Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Vauva on vauva alle vuoden. Se on hirveän lyhyt aika. Sen jälkeen on vielä ne noin 19 muuta vuotta, ennen kuin voi varovasti arvioida onnistumistaan. Liikkuvia osia on paljon ja niitä, joihin et voi vaikuttaa, vielä enemmän. Vain pienen lapsen elämä on kokonaan hallinnassasi. Se ei ole helppoa, mutta se totisesti on mielenkiinoista, vanhemmuus nimittäin. 

Lapsi pitää hankkia vain sillä ajatuksella, että sieltä saattaa syntyä vammainen lapsi, koliikkilapsi, haastava temperamentti, persoona joka sinun vastakohtasi kaikilla tasoilla, mies ei osallistu kodin- ja lapsenhoitoon (vaan heittäytyy vauvaksi itsekin) tai mies lähteä. Vielä päälle mahdolliset synnytysvauriot, jotka jäävät vaivaamaan loppuelämäksi.

Että selviää näistä ja jaksaa nämä osana elämäänsä lapsen kanssa ja mahdollisesti yksin.

Ihan realistista ajatella myös sen kautta, että jos kaikki ei menekään hyvin. Joillekin nuokin nakit napsahtavat...

Vierailija kirjoitti:

Lapsi pitää hankkia vain sillä ajatuksella, että sieltä saattaa syntyä vammainen lapsi, koliikkilapsi, haastava temperamentti, persoona joka sinun vastakohtasi kaikilla tasoilla, mies ei osallistu kodin- ja lapsenhoitoon (vaan heittäytyy vauvaksi itsekin) tai mies lähteä. Vielä päälle mahdolliset synnytysvauriot, jotka jäävät vaivaamaan loppuelämäksi.

Että selviää näistä ja jaksaa nämä osana elämäänsä lapsen kanssa ja mahdollisesti yksin.

Ihan realistista ajatella myös sen kautta, että jos kaikki ei menekään hyvin. Joillekin nuokin nakit napsahtavat...

Olen täysin eri mieltä kanssasi. Lapsi kannattaa hankkia sillä luottamuksella, että tulee olemaan paljon rakkautta ja ihania hetkiä. Ja jos haasteita tulee niin luottaa että asioilla on tapana järjestyä. 

Jotkut kuvittelevat että lapsi on kuin kahle, joka vie kaiken oman pois. Ei se ole, jos on kaksi vanhempaa. Vauva nukkuu lisäksi paljon, joten edelleen on paljon myös parisuhdeaikaa. 

Vauvan äitinä totean, että mitään en ole menettänyt, mutta valtavasti olen saanut.

Suosittelen yrittämään lasta. 

Päätin aikoinani että minkäänlaisten odotusten takia en lapsentekoon lähde, ainoastaan siinä tapauksessa että alkaisi tuntua siltä että lapsen saamisesta tulee sellainen prioriteetti että se ajaa kaikkien muiden ajatusten ja haaveiden yli.

Vajaa kolmekymppisenä näin unta siitä että olin yllätyksekseni raskaana ja se johti ihan paniikinomaiseen tunteeseen. Kolmekymppisenä olin jo varma siitä että tuo homma ei ole minua varten.

Olen nyt 46 vuotias lapseton ja onnellinen siitä. Saman puolison kanssa yhdessä yli neljännesvuosisadan. Elämä on ihanaa, merkityksellistä ja antoisaa juuri näin. Teen töitä, tapaan ystäviä, harrastan liikuntaa ja puolison kanssa on yhteisiä mielenkiinnon kohteita joihin voidaan satsata niin aikaa kuin rahaa.

Joskus kesäiltaisin kun istuskellaan omalla terassilla ja jostain kuuluu lasten mekastusta saatetaan yhteen ääneen todeta että on se helvetin hyvä että me ei lähdetty tuohon hommaan!

Kiitos kun avasit hienon keskustelun, monia meidän ikäisiä ja nuorempia asia koskee ja on mielen päällä. 

Itse olen 32-vuotias ja nyt elän elämäni miehen kanssa, kenet tapasin muutama vuosi sitten. Sitä ennen en olisi voinut perheen perustamista ajatellakaan, sellaista kumppania ei ollut.

Asia on vaivannut minuakin ja toit hyvin oman ahdistuksesi esille.

