On klisee, mutta myös totta, etten tässä maailmassa rakasta ketään enemmän kuin häntä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa ei ole kivaa joka päivä, ei edes isomman lapsen kanssa. Lapsen kanssa joutuu sietämään paljon turhautumista, ärsyyntymistä, vihan, pelon ja surun tunnetta. Tietysti myös syvää rakkautta, kiintymystä, iloa ja riemua.

 

Lapsi ei tule lapsuutensa aikaa olemaan kaverisi. Hän ei tule olemaan se, jonka kanssa vietät aikaa, koska hän on sinulle erityisen hauskaa seuraa. Kun haluat rentoutua ja pitää hauskaa niin valitset siihen mieluummin omia ystäviä (ja näin sen kuuluukin mennä). Sen sijaan lasta kohtaan tulet aina kokemaan pakahduttavaa rakkautta, mutta sellaista iloa ja seuraa sinulle hänestä on myöhemmin - parhaassa tapauksessa.

 

Lapsi kehittyy suhteessa sinuun. Hänen yksi elämänsä kasvutehtävä on olla eri mieltä kanssasi, pitää sinua tyhmänä ja ärsyttävänä ja irtautua sinusta usein aika repäisevästi. Toki osa lapsista on oikein helppoja uhmakausineen, mutta useimmilla lapset koettelevat parin vuo

Olipa ihana kirjoitus <3. Itse olen 2 teinin täysyh - ollut jo 15 vuotta. Raskasta olla yksin vastuussa ihan kaikesta, mutta siitä huolimatta, vaikka en todellakaan ole se maailman paras äiti, koen ylpeyttä lapsistani ja itsestäni, että heillä on ollut edes yksi rakastava ja huolehtiva, turvallisen lapsuuden antava vanhempi. Jotkut oikein odottaa, että lapsi muuttaa pois kotoa, mutta itseä ennemminkin kauhistuttaa, että mitä sitten kun talo onkin yhtäkkiä tyhjä. Lapset tuovat elämään niin paljon merkitystä. Toivon toki, että saan jonain päivänä myös lapsenlapsia ja ettei omien lasteni täydy kantaa samanlaista taakkaa yksin kuin minä, vaan saisivat kunnon puolisot, joilla on sydän ja vastuuntunto kohdillaan.

Komppaan edellistä kirjoittajaa ja häpeän aikaisempien kirjoittajien trolleja. Meillä kaksi lasta, tulin yli 35-vuotiaana äidiksi: kuopus tuli peräti 40-vuotislahjaksi ja ihanaa on ollut. Tietysti on raskaita aikoja ja ruuhkavuodet ovat intensiivisiä. Elämä ja mieli ovat kuitenkin vakaita, pitkässä nuoruudessa tuli tehtyä ja mentyä tarpeeksi, ammatillinen identiteetti vahva. Lapset ovat tuoneet elämään merkityksellisyyttä ja syventäneet ymmärrystä sukupolvien ketjusta. Suuri suru on, että eivät päässeet tutustumaan kaikkiin isovanhemmistaan.  Eikä tämä maailmantilannekaan tietysti pelkästään iloa aiheuta. Mutta uskon, että lapset ja ihmiskunta selviytyy ja pystyy myös rakentaviin ratkaisuihin. Siis ap älä elämää pelkää, se kantaa. 

Sulje vain silmät, levitä jalkasi ja ukkosi painaa.

Mitä noin 35veenä luulet, että kuinka monta vuotta vielä kannattaa odotella? Niinpä. 

Aika tyhjältä tuntuisi elämä ilman lapsia. Tai kumppania. Olen viimeaikoina vierestä katsellut, kun sukulainen jolla ei ole lapsia jäi leskeksi. Ei ole helppoa vaikka rahasta ja ajasta ei ole puutetta.  Jos koet että elämässäsi on nyt ja tulevaisuudessa tarpeeksi sisältöä ilman lapsia tai sitä kumppania joka lapsia haluaisi, jätä tekemättä. Anna kuitenkin miehelle mahdollisuus lapsiin ilman sinua, jos hän niin haluaa. 

Lapset ovat olleet elämässäni parasta, mitä on ollut. Toista niin suurta rakkautta en ole kokenut kuin rakkaus omiin lapsiin. Se on ehdotonta. Nyt lapseni ovat jo aikuisia, ja millaisia aikuisia heistä tulikaan! Mahtavia tyyppejä, joiden kanssa on ihanaa jakaa elämää. Bonuksena vielä isovanhemmuus. Koen olevani rikas! Tuntuu hurjalta, kun nuorin lapseni tokaisi, että hän kyllä pitää meistä huolta vanhana. En tätä kyllä millään tavalla odota heiltä, enkä halua olla vaivaksi. Mutta tuntuihan se hyvältä.  Elämä on pitkä. On hyvä, että on rakastavia ihmissuhteita paljon. Toisaalta ahdistuneisuus ja pieni lapsi on raskas yhdistelmä. On tärkeää, että lapsen tarpeisiin pystyy ja jaksaa vastata ja ne ovat prioriteeteissä ykkösenä, kun hän on pieni. Jos on pahaa MT-ongelmaa, en suosittele lapsen hankkimista.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

"Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään"

Ymmärrän puolisoasi hyvin. Olen itse kahden lapsen äiti, ja kyllähän se vanhemman rakkaus omaa lasta kohtaan on ihan omaa luokkaansa ihmiselämän kokemuksena. Epäröin aikanaan lasten hankkimista, mutta nyt jälkikäteen näen että se oli paras ratkaisu mitä olen ikinä elämässäni tehnyt.

