Aina paha olo sen jälkeen kun tavannut äidin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa ettei sinä lapsuutta voi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteen päin? 

Minä olen antanut äidilleni anteeksi. Ymmärrän, että hän on toiminut omista lähtökohdistaan ja sen tiedon varassa, mikä hänellä oli. Olen mennyt elämässäni eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole muuttanut äitiäni tai hänen ajattelutapaansa tai suhtautumistaan minuun millään tavalla. Siksi äidin tapaaminen aiheuttaa minulle ikäviä tunteita.

Miksi tapaat häntä? Nautit kivusta jota hän tuottaa? 

Velvollisuudentunteesta. Olen äidin ainoa elossa oleva lapsi ja hoidan hänen asiansa kunniallisesti loppuun asti vaikka hammasta purren.

Jollen itse heitä veiviäni ensin. 

Vierailija kirjoitti:

'Ihan niinkuin miesten pitää irtautua lapsuuskodista voisi naisetkin tietysti tehdä niin. Jos mies on mammanpoika onko hän joka ei henkisesti ole irtaantunut äidistään mammantyttö? äidin syytä kaikki.

Yleensä keski-ikäinen tajuaa äitinsä vanhuuden, on oppinut elämästä muutakin ja voi suhtautua äitiinsä jo ikäänkuin aikuisempana kuin äiti.'

 

Komppaan osittain.

No älä tapaa. Kusipäitä ei ole mikään velvollisuus tavata ja pitää elämässään oli ne kuinka läheistä sukua tahansa. Sukulaisuus ei todellakaan ole mikään velvoite olla tekemisissä. Mä en ole tavannut isääni 40 vuoteen koska se toksinen ukko toi elämääni pelkkää paskaa. Ei ole ollut ikävä eikä varmasti myöskään tule. Olkoot isäni, hän voi olla sitä keskenään, mulle hänellä ei ole mitään asiaa. Soittaisin poliisin noutamaan jos erehtyisi tonttilleni ja estäisin sekä vaihtaisin numeron jos soittaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa ettei sinä lapsuutta voi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteen päin? 

 

Vai haetaanko sillä vain huomiota, kun saa piehtaroita omassa pahassa olostaan, eikä itse edes viisikymppisenä tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästään, onnellisuudestaan tai viihtyvyydestä, vaan siitä voi syyttää äitiä, kuin pieni lapsi.

Ja kuka näille ihmisille  on luvannut, elämän aina olevan iloista, onnellista ja mielihyvää antavaa, kun vain pirauttaa äidille tai kun käy kylässä?

Jotenkin huvittavaa,  kun vielä aikuiset ihmiset olettavat äitinsä olevan jotenkin superihminen, joka pystyy sormia napsauttamalla tekevän aikuisen lapsensa elämän onnelliseksi ja hyväksi, tekemättä itse mitään. 

Se juuri on vastuun ottamista omasta elämästä että rajoittaa yhteydenpitoa negatiivisiin ihmisiin, vaikka se olisi oma äiti. Kyse ei ole lainkaan siitä, että odottaisimme äitimme korjaavan meidän elämämme muut ongelmat, ne hoidetaan itse. Mutta siinä äiti-tytär- suhteessa molemmat on toimijoita ja jos äiti kohtelee omaa tytärtään likasankona ja sylkikuppina eikä muuta käytöstään tai hae apua siihen muualta, niin on oikeus rajoittaa yhteydenpitoa omaa mielenterveyttä suojellakseen. 

Taas päivän äitivihaketju. Et ole itse yhtään parempi kun tuollaista puhut.

Kun ajattelee, montako vuotta elämästä äiti on pilannut päivä kerrallaan...

Vierailija kirjoitti:

Taas kerran ilmiannettu nää sun mielenvikaiset höpinäsi joita spämmäät joka ketjuun. Mene hoitoo. 

 

Olen pahoillani, jos mummoni kokemukset sinua häiritsevät. Mummoni oli kuitenkin auttavainen ihminen, joka ratkoi parisuhteiden solmuja tälläkin palstalla niin kauan kuin eli. Uskon hänen antaneen lohtua ja näköaloja sadoille, ellei tuhansille ihmissuhdeongelmien kanssa painiville.