Minua lähtökohtaisesti jännittää ja pelottaa elämässä kaikki muutokset, olen todella arka tyyppi muutoksille, mutta se on vain tapani reagoida kaikkeen. Usein kun se muutos on tapahtunut, mietin, että miksen tehnyt tätä aiemmin tai miksi tätäkin piti niin stressata. 

Esimerkkinä en olisi ikinä uskaltanut muuttaa mieheni kanssa yhteen aikanaan, mutta kun muutettiin, niin elämä on ollut vieläkin monin kerroin onnellisempaa kuin yksin asuessa. 

Lapsista on paljon kokemusta, mulla on suuri määrä sisarusten lapsia. Olen saanut heidän kanssaan kokea ihan valtavasti ihania hetkiä ja parasta on heille näyttää oman elämän tärkeitä hetkiä ja siirtää mukavia muistoja heille. 

Itse ajattelen, että vauvana lapsi on tosi suloinen ja helppo, ikävin ja raskain vaihe n.2-5-vuotiaana uhmineen ja silloin ajattelenkin aina, että kyllä vanhemmilla on tosi raskasta ja mun elämä ilman lapsia on tosi helppoa. Sitten sen iän jälkeen lapset vain paranee ja saa touhuta vaikka mitä heidän kanssaan. Kunnes tulee teini-ikä.. mitä kellekin!

Oon myös miettinyt, että uhmakaan ei välttämättä kerro mitään lapsen tulevasta luonteesta. Varsinkin 3-vuotiaana veljenpoikani puri kaikkia ja löi muita lapsia ja aikuisia ja oli kuin riiviö välillä. Nyt 8-vuotiaana on niin kiltti ja juttelee vaikka mitä. On tosi rauhallinen ja hänen kanssaan on tosi syvällisiä keskusteluja ja puuhaillaan kun nähdään kaikenlaista.

Noniin.. Mieheni kanssa tosiaan ollaan mietitty perheen lisäystä. Stressaan sitä, niinkuin kaikkea. Ilman lapsia elämä on myös melko ihanaa ja tavallista ja sellaista normaalia arkea. Kun mietin, jos ei lapsia tehtäisi, oltaisi varmaan ihan tyytyväisiä siihenkin päätökseen, mutta olen itse saanut viettää baareissa aikaa ihan liiaksi nuorempana, matkustella riittävästi ja harrastaa, mitä tahdon ja teen työtä, mistä pidän. Eli mitään ei jäisi hampaan koloihin. Et sitten varmaan elettäisi tätä samanlaista elämää vaan, ehkä 60 vuotta. Ei sekään paha siis ole. Kuitenkin sisimmässä uskon, että vaikka lapsiasia muakin pelottaa ja ahdistaa, niin uskon, että elämään tulisi toisenlainen merkitys, mitä ei voi näin lapsettomana kokea. Ja haluisin uskoa, että vaikka nytkin olen onnellinen, niin lasten kanssa olisin eri tavalla onnellinen, vaikka se raskasta onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

"Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään"

Ymmärrän puolisoasi hyvin. Olen itse kahden lapsen äiti, ja kyllähän se vanhemman rakkaus omaa lasta kohtaan on ihan omaa luokkaansa ihmiselämän kokemuksena. Epäröin aikanaan lasten hankkimista, mutta nyt jälkikäteen näen että se oli paras ratkaisu mitä olen ikinä elämässäni tehnyt.

 

Minä suhtauduin myös niin, että lapset ovat itsestään selvä haaveeni, ne vain kuuluvat elämään. Jälkeenpäin ajatellen tuo huoleton asenne oli juuri oikea. Minulla ei ollut mitään kokemusta lastenhoidosta, mutta kaiken oppi. On realismia harkita asioita, mutta joskus pitää heittäytyäkin. On ihan turha etukäteen miettiä miltä musta sitten joskus ehkä tuntuu, kun sitä ja tätä. Lapsiperhe-elämän jaksaa, jos pystyy laittamaan omat tarpeensa sivuun ja keskittyy lapseen. Se merkityksellisyyden tunne korvasi kaiken vaivan. Millään omilla harrastuksilla ja itseni hemmottelulla en olisi koskaan saanut samaa tunnetta. Tiedän, että ei ole muodikasta sanoa näin, mutta näin se minulla oli.

Up 

Ap täällä. Kiitos taas kokemuksistanne! Lainaustoiminto sekoilee, mutta kiitos erityisesti samankaltaisessa tilanteessa oleva nro 86. On kiva kuulla, etten ole asian kanssa yksin. 

