Lue keskustelun säännöt.
Aina paha olo sen jälkeen kun tavannut äidin
Kommentit (213)
Ihan niinkuin miesten pitää irtautua lapsuuskodista voisi naisetkin tietysti tehdä niin. Jos mies on mammanpoika onko hän joka ei henkisesti ome irtaantunut äidistään mammantyttö?äidin syytä kaikki.
Yleensä keski-ikäinen tajuaa äitinsä vanhuuden, on oppinut elämästä muutakin ja voi suhtautua äitiinsä jo ikäänkuin aikuisempana kuin äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua loukata isääni tai äitiäni. Mutta aina kun jompikumpi soittaa, aikalailla vituttaa päivän pari sen jälkeen. Voidaan sopia vaikka, että vika on minussa. Ja vastaan kyllä puhelimeen.
Mutta hiljaa ajattelen mielessäni että aika hoitaa tämän. Se ei tunnu oikealta, mutta se on se tilanne.
Vierailija kirjoitti:
En halua loukata isääni tai äitiäni. Mutta aina kun jompikumpi soittaa, aikalailla vituttaa päivän pari sen jälkeen. Voidaan sopia vaikka, että vika on minussa. Ja vastaan kyllä puhelimeen.
Mutta hiljaa ajattelen mielessäni että aika hoitaa tämän. Se ei tunnu oikealta, mutta se on se tilanne.
Oletko koskaan miettinyt miksi et pysty laittamaan sanoja vain sanojan puutteellisuuden piikkiin? Toivot, edelleen että viimeistään kuolin vuoteellaan he näkevät sinut ja sanovat rakastavansa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos teitä syyllistetään, että "kyllä sitten kaduttaa kun ei äitiä enää ole". Voin kertoa, ei kaduta. Helpottaa.
Mä kävin kusemassa äidin haudalla. Helpotti. Pilasi mun lapsuuden itsekäs narsisti. Onneksi on kuollut.
Olet sairas
Itkeäkö pitäisi sen äidin perään hautaan saakka? Tuo oli sitä todellista aikuisuutta, haistattaa paskat! Arvostan.
Mitä järkeä odes mennä kenenkään haudalle ja kerjäämällä kerjätä huomiota, jopa kuolleelta äidiltä huomiota? Ja vollottaa, katso nyt miten paha olo ja huonosti menee.
Miksi ei voi ottaa vastuuta omasta elämästään. Sitä kutsutaan itsenäistymiseksi.
Ihan sairasta touhua ja hukkaan heitettyä energiaa ja aikaa käydä tekemässä ilkeyksiä, kun sekin ajan voisi käyttää luonnossa liikkumiseen tai olla itsensä tasoiseen hyvässä seurassa, joka parantaisi elämän laatua ja antaa iloa, eikä tarvitsesi olla kenelläkään katkera.
Vierailija kirjoitti:
Ihan niinkuin miesten pitää irtautua lapsuuskodista voisi naisetkin tietysti tehdä niin. Jos mies on mammanpoika onko hän joka ei henkisesti ome irtaantunut äidistään mammantyttö?äidin syytä kaikki.
Yleensä keski-ikäinen tajuaa äitinsä vanhuuden, on oppinut elämästä muutakin ja voi suhtautua äitiinsä jo ikäänkuin aikuisempana kuin äiti.
Jos on koko ikänsä ollut aikuisempi kuin oma äiti, jossain kohtaa siitä tilanteesta saa tarpeekseen.
Aikuinen todellakin ottaa välimatkaa raskaisiin ja kuluttaviin ihmisiin. Oman vanhemman kohdalla se on raskas prosessi ja sitä joutuu käymään läpi pitkäänkin.
Mulle äidin tapaaminen toi migreenikohtauksen ja monta päivää tapaamisen jälkeen olin aivan puhki. Samalla pintaan tuli ajatus, että miten ihmeessä olen selvinnyt lapsuudesta tuon ihmisen kanssa. Ei oikein ollut mitään järkeä jatkaa ihmissuhdetta, josta sairastuu.
Lapsena ei ollut vaihtoehtoja, aikuisena onneksi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, tämän takia en ole nähnyt äitiäni lähes 10 vuoteen. Enää en edes viestittele, kun siitäkin tulee sama olo.