Koen velvollisuudekseni jatkaa mummon henkisen perinnön eteenpäin viemistä, varsinkin kun olen vapaa toimeentulohuolista mummon testamentattua minulle omaisuutensa.

Kuinka suuren rahallisen perinnön se mummosi sinulle oikein jätti, kun olet voinut sen turvin vetäytyä vaalimaan hänen henkistä perintöään. Ainakaan tuosta tarintasta päätelleen mummosi ei voinut olla mitenkään erityisen varakkaasta perheestä syntyisin.

Kuinka suuren rahallisen perinnön se mummosi sinulle oikein jätti, kun olet voinut sen turvin vetäytyä vaalimaan hänen henkistä perintöään. Ainakaan tuosta tarintasta päätelleen mummosi ei voinut olla mitenkään erityisen varakkaasta perheestä syntyisin.

 

Mummo ja vaari eivät tosiaankaan olleet rikkaista perheistä, vaan maalta ja pienistä oloista kumpikin. Mutta he vaurastuivat ahkeruudella ja säästäväisyydellä.

Mummo oli alkuun kotona lapsia hoitamassa - se oli ajan tapa silloin - ja myöhemmin töissä seurakunnan taloushallinnossa. Mummo oli myös hyvin aktiivinen seurakuntatyössä ja osallistui vuosikymmenten kuluessa moniin kirkollisiin askareisiin.

Vaarilla oli sellainen mikroyritys, jossa oli työssä hänen itsensä lisäksi yhdestä kahteen apumiestä. Tekivät korjausrakentamista ja muuta pientä remonttia.

Mummo tosiaan testamenttasi minulle koko omaisuutensa - vaarihan oli kuollut jo aikaisemmin. Tietenkin saan kiittää myös äitiäni, joka luopui perinnöstä minun hyväkseni, kun kuuli mummon suunnitelmasta.

Mummo ja vaari hankkivat ajan saatossa aika paljon metsää kotitilansa ympäriltä. Sitä on hiukan yli 140 hehtaaria. Sen lisäksi he jättivät minulle kotimaisten yhtiöiden pörssiosakkeita ja jonkin verran myös pankkitalletuksia.

Mummon kuoltua myin kaupunkiasuntoni ja maksoin asuntovelat pois. Pankkitalletukset riittivät perintöveroihin. Asustelen nyt täällä mummolassa ja pärjään hyvin ihan normaaliin metsänhoitoon liittyvillä myyntituloilla ja pörssiosakkeiden osingoilla.

Aika vaatimatonta elämäähän minä täällä vietän. Liikun paljon luonnossa, kerään marjoja ja sieniä ja on minulla kotipuutarhakin. Autoa ei ole, mutta mönkijällä pääsen näppärästi minne haluan. Ulkomailla en juurikaan matkustele eikä minulla muutenkaan ole kalliita harrastuksia, joten tulot riittävät hyvin ja säästöönkin vielä jää.

Mummon elämästä ja ajatuksista minulla on tekeillä myös kirja, jonka aion julkaista omakustanteena.

Te joilla äidin kanssa oleminen tuo pahaa oloa; miten kestätte, kun näette niitä äitiä ja tyttäriä, joilla on selvästi hyvä suhde toistensa kanssa (enkä nyt tarkoita mitään pinnallista somehehkutusta)?

Sellaisesta tulee ainakin itselleni ihan älytön ulkopuolisuuden tunne, suru ja kaipuu.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka ei pysty ymmärtämään äitiä, vaan jäävät kantamaan katkeruutta, eivät pysty katkaisemaan sitä sukupolvien välistä ketjua, joka on seurannut äitiä lapsiinsa asti. Se katkeruuden vyyhti jatkuu aina sukupolvesta toiseen, ellei itse katkaise sitä. Katkeruudestaa pystyy pääsemään isti, kun antaa anteeksi  ja ymmärtää vanhempiensa vajavuutta. Mutta oikeasti, miksi nämä katkeroituneet aikuislapset syyttävät aina äitiä, eikös siihen lapsen elämään tai ainakin lapsentekoon liity usein isäkin.

Oma isä jäi minulle täysin vieraaksi. Pelkäsin isää koko elämäni ja kaikkein kauheinta oli, jos piti olla hetki kahdestaan. Isä ei juuri koskaan puhunut minulle mitään eikä ollut kiinnostunut minun asioista. Naapurin mieskin oli minulle läheisempi mitä isä ja surin hänen kuolemaansa enemmän kuin isäni kuolemaa.