Olen miettinyt tänään paljon sitä, miksi vanhemmuus vaikuttaa tänä päivänä niin raskaalta. Ympäristön vaatimukset näyttävät kohtuuttomilta ja elämä on niin paljon nopeatempoisempaa kuin omassa lapsuudessani.  Kärjistäen: omille vanhemmilleni riitti, että ripustivat minulle avainnauhan kaulaan, tekivät illaksi ruokaa ja kävivät kerran vuodessa vanhempainillassa. Nyt se ei riittäisi mihinkään. Stressaa, että miten sitten jaksaa työelämän päälle.

Kannattaa miettiä myös sitä vaihtoehtoa, että teille voi tulla ero ja lapsi jää kokonaan sinun vastuullesi. Silloin se elämä vasta helvettiä on, kun olet itse lapsen kanssa kokoajan ja mies jatkaa elämään sikkuelämää. Aika useasti on näin käynyt.

En hankkisi enää lapsia tuossa tilanteessa. 

Mitä sit jos syntyykin vammainen lapsi? Ei kukaan ole sulle luvannut et lapsestas tulee terve.

Ajattele, että joka vuosi kymmenet tuhannet miehet ja naiset tulevat vanhemmiksi eka kertaa. He eivät ole mitään superihmisiä, vaan aivan tavallisia ihmisiä, jotka tuntevat epävarmuutta uuden edessä. Ei ole mitään niin luonnollista kuin vauvat ja vanhemmat.  

Lopeta ajattelu ja ryhdy toimeen nyt kun vielä ehdit

En tiedä mitä tähän voisi vastata. Ei voi ennakolta tietää, onko se vauva koliikkitapaus vai ns.helppo.  Pitää itse olla valmis molempiin. Ja kaikkeen mitä vastaan tulee. Sitä se lasten kanssa. Välillä nauretaan mahakippurassa, välillä tuskailee, mistä löytäisi edes aikaa käydä kampaajalla. Oksennustaudit alkavat aina yöllä. Reissut täytyy suunnitella tarkempaan. Toisaalta on tullut tehtyä asioita ja käytyä paikoissa, joissa ei ilman lapsia olisi tullut tehtyä/käytyä. 

Minä olin 35v., kun sain ensimmäisen. Lapsettomuushoidoilla. Olin sitä ennen varma, että en halua lapsia. Niin se mieli muuttui. Mutta ei ne lapset itsestään selviä ole. 

Minulla ei siis ole vastausta kysymykseen. Sinun pitää itse tutkailla, mitä sinä haluat elämässäsi. Ulkomaailmalla on aina omat mielipiteet. Elämä ei mene sitä rataa kuin aina suunnittelee. Onko miehellesi lapsi ehdoton? Entäs jos lasta ei saakaan, vaikka haluaisi? Me keskusteltiin nämä asiat miehen kanssa läpi. Lopputulema oli, että ollaan yhdessä, tuli mitä tuli, ja eletään elämää sitten sen mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi pitää hankkia vain sillä ajatuksella, että sieltä saattaa syntyä vammainen lapsi, koliikkilapsi, haastava temperamentti, persoona joka sinun vastakohtasi kaikilla tasoilla, mies ei osallistu kodin- ja lapsenhoitoon (vaan heittäytyy vauvaksi itsekin) tai mies lähteä. Vielä päälle mahdolliset synnytysvauriot, jotka jäävät vaivaamaan loppuelämäksi.

Että selviää näistä ja jaksaa nämä osana elämäänsä lapsen kanssa ja mahdollisesti yksin.

Ihan realistista ajatella myös sen kautta, että jos kaikki ei menekään hyvin. Joillekin nuokin nakit napsahtavat...

Olen täysin eri mieltä kanssasi. Lapsi kannattaa hankkia sillä luottamuksella, että tulee olemaan paljon rakkautta ja ihania hetkiä. Ja jos haasteita tulee niin luottaa että asioilla on tapana järjestyä. 