Eli teit uusia ihmisiä puhtaasti itsekkäistä lähtökohdista. No, ainakin rehellisesti myönnät sen!

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoiseni 35-vuotiaana eikä todellakaan ole kaduttanut. Hän on nyt 2-vuotias ja niin hauskaa seuraa. Jokaisesta vaiheesta olen ajatellut, että tämä on parasta. Hän nukkui 7 tuntia putkeen 3kk lähtien, eikä mitään huutamista vaan heräsi syömään ja jatkoi unia. Nytkin nukkuu ihan hyvin koko yön omassa sängyssään tai välillä haluaa viereen ja jatkaa unia. Ihan turha pelätä jotain superuupumusta, ei sitä kaikille tule. Media antaa lapsiperhe elämästä todella ankean ja väsyttävän kuvan, vaikka melkein kaikki oikeasti sanoo, että pikkulapsi aika on ollut elämän onnellisinta aikaa.

Tottakai on aina mahdollisuus koliikkiin ja muihin ongelmiin, mutta äitihormonit ja rakkaus auttaa jaksamaan.

Olen nyt 37-vuotiaana uudestaan raskaana ja en pelkää tulevaa, odotan vain miten mahtavaa meillä tulee olemaan :)

Veikkailen, että et kadu, jos lähdet yrittämään, kerta kuitenkin noin kovasti asiaa pohdit.

    Jos ei tule  joku vammainen tai vähintän nepsylapsi. Olet  kiinni  koko elämäsi siinä

Mieti asiaa siitä lähtökohdasta, että kuinka itsekäs olet. Ei nimittäin ole olemassa yhtään epäitsekästä syytä hankkia lapsi. Sen huomaat helposti, kun luet täällä äitiyttä puolustavien kommentteja: kaikki pyörii sen ympärillä, mitä HE ovat saaneet irti lapsesta, kukaan ei uhraa ajatustakaan sille lapselle, joka joutuu käymään läpi kaikki elämässä vastaantulevat hirveät asiat, sairaudet, menetykset, onnettomuudet, joilta kukaan ei välty, ihan vain sen takia, että joku itsekäs halusi kokea äitiyden. Eli jopa OMAN lapsen suru ja kivut jäävät näille toisarvoiseksi. 
Oletko sinä yhtä julma ja itsekeskeinen? 

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas.

Hyviä näkemyksiä. Olen tehnyt tällä viikolla paljon ns. mielikuvaharjoittelua, eli yrittänyt miettiä, mikä kaikki käytännön elämässäni olisi erilaista, jos tässä olisi lapsi. Ainakin hymyilyttää ajatus siitä, että saisi tehdä jouluvalmisteluja niin, että tuossa pyörisi joku pieni, jolle joulun aika on taianomaista ja jännittävää.

Lapsen (krooninen) sairaus tai vammaisuus ovat tietenkin asioita, joita tulee miettiä. Ja myös eron mahdollisuus. Varmin keino välttyä ikäviltä asioilta on tietenkin se, ettei tee lasta ollenkaan. Mutta sekin tuntuu vähän haljulta. 

Olen aiemmin yrittänyt miettiä, pelottaako enemmän lapsettomuus vai lapsi, mutta ehkä voisin pohtia positiivisen kautta: mikä vaihtoehto houkuttaa eniten, jos ajatellaan, että kaikki menisi hyvin. 

Tavallaan toivon, että  minulla olisi vielä vuosia aikaa pohtia, mutta samalla tiedän, että olen  vatvonut tätä en

 

 

 

 

              Ei tosiaan ole aikaa enää vuosia  vatvoa. Raskautuminen vaikeutuu, varsinkin ensiraskaus  jo 35 vuotiaasta alkaen

Miettippä asiaa tältä kannalta: Ennen sinua on 100000 sukupolvea ihmisiä ja ihmisapinoita saaneet lapsen ja hoivanneet sen aikuiseksi, joka on puolestaan saanut lapsen. Ja ne ovat asuneet luolissa tai avoimen taivaan alla ja myöhemmin jossain kodassa. Ja niitä on ehkä vähän saattanut se ahdistaa, että onkohan huomenna ruokaa tai kuoleeko lapsi sitten ehkä kuumeeseen. Kuitenkin ovat se lapsen tehneet. Ja sen katkeamattoman ketjun päässä olet sinä vuonna 2025, ja sinua ahdistaa.