Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Nyt pitää kirjoittaa sulle rohkaisuksi oma kokemus, koska mietin aikanaan samanlaisia asioita. Ensinnäkin synnytys - todellakin positiivinen yllätys minulle. Supistuskipu ei ollut itselläni mitään kamalaa kipua, vaan enemmin paineentunnetta, siis täysin siedettävää. Halusin kuitenkin epiduraalin, jotta saisin levättyä valvomisen jälkeen. Sen jälkeen synnytys olikin sitten leppoisaa sängyssä makoilua. Ponnistusvaihe oli oma juttunsa ja mulla tuli komplikaatioitakin imukuppeineen mutta aika lailla kivuton sekin oli omalla kohdalla eikä mitään traumaa jäänyt. Olen lukenut, että nykyisin epiduraalin saa missä vaiheessa tahansa, kun aiemmin tietyn pisteen jälkeen ei enää saanut. Itse olen kahdessa synnytyksessä saanut sen vielä ollessani jo 9cm auki. 

Sitten nuo yöt vauvan kanssa. Kuvitelmani oli juuri tuota huutavan vauvan kantelua yökaudet. Ei se niin mennyt, vaan vauvan yöheräämiset oli semmoista pientä ähinää, johon itse jo heräsi ja otti vauvan tissille. Sitten jatkettiin unia. Heräämisiä kyllä siis oli ja oli se raskastakin joskus, mutta tuollaista stressaavaa yöhuutoa ei meillä ollut. Tietysti tässäkin voi käydä huonompikin tuuri ja vauva tosiaan huutaa öisin, mutta se ei liene pääsääntö.

Ja vielä kolmas yllätys oli vaipat. Luulin, että vaippa pitää vaihtaa aina heti pissankin jälkeen ja rumba menee about niin että vauva pissaa heti kun on saanut uuden vaipan ja vaatteet päälle ja eiku alusta. Mutta ei. Ainoastaan kakkavaippa pitää vaihtaa about heti. Öisin en vaihtanut varmaan yhtään pissavaippaa ja muutenkaan ei se mitään kauheaa vaipparumbaa ollut. 

Pyykkiäkään ei tullut kamalasti. Vauvat ei olleet kovia puklaimemaan ja sama body pysyi useamman päivänkin siistinä. 

Ap

Ymmärrän hyvin epäröintisi. Lähipiirissä oli monia, joilla selkeä vauvakuume reilu parikymppisenä. Menivät nuorina naimisiin ja saivat noin kaksi lasta kukin.

Itse tapasin puolisoni vasta yli 30. Hän on 6v vanhempi.

Itselle oli alusta asti selvää etten lapsia halua, hän samoilla linjoilla.

Nyt ollaan oltu yhdessä 30+ vuotta. Kaikki ok.

Vaikeinta päätöksessä varmaan on se, jos ei varmaksi tiedä kumpaakaan vaihtoehtoa.

Ja sitten on vielä sekin, ettei lapsia noin vaan hankita. Osa saa, osa ei.

Tsemppiä teille, olipa päätös millainen vaan :)

Jos lasta ei halua 100%, sitten ei pidä hankkia ollenkaan.

99% ei riitä.

Jos lähtee "kokeilemaan onneaan", riskinä on katuminen. Lapsi on peruuttamaton päätös. Sitä ei voi palauttaa takaisin kauppaan. Se on väärin lasta kohtaan, että ollaan puolivillaisesti kokeilemassa tuuria miten asiassa käy.

Lapsen etu menee aina vanhemman "i want a babyyy" vauvakuumeen/mielihalujen edelle.

Valmistautuminen:

- onko rahaa säästetty vuosia etukäteen?

- onko lapsen kasvatussuunnitelma jo tehty? (Koulutuksen tukeminen, uskonto, kasvatus, ruoat, jatkokoulutus, yms valinnat)

- oletko varautunut kasvattamaan lapsen yksin jos puoliso lähtee?

- onko tukiverkosto, joka koostuu vapaaehtoisista? (Pakotetut isovanhemmat eivät ole sellaisia)

- onko asuinympäristö turvallinen lapselle?