LOPETA ÄIDISSÄ ROIKKUMINEN. Roiku ISÄSSÄSI.

Vierailija kirjoitti:

Te joilla äidin kanssa oleminen tuo pahaa oloa; miten kestätte, kun näette niitä äitiä ja tyttäriä, joilla on selvästi hyvä suhde toistensa kanssa (enkä nyt tarkoita mitään pinnallista somehehkutusta)?

Sellaisesta tulee ainakin itselleni ihan älytön ulkopuolisuuden tunne, suru ja kaipuu.

Sinussa on jotain pahasti pielessä. Käyttäydy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa ettei sinä lapsuutta voi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteen päin? 

Minä olen antanut äidilleni anteeksi. Ymmärrän, että hän on toiminut omista lähtökohdistaan ja sen tiedon varassa, mikä hänellä oli. Olen mennyt elämässäni eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole muuttanut äitiäni tai hänen ajattelutapaansa tai suhtautumistaan minuun millään tavalla. Siksi äidin tapaaminen aiheuttaa minulle ikäviä tunteita.

Miksi tapaat häntä? Nautit kivusta jota hän tuottaa? 

Velvollisuudentunteesta. Olen äidin ainoa elossa oleva lapsi ja hoidan hänen asiansa kunniallisesti loppuun asti vaikka hammasta purren.

Jollen itse heitä veiviäni ensin. 

Ei ole pakko marttyyrikakara.

Kyllä, lähes aina. Tulee aina se ahdistus, suru ja kiukku pintaan. Isäni tapaaminen aiheuttaa tätä vielä enemmän. Jotenkin tuntuu silti että heitä on nyt vain tavattava ja ylläpidettävä välejä, sekä erityisesti välejä lasten ja isovanhempien välillä. En tiedä tunnenko surua vai helpotusta kun heistä aika jättää. Ehkä molempia. 

Äiti kuoli kuusikymppisenä äkilliseen sairauteen 8 vuotta sitten. Tekisin mitä vaan että saisin olla hänen kanssaan vielä. Koittakaa nyt helvetissä tulla toimeen keskenänne.

Vierailija kirjoitti:

Taas päivän äitivihaketju. Et ole itse yhtään parempi kun tuollaista puhut.

Eikös täällä joku jo todennut että tällaista ei ne ymmärrä keillä on jokseenkin normaalit suhteet lapsuudenperheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on näitä ihmeellisiä tyyppejä, jotka ei kestä mitään tai ketään. Ei edes lähisukua. Hiton surullista 

 

Lumihiutaleita/ mielensä pahoittajia😁

Kuten todettu, tällaisen kirjoittaja ei yhtään tiedä, mistä puhuu. Hiton surullista. 

Mistä voisi tietää, kun et kerro!

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli kuusikymppisenä äkilliseen sairauteen 8 vuotta sitten. Tekisin mitä vaan että saisin olla hänen kanssaan vielä. Koittakaa nyt helvetissä tulla toimeen keskenänne.

Koita sinä ymmärtää että kaikki eivät ole olleet sillä tavalla onnekkaita, että heillä on äitiin sellaiset välit että jäävät todella kaipaamaan kuoleman jälkeen. On todella paljon niitä, joille kuolema on jopa helpotus, tai surraan vain sitä äitiä, jota ei koskaan ollut. Valitettavasti. 

Minkä takia ap roikut äidissäsi? Oot kai aikuinen?

Minusta ap:n kannattaisi ottaa oppia tuosta mummotarinasta. Sen kirjoittaja vaikuttaa olleen mummolleen hyvin läheinen ja hänellä tuntuu olevan suhteet kunnossa myös äitiinsä. Äiti jopa luopui mummon perinnöstä tyttärensä hyväksi.

Myös kirjoittajan äidin ja hänen äitinsä (kirjoittajan mummon siis) välit vaikuttavat olleen mutkattomat ja läheiset. Eikö se ole paljon mukavampi tilanne kuin jatkuva riitely äidin kanssa. Kannattaa tutkia noita mummon ajatuksia, niissä on sisältöä enenmmän kuin kertalukemalla tajuaa.