Etkö elämässäsi ole kohdannut muita hankalia ihmisiä, joiden kanssa haasteita kommunikoinnissa, kuin äitisi?
Miten sulla menee omien lasten kanssa, jos heitä on, tai työkavereiden, naapureiden jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos teitä syyllistetään, että "kyllä sitten kaduttaa kun ei äitiä enää ole". Voin kertoa, ei kaduta. Helpottaa.
Mä kävin kusemassa äidin haudalla. Helpotti. Pilasi mun lapsuuden itsekäs narsisti. Onneksi on kuollut.
Olet sairas
Itkeäkö pitäisi sen äidin perään hautaan saakka? Tuo oli sitä todellista aikuisuutta, haistattaa paskat! Arvostan.
Mitä järkeä odes mennä kenenkään haudalle ja kerjäämällä kerjätä huomiota, jopa kuolleelta äidiltä huomiota? Ja vollottaa, katso nyt miten paha olo ja huonosti menee.
Miksi ei voi ottaa vastuuta omasta elämästään. Sitä kutsutaan itsenäistymiseksi.
Tarviiko kaikessa sitten olla järkeä ja se irtautuminen vanhemmasta tehdä jotenkin tismalleen oikein? Tärkeitä kuintenkin on se itsenäistyminen, vai mitä?
Kun antaa tunteiden nousta pintaan ja hyväksyy, että minusta tuntuu nyt tältä ja hetken miettii, mistä tämä oikein nousee, se lopulta auttaa ja helpottaa. Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä, nyt sattuu, nyt tuntuu etten riitä. Ja sitten päästää irti. Hyväksyä itsensä ja epätäydellisyytensä. Loputon omassa surkeudessa vellominen ei vie eteenpäin vaan itsensä ja asioiden hyväksyminen omalla tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on psykopatian rajoilla heiluva, adhd-piirteinen kiihkouskovainen joka on edellen lähes kasikymppisenä ihan hukassa omien ja muiden ihmisten rajojen kanssa. On katkera, kateellinen ja negatiivinen. On kateellinen omalle lapselleen, halveksii minun elämää ja menestystä. Yrittää vyöryttää minun päälle omat sekavat tunnekuvionsa. On teennäisen kireä ja mahdoton keskustelukumppani. Kestän häntä noin 20min kerrallaan muutaman kerran vuodessa.
Vähän samankaltaista meillä. Raskasta on.
Tapaamisissa saan henkilökohtaisen vyörytyksen kun olen liian lihava, olenko laihtunut = syöpä takuulla, liian lyhyet/pitkät hiukset, olenko törsännyt uuteen paitaan, en ja hajuveteen ole tuhlannut, miksi pitää maksaa 10e kuntosalista kun ulkonakin voi käydä, en kuitenkaan saa pitää työpaikkaani kun nyt leikataan kaikkialla, olenko päivittäin toimistolla ja kuinka pitkään, onko minulla miehiä kollegana (yksi Suomen suurimmista organisaatioista..) jne.
Sitten tulee litania, mitä olisi pitänyt tehdä: lukea lääkäriksi tai alkaa yrittäjäksi. Lukee silmät kiiluen muljonääritarinoita lehdistä näkemättä sitä, että usein menestyneiden yritysten takana on sukupolvien työ.
Sitten alkaa suorastaan paatoksellinen messuaminen ulkomaalaisista, sorretuista juutalaisista, kaikkea valeinfo-juttua. Uskonto on kaiken tärkeintä.
Lapsuuteni oli väkivallan, hyväksikäytön, laiminlyönnin varjolaakso. Äitini on kouluja käymätön, hieman alkoholisoitunut ja oppimisvaikeuksia omaava 75v.
Miksi kestän ja tapaan? Sosiaalinen paine ulkopuolelta on liian kova. Mutta olen aivan loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan niinkuin miesten pitää irtautua lapsuuskodista voisi naisetkin tietysti tehdä niin. Jos mies on mammanpoika onko hän joka ei henkisesti ome irtaantunut äidistään mammantyttö?äidin syytä kaikki.
Yleensä keski-ikäinen tajuaa äitinsä vanhuuden, on oppinut elämästä muutakin ja voi suhtautua äitiinsä jo ikäänkuin aikuisempana kuin äiti.