- onko teillä suhteita työelämässä että lapsi saa työpaikan? (Nykyään työpaikat tulee enimmäkseen suhteilla)

Nämä ovat minimitaso, jotka jokaisen vanhemman/sellaiseksi aikovan tulisi miettiä ETUKÄTEEN.

Urheiluharrastuksen takia ei ainakaan kannata jättää lapsia hankkimatta. Mitä järkeä kilpailla kauheasti hedelmällisinä vuosina, jos niiden jälkeen loppuu sekä aktiiviurheilu että lasten saamismahdollisuudet.

Loppuelämänkö olisi "entinen lupaava urheilija"? 

Vierailija kirjoitti:

Urheiluharrastuksen takia ei ainakaan kannata jättää lapsia hankkimatta. Mitä järkeä kilpailla kauheasti hedelmällisinä vuosina, jos niiden jälkeen loppuu sekä aktiiviurheilu että lasten saamismahdollisuudet.

 

Loppuelämänkö olisi "entinen lupaava urheilija"? 

Miten niin?

Urheiluharrastus on upea kokemus ja monelle se on tärkeä asia. Liikunta jatkuu taatusti loppuelämän ajan ja voi olla valmentaja yms roolissa. Lapset eivät ole ainoa asia elämässä, itse asiassa monet eivät edes ajattele koko asiaa, koska ei ole mitään kiinnostusta alkaa vanhemmaksi.

Kannattaako uhrata omat unelmat lapsen takia? Monia voi kaduttaa se jälkikäteen jos vanhemmuus ei olekaan sitä mitä oletti.

Ennen kuin alatte toteuttamaan itsekkäästi omia haaveita toisten tietoisten olentojen kustannuksella, miettikää ensin kahdesti sitä onko teillä lupa tuottaa uutta tietoisuutta saamatta lupaa näiltä potentiaalisilta uusilta ihmisiltä? Haluavatko he todella syntyä ehkä sadan vuoden elinkautiseen tässä maailmassa vain sen takia, että teillä oli oma itsekäs haave toisten kustannuksella. Kun ette voi saada syntymättömiltä tietoista suostumusta, ainoa moraalisesti oikea päätös on olla lisääntymättä.

Ainahan se mietityttää ja jänskättää. Varmaan suurinta osaa. Mutta vauvat ovat ihania, varsinkin ihan pienet. 

Jaan oman kokemukseni;

Olen nyt 32-vuotias ja kotona minulla on alle vuotias vauva. Useamman vuoden mietin lapsen hankintaa. Jännitin ja stressasin esimerkiksi unettomia öitä ja kaikkea mitä lapsen mukana menettää. Muutaman vuoden stressattuani totesin, että en tästä enää nuorru. Varsinkin kun ajatuksena on ollut, että jos niitä tekee niin sitten kuitenkin vähintään kaksi. 

Raskaanakin vielä usein mietin mitä ihmettä tässä on tullut tehtyä. Mutta kaikki jännitys ja stressaamisen osoittautui omalla kohdallani täysin turhaksi. Kaikki vuosien jännittäminen ja pahimpaan varautuminen teki kaikesta itselleni helpompaa, kun vauva ei ollutkaan koliikkinen tai valvottanut öisin. Ymmärrän, että lapseni on harvinaisuus, koska olen saanut nukkua täysiä öitä jo alle 3kk iästä. Mutta ehkä rohkaisuna, että koskaan ei voi etukäteen tietää miten asiat menee ja millainen vauva on. Toki voi henkisesti koittaa varautua pahimpaan, mutta kaikki voi kuitenkin mennä sitten tosi hyvin! 

Ja mun lapsi on ainakin rehellisesti parasta mitä mulle on tapahtunut, eikä ole jälkeenpäin kaduttanut hetkeäkään. Vaikka vuosia asiaa stressasinkin. 

Jos lapsiperhearki kerran on niin ihanaa ja antoisaa, niin miksi niin monet vanhemmat vaan hatkuvasti valittaa miten rankkaa ja vaikeaa elämä on ja joka välissä ovat tunkemassa pentujaan mummolaan? 