En suosittelisi itse laput silmillä lapsenhankintaa niin, että kaikki on kyllä nami-nami-ihanaa, kyllä rakkaus voittaa ja kyllä enemmän on ihanaa kuin huonoa, ja että asiat järjestyvät ennen tai myöhemmin. Vähän eri asia, että asiat järjestyvät vaikka koliikkivauvan kanssa, kunhan vauva kasvaa VS autistinen lapsi, joka on autisti läpi elämänsä, eikä välttämättä koskaan "aikuistu". Tai jos tulee tosiaan temperamentiltaan ihan erilainen lapsi, vaikka rauhallinen äiti joka odottaa rauhallista lasta jonka kanssa lueskella, ja syntyykin lapsi, joka hyppii pitkin seiniä 24/7 jos sen kanssa ei ole jatkuvasti ulkoilemassa, riehumassa, keksimässä ohjattua haastavaa tekemistä jne.

Plus ne synnytysvauriot...

Tuolla oli aiemmin viesti, että miettikää nämä vaihtoehdot tarkkaan, josta tykättiin yhtämielisesti, mutta tämä toinen samanlainen viesti on saanut vastauksen, että ei kun sikana ränniin vaan mitään miettimättä :)

Itselläni on kanssa se periaate, että jos en palavasti halua jotain niin se tarkoittaa "ei". Loogisesti voin tehdä jotain, joka ei huvittaisi mutta tiedän sen hyödyt, esimerkiksi liikunta, mutta liikuntaa voi harrastaa miten haluaa. Siitä pääsee myös pois. Lapsi on loppuelämän sitoomus, joten ihan järkevääkin miettiä asiaa, jos itse on epävarma. Lapset on omia lapsia silloinkin, kun niiden ikä alkaa nelosella.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sit jos syntyykin vammainen lapsi? Ei kukaan ole sulle luvannut et lapsestas tulee terve.

Tädilläni on kaksi lasta, molemmat keski-iässä ja asuvat tuetussa asumisessa vammaisuuden takia.

Omilla vanhemmillani on kolme lasta ja me kaikki olemme autisteja. Tukevasti keski-ikäisiä setiä ja tätetjä. Kukaan meistä ei ole työelämässä, ei ole omia lapsia (ei tulekaan), eikä kukaan meistä ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa. 
 

Eli kyllä, vammaisuus on ihan mahdollinen vaihtoehto, joka kannattaa huomioida, että mitä tehdään JOS käykin näin.

Kaikki ihmiset ei ole sellaisia, ketkä päämäärätietoisesti haluavat ja tekevät asioiden eteen jotain epäröimättä yhtään. Jotkut haluavat lapsia jo nuoresta ja tekevät ne nuorena. Ihmistemperamenttejakin on niin erilaisia, ja toiset arastelee pitkään ja pähkäilee moneen kertaan ja kallistuu välillä ei ja välillä juu vastaukseen, myös lapsiasiassa. Silti jos lapsen saavat, rakastavat kyllä silti ja saattavat ajatella, että miksi minä tätä oikein pelkäsin.

Eli mun mielestä ei ole väärin, jos lasta ei 100% halua, vaan arastelee tosi paljon päätöstään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sit jos syntyykin vammainen lapsi? Ei kukaan ole sulle luvannut et lapsestas tulee terve.

 

Tädilläni on kaksi lasta, molemmat keski-iässä ja asuvat tuetussa asumisessa vammaisuuden takia.

Omilla vanhemmillani on kolme lasta ja me kaikki olemme autisteja. Tukevasti keski-ikäisiä setiä ja tätetjä. Kukaan meistä ei ole työelämässä, ei ole omia lapsia (ei tulekaan), eikä kukaan meistä ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa. 
 

Eli kyllä, vammaisuus on ihan mahdollinen vaihtoehto, joka kannattaa huomioida, että mitä tehdään JOS käykin näin.

Vanhempien korkea ikä on riski lapselle saada autismin ym. Kannattaa miettiä tosiaan onko lasten haikkiminen enää kovin järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

"Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään"

Ymmärrän puolisoasi hyvin. Olen itse kahden lapsen äiti, ja kyllähän se vanhemman rakkaus omaa lasta kohtaan on ihan omaa luokkaansa ihmiselämän kokemuksena. Epäröin aikanaan lasten hankkimista, mutta nyt jälkikäteen näen että se oli paras ratkaisu mitä olen ikinä elämässäni tehnyt.

Niin minäkin olen kahden äiti ja ajattelen samoin kyin sinä, MUTTA lapseni ovat nyt 15 v ja 17 v. Vielä viitisen vuotta sitten en ollut ollenkaan varma, kannattiko tehdä. Eli kyllä se on myös työlästä ja vuosien ajan uuvuttaa.