Jos on koko ikänsä ollut aikuisempi kuin oma äiti, jossain kohtaa siitä tilanteesta saa tarpeekseen.
Aikuinen todellakin ottaa välimatkaa raskaisiin ja kuluttaviin ihmisiin. Oman vanhemman kohdalla se on raskas prosessi ja sitä joutuu käymään läpi pitkäänkin.
Mulle äidin tapaaminen toi migreenikohtauksen ja monta päivää tapaamisen jälkeen olin aivan puhki. Samalla pintaan tuli ajatus, että miten ihmeessä olen selvinnyt lapsuudesta tuon ihmisen kanssa. Ei oikein ollut mitään järkeä jatkaa
Ai että meni ihon alle tuo "jos on jo koko ikänsä ollut aikuisempi kuin äiti". Just niin.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini muuttui järkyttäväksi demoniksi sairastuttuaan Alzheimeriin. Tajusin, että hän on sisimmältään aina ollut tuollainen elukka - pidätellyt vain. Jotkin outo ollut aina hänessä.
Alzheimer on perintyvä sairaus, vanhemmilta lapsille, kun se kulkee geeneissä ja siihen kuuluu olennaisena persoonallisuuden muutos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua loukata isääni tai äitiäni. Mutta aina kun jompikumpi soittaa, aikalailla vituttaa päivän pari sen jälkeen. Voidaan sopia vaikka, että vika on minussa. Ja vastaan kyllä puhelimeen.
Mutta hiljaa ajattelen mielessäni että aika hoitaa tämän. Se ei tunnu oikealta, mutta se on se tilanne.
Oletko koskaan miettinyt miksi et pysty laittamaan sanoja vain sanojan puutteellisuuden piikkiin? Toivot, edelleen että viimeistään kuolin vuoteellaan he näkevät sinut ja sanovat rakastavansa?
Kaikki me olemme aikamme lapsia. Tunnekasvatus alkoi valtaamaan alaa vasta joskus 80-luvulla. Ennen riitti suoja, vaatteet ja ruoka. Nyt janoamme niitä sanoitettuja tunteita, kun vanhempi vaan, on se joka on. Ja sen kanssa olen oppinut tulemaan toimeen.
Ne jotka ei pysty ymmärtämään äitiä, vaan jäävät kantamaan katkeruutta, eivät pysty katkaisemaan sitä sukupolvien välistä ketjua, joka on seurannut äitiä lapsiinsa asti. Se katkeruuden vyyhti jatkuu aina sukupolvesta toiseen, ellei itse katkaise sitä. Katkeruudestaa pystyy pääsemään isti, kun antaa anteeksi ja ymmärtää vanhempiensa vajavuutta. Mutta oikeasti, miksi nämä katkeroituneet aikuislapset syyttävät aina äitiä, eikös siihen lapsen elämään tai ainakin lapsentekoon liity usein isäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne jotka ei pysty ymmärtämään äitiä, vaan jäävät kantamaan katkeruutta, eivät pysty katkaisemaan sitä sukupolvien välistä ketjua, joka on seurannut äitiä lapsiinsa asti. Se katkeruuden vyyhti jatkuu aina sukupolvesta toiseen, ellei itse katkaise sitä. Katkeruudestaa pystyy pääsemään isti, kun antaa anteeksi ja ymmärtää vanhempiensa vajavuutta. Mutta oikeasti, miksi nämä katkeroituneet aikuislapset syyttävät aina äitiä, eikös siihen lapsen elämään tai ainakin lapsentekoon liity usein isäkin.
Itse on virheetön ja voi vaatia muilta täydellisyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa ettei sinä lapsuutta voi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteen päin?
Vai haetaanko sillä vain huomiota, kun saa piehtaroita omassa pahassa olostaan, eikä itse edes viisikymppisenä tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästään, onnellisuudestaan tai viihtyvyydestä, vaan siitä voi syyttää äitiä, kuin pieni lapsi.
Ja kuka näille ihmisille on luvannut, elämän aina olevan iloista, onnellista ja mielihyvää antavaa, kun vain pirauttaa äidille tai kun käy kylässä?