Vierailija kirjoitti:

Nyt pitää kirjoittaa sulle rohkaisuksi oma kokemus, koska mietin aikanaan samanlaisia asioita. Ensinnäkin synnytys - todellakin positiivinen yllätys minulle. Supistuskipu ei ollut itselläni mitään kamalaa kipua, vaan enemmin paineentunnetta, siis täysin siedettävää. Halusin kuitenkin epiduraalin, jotta saisin levättyä valvomisen jälkeen. Sen jälkeen synnytys olikin sitten leppoisaa sängyssä makoilua. Ponnistusvaihe oli oma juttunsa ja mulla tuli komplikaatioitakin imukuppeineen mutta aika lailla kivuton sekin oli omalla kohdalla eikä mitään traumaa jäänyt. Olen lukenut, että nykyisin epiduraalin saa missä vaiheessa tahansa, kun aiemmin tietyn pisteen jälkeen ei enää saanut. Itse olen kahdessa synnytyksessä saanut sen vielä ollessani jo 9cm auki. 

 

Sitten nuo yöt vauvan kanssa. Kuvitelmani oli juuri tuota huutavan vauvan kantelua yökaudet. Ei se niin mennyt, vaan vauvan yöheräämiset oli semmoista pientä ähinää, johon itse j

En kommentoi muuta, mutta tuo että epiduraalin saisi missä vaiheessa vaan ei ole totta. Itse en saanut Turussa, vaikka joku jossain on voinut saadakin. Ei siis mikään yleispätevä neuvo.

Venäjän kaksoiskansaiset joutuu itäukrainan sotaan mieti sitä ensin. 

Vierailija kirjoitti:

Kerron omat kokemukseni rehellisesti. Itse toki halusin lapsen kovasti ja uskalsin ottaa hypyn kun minua pelotti enemmän ajatus lapsettomaksi jäämisestä.

Raskausaika: kaikki meni hyvin, ei pahoinvointia, painoa kertyi 13 kg ja 4kk synnytyksestä kaikki oli jo hävinnyt.

Synnytys: noh, ei niin hyvin, sillä en päässyt sairalassa edes kirjautumaan sisään ja ranneketta (koittivat laittaa kotiin, en suostunut) ja ensimmäisen kerran tapasin minua auttavan kätilön 15 min ennen synnytystä. Sitä ennen käytävillä itsekseen. Kivunlievitystä ei saanut enää joten luomuna meni (ei ollut toiveeni). Lapsi tosin terve, eli iso helpotus siinä.

Vauvavuosi: jälkikäteen ajateltuna varmaan aika työntäyteistä jne, mutta kaikki meni hyvin, onnellista aikaa. Yksi onnellisimmista vuosista elämässäni. Tein jopa maisterikursseja yliopistossa tuolloin. Kuukaudet 1-3 oli välillä itkuista, mutta rauhottui sitten.

Töihin paluu ja lapsen uhma,

Tässä oli hyvä ja omaakin kokemusta suunnilleen vastaava kuvaus. Mulla lapsi nyt kohta 7 ja hän on nyt ihan viime aikoina kypsynyt valtavasti. Hänen kanssaan tota uhmailua kesti vielä 6-vuotiaanakin ja siinä kohtaa fiilis oli kyllä että nyt ei enää jaksaisi tätä. Nyt tuntuu siltä, että palkinto uhmavuosista alkaa olla käsillä :D Ihana lapsi, jonka kanssa pystyy neuvottelemaan asioista ja käymään jo ihan järkeviäkin keskusteluja. Hän haluaa tietää paljon maailmasta ja kysymyksiä satelee. Hänet voi viedä jo melkein minne vaan huoletta - ravintoillallinenkin onnistuu ilman että on juurikaan säätöä hänen takiaan. 

Toki hän on melkein aina kotona ollessaan tässä meidän seurassa ja vaatii lähes jatkuvaa vuorovaikutusta. Otan tämän tosin osittain omana onnistumisena, että lapsi haluaa olla meidän kanssa samassa tilassa. Vaikka itse pääsisi helpommalla jos lapsi olisi omassa huoneessaan. Nyt 7-vuotiaana hänellä on jo omiakin menoja ja viettää aika kavereidenkin luona itsenäisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Miettippä asiaa tältä kannalta: Ennen sinua on 100000 sukupolvea ihmisiä ja ihmisapinoita saaneet lapsen ja hoivanneet sen aikuiseksi, joka on puolestaan saanut lapsen. Ja ne ovat asuneet luolissa tai avoimen taivaan alla ja myöhemmin jossain kodassa. Ja niitä on ehkä vähän saattanut se ahdistaa, että onkohan huomenna ruokaa tai kuoleeko lapsi sitten ehkä kuumeeseen. Kuitenkin ovat se lapsen tehneet. Ja sen katkeamattoman ketjun päässä olet sinä vuonna 2025, ja sinua ahdistaa. 

         Ei silloin ole ollut ehkäisyä ja tuskin ovat ymmärtänet   mistä lapsi saa alkunsa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Urheiluharrastuksen takia ei ainakaan kannata jättää lapsia hankkimatta. Mitä järkeä kilpailla kauheasti hedelmällisinä vuosina, jos niiden jälkeen loppuu sekä aktiiviurheilu että lasten saamismahdollisuudet.

 

Loppuelämänkö olisi "entinen lupaava urheilija"? 

 

 

Miten niin?

 

Urheiluharrastus on upea kokemus ja monelle se on tärkeä asia. Liikunta jatkuu taatusti loppuelämän ajan ja voi olla valmentaja yms roolissa. Lapset eivät ole ainoa asia elämässä, itse asiassa monet eivät edes ajattele koko asiaa, koska ei ole mitään kiinnostusta alkaa vanhemmaksi.

 

Kannattaako uhrata omat unelmat lapsen takia? Monia voi kaduttaa se jälkikäteen jos vanhemmuus ei olekaan sitä mitä oletti.

 

Jos miettii että voi jatkaa valmentajana, miksi pitäisi urheilla täysillä niin ettei ehdi hankkia perhettä? Tuota en tajua.

MIKSI oma unelma olisi olla muita parempi urheilija juuri silloin kun suurin osa urheilee kilpaa, eli alle 40-vuotiaana?

Hei. Minulla on muutama lisäkysymys. Miten koet, voisitko vain päättää tehdä lopun pohdinnastasi ja päättää olla hankkimatta? Jäisikö asia kaihertamaan alitajuntaan? Jos jäisi, mielestäni silloin haluat lapsen mutta rohkeus tai epävarmuuden pelko pidättelee.  Mitä jos vuoden päästä selviäisi että lapsen hankkiminen on myöhäistä. Nostaisiko se kriisin että enää asia ei olekkaan itsellä päätettävissä?

 Minulla on lähipiirissä 4 kpl pariskuntia jotka ovat miettineet 30-35 vuotiaaksi asti haluaisivatko lapsen vai eivät, mutta kun viimein ovat alkaneet yrittää ei olekaan lasta alkanut kuulua. 1 näistä pariskunnista on 3v hoitojen jälkeen onnistunut saamaan lapsen. Toinen pariskunnista 5v hoitojen jälkeen lopettelevat hoitoja ilman tulosta. 2 pariskuntaa ilmeisesti vielä yrittävät. Molemmat pariskunnat ovat yrittäneet itsenäisesti jo vuosia. Tämä 5v hoitojen jälkeen tuloksettomat hoidot lopettaneen pariskunnan osapuoli sano että harmittaa se että venytti pohdiskeluja liian pitkälle, jos olisivat hankkineet 25v he todennäköisesti olisivat saaaäneet lapsen. Yli 30v hedelmällisyys laskee rajusti, joillain liian rajusti.