Jotenkin huvittavaa, kun vielä aikuiset ihmiset olettavat äitinsä olevan jotenkin superihminen, joka pystyy sormia napsauttamalla tekevän aikuisen lapsensa elämän onnelliseksi ja hyväksi, tekemättä itse mitään.
Edellä oleva kommentti oikein alleviivaa kirjoittajansa idiotismin 🤣
Vierailija kirjoitti:
Ne jotka ei pysty ymmärtämään äitiä, vaan jäävät kantamaan katkeruutta, eivät pysty katkaisemaan sitä sukupolvien välistä ketjua, joka on seurannut äitiä lapsiinsa asti. Se katkeruuden vyyhti jatkuu aina sukupolvesta toiseen, ellei itse katkaise sitä. Katkeruudestaa pystyy pääsemään isti, kun antaa anteeksi ja ymmärtää vanhempiensa vajavuutta. Mutta oikeasti, miksi nämä katkeroituneet aikuislapset syyttävät aina äitiä, eikös siihen lapsen elämään tai ainakin lapsentekoon liity usein isäkin.
Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme muuttaa jotakin itsessämme siksi, että elämästä tulisi edes vähän enemmän siedettävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa ettei sinä lapsuutta voi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteen päin?
Vai haetaanko sillä vain huomiota, kun saa piehtaroita omassa pahassa olostaan, eikä itse edes viisikymppisenä tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästään, onnellisuudestaan tai viihtyvyydestä, vaan siitä voi syyttää äitiä, kuin pieni lapsi.
Ja kuka näille ihmisille on luvannut, elämän aina olevan iloista, onnellista ja mielihyvää antavaa, kun vain pirauttaa äidille tai kun käy kylässä?
Jotenkin huvittavaa, kun vielä aikuiset ihmiset olettavat äitinsä olevan jotenkin superihminen, joka pystyy sormia napsauttamalla tekevän aikuisen lapsensa elämän onnelliseksi ja hyväksi, tekemättä itse mitään.
Edellä oleva kommentti oikein alleviivaa kirjoittajansa idiotismin 🤣
Hih hih hih
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne jotka ei pysty ymmärtämään äitiä, vaan jäävät kantamaan katkeruutta, eivät pysty katkaisemaan sitä sukupolvien välistä ketjua, joka on seurannut äitiä lapsiinsa asti. Se katkeruuden vyyhti jatkuu aina sukupolvesta toiseen, ellei itse katkaise sitä. Katkeruudestaa pystyy pääsemään isti, kun antaa anteeksi ja ymmärtää vanhempiensa vajavuutta. Mutta oikeasti, miksi nämä katkeroituneet aikuislapset syyttävät aina äitiä, eikös siihen lapsen elämään tai ainakin lapsentekoon liity usein isäkin.
Itse on virheetön ja voi vaatia muilta täydellisyyttä?
Harhainen itsekuva , jossa lapsi haluaakin muuttaa itsensä sijaan kaikkia ympärillään olevia ihmisiä. Ja lapsena tämä tyyppi pysyy vielä nelikymppisenäkin.
Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.
Luonnehäiriöistä näissä tapauksissa on kyse. On äärimmäisen vahingoittavaa lapselle, kun hänellä on, jopa sadistinen, luonnehäiriöinen vanhempi.
Ei näissä nyt puhuta mistään normaaleista inhimillisistä ominaisuuksista, siitä, että vanhempi poltti puurot pohjaan, omasi huonon suuntavaiston, unohti ostaa lahjan tai ei osannut käyttäytyä itselleen vieraassa ympäristössä.
Jo 1990-luvulla edesmennyt psykiatrian erikoislääkäri nosti näitä teemoja esiin aikana, jolloin narsismista ja psykopatiasta ei vielä yleisesti tiedetty. Psykiatriassa nämä ilmiöt ovat kyllä olleet tiedossa.
Onneksi ympäristön asettama paine siihen on höllentynyt, että jokaisen tulisi hankkia lapsia ollakseen kunnollinen, aikuinen ihminen, vaikka ei lapsista edes välitä, eikä heitä edes haluaisi.
Nimenomaan omaan elämään keskittyminen. Myrkyllisiin ihmisiin ei tarvitse pitää yhteyttä.