Tietysti, jos ei ole henkisesti valmis isoon muutokseen, on parempi olla hyppäämättä syväänpäätyyn. Mutta kerron vielä omaa kokemusta. En ole koskaan pitänyt itseäni äidillisenä. Kuitenkin tieto siitä että haluaisin oman nyytin, on ollut aina. Välillä ajattelin että ehkä se nyytti voisi olla myös koira.. no 25v ajattelin että pohdinnat ei lopu selvästi koskaan ja sen valmiimmaksi en tule. Hyppäsin yrittämään. Lapsiarki oli tosi rankkaa, varsinkin kun mies ei herännyt vastuuseensa kuin vasta kun lapsi oli 3v. ne olivat todella vaikeita vuosia itsekkin opettelin uutta omaa rooliani ja tukijoukkoja 0 kpl. Kun mies heräsi rooliinsa tiukkojen keskustelujen jäljeen, alkoi isommin helpottaa ja nautin perhe elämästä 150%. Sitäkin ennen sanoisin että nautin tosi paljon vauvasta ja lapsesta vaikka se raadollisen työllistävää olikin. Pitkään ajattelin että jään 1 lapsen vanhemmaksi. Kuitenkin kun lapsi alkoi 5v ja siitå eteenpäin elämään enemmän omaa elämäänsä. Kaverit ja harrastukset vei häntä pois sylistä, tuli jopa hätä itselle siitä että ei, en ole valmis että pikkulapsivaiheemme oli tässä. Työstimme sisarusasiaa montavuotta ja juttelimme vastuista miehen kanssa. saimme viimein sisaruksen kun esikoinen oli 8v. Ja nyt toisen lapsen kohdalla olen nauttinut niin paljon. Pahoin pelkään että retkahdan hankkimaan lapsia vieläkin lisää. Esikoisen kohdalla tuli nähtyä, kuinka nopeasti eri vaiheet menevät ja tulevat ja kuinka nopeasti lapsen elämässä jää sivurooliin, joten nyt tuntuu siltä että ei hätäile sitovuutta ollenkaan. Ihan pian tämä nuorempikin menee jo menojaan eikä enää kerkeä tai jaksa kertoa tapahtumiaan meille. Tsemppiä päätökseen, mikä se onkaan

Päätös mon omasi. Mutta ajatteleppa näin, jos kerran vanhempasi ja isovanhempasi ovat pärjänneet, miksi ihmeessä sinä et pärjäisi?.

t. 18-vuotiaan pojan isä

Aika vanha olet äidiksi. Ensimmäinen lapsi mielellään alle 3-kymppisenä, sanoo lääkäri.

Ap on jo kertonut ketjussa syynsä sille, miksei lastenhankinta ole ollut aiemmin mahdollista. Ei se kaikille ole eikä se muiden urputuksella muuksi muutu.

Vierailija kirjoitti:

Päätös mon omasi. Mutta ajatteleppa näin, jos kerran vanhempasi ja isovanhempasi ovat pärjänneet, miksi ihmeessä sinä et pärjäisi?.

 

t. 18-vuotiaan pojan isä

- Ennen wanhaan puolisot eivät eronneet, nykyään yli puolet avioliitoista päättyy eroon. --> eroperhe on uusi normaali

- Ennen wanhaan lapsilla ei ollut kunnon koulutusta, oikeuksia, terveydenhuoltoa, joten vanhemmilta ei paljoa vaadittu. Kunhan pysyivät hengissä. Nyt lapsia pitää kuskata kouluun, harrastuksiin, terkkaan, neuvolaan, kasvattaa, tentata läksyt, maksaa harrastukset, yms...

- Ennen wanhaan lapsen elättäminen maksoi ns. ruokalautasen verran koska lapsilla ei ollut juurikaan oikeuksia. Riitti että selvisi hengissä. Nykyään lapsen kasvatus 18-vuotiaaksi maksaa 150-200t. euroa per lapsi. Näin siis kaikissa teollistuneissa länsimaissa. USA:ssa vastaava luku on n. 310 000 dollaria per lapsi eikä sisällä korkeakoulumaksuja.

- Ennen wanhaan työtä oli monilla. Nykyään työpaikan saanti on hyvin vaikeaa jopa rikkaiden penskoille. Työttömyys kasvaa koko ajan.

Olosuhteet ovat aika erilaiset, mitä vuosikymmeniä sitten.

Exän mielestä lapsia kuuluu tehdä ja naisten kuuluu niitä haluta. "Se on yhteiskunnallinen vastuu tehdä veronmaksajia.." Nyt keski-ikäisenä ei ole lapsia, enkä ole koskaan niitä halunnut. Turhan monen tutun lapset on nepsyjä ja mielialat heittää. Tuntuu olevan jatkuvaa vääntöä, väsymystä, huolta ja murhetta. Oon liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen että olisin voinut koskaan moiseen ryhtyä. Onneksi niitäkin löytyy jotka haluaa ja uskaltaa.